Miksi lapsuudenkodissa vierailu on aina ahdistavaa?

Hometalo?

Jotta et jäisi sinne.

Musta on kiva mennä lapsuudenkotiin, ja äiti tekee aina herkkuruokia kun siellä käyn.

Et oo outo. Mulla sama. Pistän sen vanhempien asenteen piikkiin. Heidän mielestään en ole ikinä aikuistunut tai kotoa lähtenyt, vaikka ihan omaa kotia aviomiehen ja lapsemme  kanssa asuttu toisella puolen Suomea jo kohta kaksi vuosikymmentä. Tuo näkyy ja kuuluu puheenaiheissa ja mielipiteissä. Joudun aina etukäteen miettimään ennen vierailua ne "turvalliset" puheenaiheet, ettei taas jostakin saada kaivettua sitä vuosituhannen riitaa.

Ja siis mitenkään huono lapsuus mulla ei ole ollut. Ei luurankoja vaatekaapissa niiltä ajoilta kun vielä vanhempieni luona asuin. 

En tiedä, koen itse samaa. Etenkin joulunvietot ovat alkaneet tuntua kummallisen pakotetuilta, mullakin kuitenkin hyvä lapsuus takana ja välit vanhempiin normaalit. Olen 27-vuotias, mutta vanhemmilla käydessä tuntuu melkein kuin "taantuisin" jollekin alemmalle ikätasolle, alkaa herkästi ärsyttämään ja väsyttämään. Tapaamiset vievät energiaa, puheenaiheet ovat aina samat... Hetken aikaa jaksaa mutta ei päivää pidempää.

Minä taas taannun murrosikäiseksi kiukuttelijaksi viimeistään kolmantena päivänä. Siitä tietää, että on aika pakata kappeet ja lähteä.

Mulla tuo johtuu ainakin siitä, että vaikka vanhempani ovat olleen ihan hyvät vanhemmat ja mulla oli hyvä lapsuus, vanhempani eivät ole koskaan oppineet pitämään minua aikuisiällä ihan tasavertaisena aikuisena ihmisenä. Jossain vaiheessa heidän on päästävä edelleen kasvattamaan, opettamaan ja neuvomaan minua, vaikka olen elämässäni pärjännyt hyvin, minulla taas ei ole oikeutta tehdä samaa heille. Tietävät aina asiat paremmin kun on muka enemmän elämänkokemusta.

Vierailija kirjoitti:

Minä taas taannun murrosikäiseksi kiukuttelijaksi viimeistään kolmantena päivänä. Siitä tietää, että on aika pakata kappeet ja lähteä.

Mäkin koin nuorempana, et vanhempien luona helposti "taantui", otti lapsen roolin.

Sinulta odotettiin paljon? Tunnet automaattisesti riittämättömyyttä lapsuutesi ympäristössä?

Mulla on ollut onnellinen lapsuus ja nyt aikuisena kohdellaan hyvin, mutta samaistun tuohon. Jotenkin sitä kai haluaisi palata siihen lapsuuden vastuuttomuuteen ja täyshoitoon hetkeksi, ja ahdistuu siitä, ettei se ole mahdollista.

Ihan sama.

Siellä taantui ja vajosi apaattiseen avuttomuuden tilaan.

Äiti höyrysi kuin heikkopäinen tarjoilujen kanssa sen sijaan että olisi istunut juttelemaan.

Kun olen vieraillut lapsuudenkodissani tunnen haikeutta menneestä ajasta ja lapsuuden onnellisuudesta, jota ei saa enää koskaan takaisin. Haikailen myös ihmisiä, jotka ovat jo edesmenneet ja jotka liittyvät jollain tapaa talon historiaan. Samalla sitä muistaa, että myös itse on kohta poissa ja kaikki jää taakse. Lapsuudenkodissa käyminen on siis semmosta elämäntuskailua. Ihanaa, mutta ahdistavaa. 

Joulu lapsuudenkodissa takana ja tunnistan aloittajan ongelman. Olen asunut omillani yli 20 vuotta, ja silti koen lapsuuden kotona käynnit äärettömän ahdistaviksi ja voimia vieviksi.

Ehkä se on se pysähtynyt tunnelma, mikään ei ole muuttunut 20 vuoteen ja vuosien takaisista aioista puhutaan kuin eilisistä. Puhutaan jostain, mutta ei koskaan mistään tärkeistä asioista. Ilmoja pitelee.

Ihanaa päästä takaisin oman kodin rauhaan.

Muistoja tulee mieleen ainakin. Nostalgiaa myös.

Siis kaikilla ketjussa on jäljellä lapsuudenkoti, jonne mennä?

Koska olet aikuinen, mutta lapsuudenkotiisi mennessä vanhat roolit alkavat vaistomaisesti tulla takaisin. Et pidä siitä, koska olet aikuinen ja ahdistut. Tämän vanhan roolin ei siis tarvitse olla mitään negatiivista, vaan enemmän sitä että et vaan enää näe sitä vanha asetelmaa tuttuna ja se alkaa ahdistaa. Tulee halu omaan kotiin, omaan elämään. 

En tiedä miten vanhemmat sen kokevat, varmaan eri tavalla kun lapsista on kyse. Mutta samalla tavalla äitini taisi ahdistua kun oltiin mummolassa, vaikka heilläkin oli hyvät välit. Mutta hänellä oli oma elämänsä ja usean pyhäpäivän vaistomainen taantuminen oli liian raskasta.

Saako kukaan kiinni mitä tarkoitan? En puhu negatiivisesta, vaan sellaisesta kummallisesta, hieman kiusallisesta tunteesta.

Sitä on tullut aikuiseksi ja lapsuudenkotona vanhempien seurassa sitä on taaaaas lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Kun olen vieraillut lapsuudenkodissani tunnen haikeutta menneestä ajasta ja lapsuuden onnellisuudesta, jota ei saa enää koskaan takaisin. Haikailen myös ihmisiä, jotka ovat jo edesmenneet ja jotka liittyvät jollain tapaa talon historiaan. Samalla sitä muistaa, että myös itse on kohta poissa ja kaikki jää taakse. Lapsuudenkodissa käyminen on siis semmosta elämäntuskailua. Ihanaa, mutta ahdistavaa. 

Minulla se on päinvastoin. Seinät henkivät mennyttä aikaa, mennyttä maailmaa. Lapsuuteni oli hyvä, mutta se aika on jäänyt kauas taakse. Oma elämäni on se ykkönen, haluan olla sen hallitsija ja pidän siitä. Vanhempiani on mukava nähdä, mutta en jaksa pitkään olla siinä aikakapselissa. En tarkoita sillä mitään pahaa. 

Kun vanhemmistani joskus aika jättää, myyn lapsuudenkotini heti. Se maailma on mennyt ja on muistoissa, se riittää. En halua fiilistellä siellä kuin museossa.

Ei saa olla lapsi perheessään, vaan jatkuva syntipukki narsistivanhempansa ikävään elämään. Ei saa onnistua missään, ei edes puhumisessa tai asiohin perehtyneenä olemisessa. Arvaahan se, että sellainen "koti" on kamala paikka.

Minuakin ahdistaa ja paljon, se on sellainen ihme rutistus kun siellä käy ja voimat on loppu sen jälkeen.

Koen ahdistavana juuri tuon pysähtyneisyyden jonka joku mainitsi... samat jutut, samat muistelut, samat kyräilyt. Muutoin ei mitään vikaa varsinaisesti, ei draamaa tai muuta sellaista. Istutaan ja katsotaan telkkaria.

Muutin 19-vuotiaana pois isoon kaupunkiin, lapsuudenkoti pienellä kylällä itä-suomessa.