Mummo-keskustelu on tuonut muistoja ja nostanut voimakasta vihaa äitiä kohtaan

Olin nuori äiti, alusta asti yksinhuoltaja.
Synnytykseen en ottanut äitiä mukaan, mutta kotiin hän tunkeutui vauvan syntymän jälkeen, kun uskotteli että tarvisin apua. Tajusin vasta myöhemmin, että ihan hyvin olisin pärjännyt, olinhan sairaalassakin yksin ja siellä ammatti-ihmisillä oli kyllä ihan luottamusta muhun. Lapsen ristiäisistä jätti inhottavan muiston, kun tiuskaisi mulle yhtäkkiä imettäessäni ennen seremoniaa, että "hei voisitko tukea sen vauvan päätä!!" ihan kuin en osaisi. Sen jälkeen puhui normaalisti kuin mitään loukkaavaa ei olisi tapahtunut, niin kuin hänellä on tapana.
On myös innokkaasti aina hoitanut vauvaa. Muistan ärsyttävän, eläytyvän mutruilmeen, kun vauva itki ja mummu piti. (En muista jälkeenpäin, miksi oli tällaisia tilanteita, että en ottanut lasta itse.) Tai kun lapsi oli mulla sylissä, ja mummu silti eläytyi lapsen tunnetilaan ilmeellä...
Isommalle tuli makean syöttäminen, salaakin ja niskoittelu, että nipotan turhasta ja ihan normaalia on se ja se, mikä milloinkin. Lapsen olisi pitänyt saada viettää päiväkausia hoidossa. Olen myös varma että on toisinaan puhunut lapselle pahaa musta, kuitenkin niin "lievästi" että en ole voinut oikein puuttua, vain epäillyt.
Mitään oikeaa tukea ei oikein ole ollut, ja ihmettelen jälkeenpäin miksi olen silti sitä hakenut. Kerroin uhmaikäisen saavan raivareita usein, äiti oli sitä mieltä että "Teemu" on kiltti ja normaali. Yleensä kohtauksia oli vain kotona tai päiväkotimatkalla siirtymävaiheen stressistä. Kerran lapsi sai huutokohtauksen ollessamme äidillä kylässä ja äiti oikeasti sanoi "no nyt mä uskon sua!". Hän oli siis ilmeisesti siihen asti oikeasti luullut, että valehtelen tai liioittelen asiasta.
Lapsella todettiin myös hahmotushäiriötä päiväkodissa ja myöhemmin eskarissa, myös koulussa saa tukiopetusta siihen liittyen. Kotonakin tarvitsi enemmän apua asiaan liittyen. Koulunkäynti oli pitkään vaikeaa, kun lapsi stressaantui vastuun lisääntymisestä, unohti usein tavaroitaan joko kotiin tai kouluun ym. Näihinkään äiti ei kommentoinut muuta, kuin että onhan se normaali ja osaa kyllä. Hänestä tahaton huolimattomuus on normaalia varsinkin pojilla.
Äiti on useita kertoja ostanut lapselle liian pieniä vaatteita ja sitten syyttää minua kontrolloivaksi, kun kaikesta pitäisi erikseen kysyä. Se vaan on vanhemmalle vähän ahdistava tilanne, kun lapsi tykkää uusista vaatteista eikä itse tajua että ne on liian pieniä. Äiti on myös vienyt lapsen pyöräkauppaan, vaikka ei oltu mitään sovittu, että mummu ostaisi pyörän. Lapsi sitten itki minulle harmistuneena, kun oli ymmärrettävästi innostunut uuden pyörän mahdollisuudesta.
Myös mua ahdisti suuresti äitini tekemä "unelmakartta"/valokuvateos makuuhuoneen seinällä. Huonolla hetkellä hän oli repinyt siitä kaikki muut valokuvat irti, vain keskelle oli jäänyt kuva hänestä ja lapsenlapsesta.
Sukukokouksissa äiti kaakattaa kovaan ääneen, kuinka hän on tehnyt Teemun kanssa sitä ja tätä, ja esittää kuin minunkin kanssa olisi hyvinkin läheinen (varmaan muistaa kyllä mainita minun hankalasta luonteesta, kun en ole paikalla). Kerran oli myös laittanut sukujuhlissa kysymättä minun ja lapsen nimen yhteiseen lahjaan! Olin omankin lahjan tuonut, omalta perheeltä. Hävetti äidin käytös.
Näitä riittäisi... Olen ollut tosi sokea tuolle käytökselle, ja se on ollut perheessä ja suvussa hiljaisesti hyväksyttyä, sekä mennyt mummun hössötyksen piikkiin. Viime aikoina vasta silmät on alkaneet aueta.
Lisään vielä, että äitini ei ole mitenkään dementiaikäinen vielä, siitä ei pitäisi ole kyse.
Onneksi koskaan ei ole myöhäistä laittaa rajoja.