Minun vanhempani koitti estää minua oppimasta sitä mitä minä tarvitsen

Ja koitti myös estää minua saamasta mitä tarvitsen. Ja opetti esimerkillään, etten minä tarvitse yhtään mitään. Tietenkin lasten pettymykset voivat "opettamattakin" johtaa ajatukseen, etten minä tarvitse jotain minulle hyvin tärkeää, mutta vanhempani kohdalla julmuus oli niin ilmeistä, että on selvää, etti hän osannut ajatella lasta. Ja siis kyse oli tarvitsevuudesta sellaisissa asioissa kuin rakkaus, oikeudenmukainen kohtelu, oikeus omiin rajoihin jne.
Ollaan perheterapiassa päästy sellaisia lähestymään, ei vielä käsittelemään, että mitä on tapahtunut sen seurauksena, kun en ole edes tunnistanut, että oikeus noihin on vöörin minulta viety ja vielä syyllistetty päälle, kun minä olen ollut niistä jollain tasolla kuitenkin tietoinen ja olen ollut vihainen ja raivonnut vanhemmalle, koska käyttäytyy niin kuin minä en niitä ansaitsisi. Minä haluan, että se pitää oppinsa, että hän ei niitä ansaitse, mutta itse haluan mennä eteenpäin ja hahmottaa, mitä kaikkea minä oikein sellaista tarvitsen, mitä minun on estetty tarvitsevan, ja sitten vain otan ne. Jostakin. Kyllä rakastavia ihmisiä aina löytyy.
Että tällaistakin voi olla, että ihminen ei tiedä, että häneltä on viety oikeus tarpeisiinsa ja että on paljon asioita, joita hän tarvitsee, varsinkin kumppanilta, tukea ja sen sellaista. Mies ei ole voinut tukea minua niin kuin minä tarvitsisin osin siksi, etten ole tiennyt mitä tarvitsen, enkä ole osannut puhua niistä hänelle keromisäänellä, vaan helpomminkin sellaisella kirosanojen sävyttämällä, siinä vaiheessa, kun en saa mitä tarvitsen (tiedostmaton tarve, koska se on lapsena kielletty, mutta se ei ole kielloilla hävinnyt, tietenkään. Vain typerys kasvattajana luulee niin.) Miehen tarvitsevuuden syistä en osaa sanoa mitään, tunnistaako ne, mutta jättää toivomatta vai mitä. Toivottavasti sekin selviää!
Ap