Mies ei kehtaa olla huomaavainen muiden nähden...minun läsnäollessa on sitä aina muille...kokemuksia?

Mulla on (oli) tietynlainen herrasmies miesystävänä. Naiset ensin,oli hänen tyypillisin mottonsa. Minua aina hiersi hänen käytöksessään että kun paikalla oli muita, niin hän jäätyi kokonaan. Jos tulin kaupasta painavien kantamusten kanssa, niin hän tuli autosta aina auttamaan. Auton hän jätti aina sallituille pysähtymispaikoille. Tarjosi tulta.
Sitten alkasi hiertämään kun ns. kaverita oli läsnä, niin se hänen käytös muuttui kokonaan. Ei se muuten olis häirinnyt, mutta häntä ei minun aikana hävettänyt olla kohtelias muille. Minun aikanani (jos kaveri kyydissä), niin hän ajaa niin lähelle jotain rakennusta, ettei näiden tyyppien tarvitse kävellä. Tai istuu autossa, ja ajaa sen auton valmiiksi lähelle, ettei niillä vain jalat kulu. Kantaa niiden laukkuja. Tarjoaa näille ensin tulta. yms.
Ei se multa mitään ole pois. Olen kysynyt, et mikä saa sut luulemaan ettei ne pärjää. Ja en ole pyytänyt että mun takia pitäis vetää överiksi.
Mutta ihmettelen, eikö mies huomaa omaa käytöstään. Jos sitä hävettää seurassa olla mulle kohtelias, niin miksi se vetää kavereidensa kohdalla övereiksi.
Aluksi kun häneen tutustuin, niin juuri se kohteliaisuus ja herrasmiehen tyyli ihastutti. Kunnes huomasin, ettei se sitä mun vuoksi tehnyt, vaan hän oli sitä kaikille, mutta jotenkin liioitellusti.
Hän saattaa tulla kylään luokseni, ja välittömästi jos kaveri pyytää apua, niin hän lähtee. Myöskään ei voi puhua kanssani jos kavereita läsnä. Tuntuu että olen sellainen itsestäänselvyys melkeinkuin hätävarapakkaus. Jään aina soittelemaan toista viulua. Monasti miettinyt että ne kaverit ovat niin tärkeitä, että jos tulis hätätilanne, niin ne varmasti pelastais ensin.
Monasti kun ollaan menossa, ja kaverit soittaa, niin mä aina joustan omista menoista. Mä yritän pitää sovitut jutut, ja tarpeentullen aina joustan. Joskus tuntuu että noi kaverit ilkeyttään tekee tuota, ja kiusaavat mua, ja ainut syy miksi olen jatkanut suhdetta on se, että miesystäväni on kuitenkin se suuri rakkaus. Mut minua rassaa se, että aina olevinaan kilpailutilanne tai luottamuspula.
Olen monasti kysynyt, mutta vastausta en saa. Korkeintaan -parannan tapani- . En oleta olevani maailman keskipiste. Mies on mulle rakas. Mutta repivää huomata, että ne kaverit vain ovat tärkeämpiä.
Tästä tuli nyt sekava sepustus. Ihan nuoria me ei enää olla. Kummallakin takana avioerot, ja lapset kummallakin jo maailmalla. Tuntuu että nämä samat kipuilut on suhteessa, vaikka ikääkin jo on. Suhteessa sitä käyttäytyy jotenkin aina vähän "teinimäisesti".