Mitäs nyt (mt-ongelmaisen kipuilua avun kanssa)?

Olen ollut lähes koko elämäni mt-ongelmainen, enimmäkseen masentunut, ja viimeiset 6 vuotta hakenut on/offina apua. Yleensä tämä ei pääty mihinkään koska väsyn jo ennen terapian alkua. Viime kerralla havannoin että päiväkirjan kirjoittaminen loppuu yleensä aina kokonaan kun olen ollut muutaman kuukauden hoitotahoihin yhteydessä, sisäinen maailma katoaa, ja jaksaminen omassa elämässä loppuu - esim. suihkussa käynti, ruoan laitto vaikeutuu ja syöminen harventuu jne. Viime kerralla myös ilmaantui elohiiri vasempaan silmäkulmaan ja nenänvarteen, jotka katosivat joitakin kuukausia kun taas katkaisin hoitokontaktin :/ ihan mahdotonta. Varmaan kuulostaa hullulta, mutta jokin saa minut oireilemaan psyk. kontaktissa enemmän. Lääkkeitä en periaatteellisista syistä käytä vaikka ensimmäisinä kertoina kyllä kokeilin. Pidin sitä etäisyyttä omista tunteista ja itsestä liiallisena. Pitänee kuitenkin ehkä mainita että minulla on lievä trauma psyk.hoitoa kohtaan ensimmäsiltä kerroilta, koska uskalsin vasta vaikean kriisin aikana hakea lopulta apua, mutta koin silti jääväni asian kanssa yksin. Ja tuota tunnetta on korostanut se että kukaan ei ole ollut enää yhteydessä minuun päin; ainoastaan kerran soitti joku tutkiakseen miten nuorten kuntouttavassa toiminnanssa olleet elivät nyt vuosia myöhemmin. Sekin oli lyhyt parin vastauksen puhelu. Olen siis vähän jumissa - en kykene terapiaan jostain syystä, mutta en myöskään työhön. Polla vaan on niin sekaisin. Katselen tässä tt-tuen lappusta missä minulta pyydetään lääkärintodistusta työkyvyttömyydestä tai tukea alennetaan, mutta en kerta kaikkiaan tiedä mitä tehdä. Kirjoilta näkee että minä kamppailen itseni kanssa, mutta koska mitään hoitoa ei ole pystytty kunnolla kokeilemaan niin tuskin minua työkyvyttömäksikään arvioidaan. Onko tässä sitten kohtalona köyhyys ja toivo että ehkä joskus aika parantaa? Ps. olen aikaisemminkin ollut alennetulla tt-tuella, mutta se napsaisee kätevästi omatkin mahdollisuudet vaikuttaa tilanteeseen.