Lue keskustelun säännöt.
Kuinka olette oppineet kohtelemaan vanhempianne vanhuksina?
14.10.2018 |
Itse lähinnä väsyn ja kyllästyn äitiini, joka on seurallinen, mutta melko yksinäinen. Kun hänen luonaan käy tai tapaa jossakin, keskustelu on vain jatkuvasti vaikeampaa, tylsempää.
Mistään yleisestä asiasta ei oikein enää pysry puhumaan. Kaikki kääntyy äitiin itseensä, hänen tuttuihinsa, tutun tuttuihin ja tarkkoihin, täysin merkityksettömiin konkreettisiin tapahtumiin näiden elämästä. Tai sitten ne samat muistelut äidin lapsuudesta.
Olen miettinyt, pitäisikö vain hyväksyä, että äiti on vanhus ja suhtautua häneen sillä tavalla alentuvan hyväntahtoisesti ja antaa höpötellä omiaan. Se vain tuntuu niin - alentuvalta. Fyysisesti terve ja pirteä ihminen kuitenkin.
Ei vain meinaa oikein jaksaa tavatakaan usein, vaikka samassa kaupungissa asutaan.
Miten olette muut osanneet muuttaa suhtautumista vanheneviin vanhempiin?
Kommentit (19)
Onko täällä muita, keiden vanhemmat olisivat jo iäkkäämpiä? Olisi kiinnostava kuulla jotain kokemuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En sitä vanhenemista oikein muuten vielä ole huomannut, paitsi että usein kun menen käymään niin siellä on joku fyysisempi homma odottamassa jossa pitäisi auttaa. Alkuun tuntui vähän oudolta, kun ovat aina olleet omillaan pärjääviä mutta tätäpä se kai on kun ihminen vanhenee ja asiat joita pystyy tekemään vaan vähenee jatkuvasti.
Vanhempasi ovat kuitenkin siis vielä keskustelukykyisiä?
Mä kuuntelisin ilolla vanhempieni puhetta, arvaappa miksi en voi. Musta sä oot tökerö.
Mielestäni paras tapa suhtautua on juuri sellainen hyväntahtoisuus, jossa juttujen antaa mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitä muutakaan siinä voi tehdä?
Oman iäkkään äitini kohdalla höpöjuttujen kuunteleminen on oikeastaan ongelmista pienin. En aikaisemmin ole ymmärtänyt, kuinka paljon työtä vanhuksen asioiden hoitaminen voi teettää.
Täytyy myöntää, että olen harventanut kotiseudulla vierailuja. En vain jaksa jatkuvaa vaivoista valittamista. Äiti on ollut leski kohta kuusi vuotta ja koko sinä aikana ei ole puhunut enää kuin taudeista ja kuolemasta.
Ap: lle voimia. Olen tyytyväinen että itse asun 500 km:n päässä äidistäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ole muuten vielä huomannut erityisiä vanhuuden merkkejä äidissäni vähäistä muistin heikentymistä lukuunottamatta. Siihen hän itse suhtautuu huumorilla joten teen niin itsekin. Juttujen ja yhteisten tekemisten suhteen ollaan nykyisin enemmän samalla aaltopituudella kuin vielä 15 vuotta sitten. Olen arvellut sen johtuvan omasta ikääntymisestäni. Olen itse nykyisin kiinnostuneempi aika maanläheisistä asioista, tavallaan olen kai muuttunut sillä tavoin "tylsäksi ja tavalliseksi" kuin jollaisena äitiäni nuorempana pidin. 😁
Kohtelen äitiäni kuten aikuinen kohtelee toista. On aika törkeää alentaa oma vanhempi vain vanhukseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni paras tapa suhtautua on juuri sellainen hyväntahtoisuus, jossa juttujen antaa mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitä muutakaan siinä voi tehdä?
Oman iäkkään äitini kohdalla höpöjuttujen kuunteleminen on oikeastaan ongelmista pienin. En aikaisemmin ole ymmärtänyt, kuinka paljon työtä vanhuksen asioiden hoitaminen voi teettää.
Olet varmaan oikeassa. Tuntuu, että asia olisi helpompi hyväksyä, jos äitini olisi hoidettavassa kunnossa. Mutta hän on todella pirteä, käy jumpassa, lukee, tekee käsitöitä, hoitaa raha-asiansa netissä, on vain vuosi vuodelta tylsämielisempää seuraa.
Tajuan, että tämä kuulostaa tökeröltä, mutta onko kaikista muista ollut helppoa aina vain iloisena tavata viikottain vanhempiaan, joiden kanssa ei ole mitään puhuttavaa?
Samanlaista kuin ennenkin. Ei ole muuttunut mitenkään. Ovat 70v. ja 71v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on 76-v äitini kanssa todella mukavaa. Nytkin olen hänen luonaan yötä. Joo jutut toistuu ja välillä rasittaa, mutta se on pientä. Äiti on ikäisekseen hyväkuntoinen ja todella aktiivinen, hoitaa talonsa ja pihansa itse kesät talvet, ja on kova touhuamaan sitä sun tätä. Yhdessä käydään sienessä ja hän jaksaa tuntikausia. Kävelee lähes joka päivä 5-10 kilometriä.
Meillä on todella aidosti hauskaa yhdessä. Kohta lähdetään taas Tallinnaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En sitä vanhenemista oikein muuten vielä ole huomannut, paitsi että usein kun menen käymään niin siellä on joku fyysisempi homma odottamassa jossa pitäisi auttaa. Alkuun tuntui vähän oudolta, kun ovat aina olleet omillaan pärjääviä mutta tätäpä se kai on kun ihminen vanhenee ja asiat joita pystyy tekemään vaan vähenee jatkuvasti.
Vanhempasi ovat kuitenkin siis vielä keskustelukykyisiä?
No joo, paitsi että meidän perheessä on aina ollut tuo puhumispuoli jotenkin vajaata. Lapsena opin siihen, ettei vanhempien kanssa puhuta kauheasti kun ne vaan riitelee ja etenkään isästä ei koskaan tiennyt, millä tuulella oli. Vanhemmiten heillä riitely on vähentynyt ja puhumisen tarve lisääntynyt, mikä sekin kyllä tuntunut vähän oudolta kun joutunut opetella juttelemaan omille vanhemmilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ole ollut narsisti isäni 70 v. kanssa tekemisissä vuoteen ja olen elänyt parempaa elämää ilman häntä. Olen valitettavasti ainoa lähin omainen ja joudun hänet todenäköisesti järjestämään hautaan. Ikävä ei ole eikä myöskään tule missään vaiheessa.
Mistä puhut miehesi tai ystäviesi kanssa, jos et itsestäsi ja mitättömistä pikkutapahtumista arjessasi ja muista ihmisistä? Veikkaan että näistä sinäkin puhut muille eniten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen nyt 41. Elossa oleva vanhempani on päälle 80. Hän alkoi sairastella jo 20 vuotta sitten, mm. aivoinfarkti josta kuitenkin kuntoutui. Kuitenkin meillä kääntyi jo tuolloin osat, hän oli se lapsi ja minä huolehtiva aikuinen. Paljon hänen asioitaan on ollut minun vastuullani jo pitkään. Olen siis jo ajat sitten menettänyt vanhempani sellaisena kuin hänet tunsin, hän on kuin lapsen tasolla. En ole pitkään aikaan saanut henkistä tukea, sellaisista asioista ei voi keskustella, juttuaiheet ovat just sellaisia vanhan höppänän tasolla.
On raskasta olla yksin vastuussa kaikesta eikä ole minkäänlaista tukiverkkoa. Olen hoitanut vanhempani kun hän on sairastellut, myös syövän, joutunut onnettomuuksiin. Olen joskus katkera ja yksinäinen mutta tätäpä tää on aina ollut. Toisaalta olen kiitollinen että vanhempani sai jatkoaikaa kolmesti. Ja siitä että hän itse tuntuu olevan tyytyväinen, vaikka elämänpiiri on kaventunut niin kuulemma nauttii siitä että saa käydä ikäihmisten kerhossa, saa hyvän ruoan kotiin ja saa katsoa telkkaria. Suru tosin tuli puseroon kun näin hänen osallistuvan maailmanympärysmatkan arvontaan. Ei hänestä olisi matkusteluun enää.
Huoli on kova, sillä asun hieman kauempana. Käyn kyllä usein kylässä ja maksullista apua on ostettu.
Kannattaa muuten tehdä edunvalvontavaltuutus pankin lakimiehellä, näin sinä voit sitten hoitaa vanhemman asioita jos hänen terveytensä menee siihen kuntoon että tarvitsee edunvalvojaa. Pankissa olemme jo tehneet minulle käyttöluvan hänen tililleen jotta voin maksaa laskut, myös vakuutusyhtiön, apteekin ja kelan kanssa olemme tehneet sopimuksen että voin hoitaa vanhempani asioita.
Vanhuus koittaa meille kaikille. Miten itse toivot, että läheiset suhtautuvat sinuun, kun itse olet vanhus? Kannattaisi myös miettiä, miten paljon huonommin asiat voisivat olla. Valitat aika pienestä. Onko se nyt niin kamalaa kuunnella ja olla hetki toista varten? Äitisi varmaan kuunteli sinun tylsät juttusi, kun olit lapsi. Kysele äidiltäsi lisää niistä menneistä asioista. Tulee aika, jolloin toivot turhaan, että voisit niin tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Itse lähinnä väsyn ja kyllästyn äitiini, joka on seurallinen, mutta melko yksinäinen. Kun hänen luonaan käy tai tapaa jossakin, keskustelu on vain jatkuvasti vaikeampaa, tylsempää.
Mistään yleisestä asiasta ei oikein enää pysry puhumaan. Kaikki kääntyy äitiin itseensä, hänen tuttuihinsa, tutun tuttuihin ja tarkkoihin, täysin merkityksettömiin konkreettisiin tapahtumiin näiden elämästä. Tai sitten ne samat muistelut äidin lapsuudesta.
Olen miettinyt, pitäisikö vain hyväksyä, että äiti on vanhus ja suhtautua häneen sillä tavalla alentuvan hyväntahtoisesti ja antaa höpötellä omiaan. Se vain tuntuu niin - alentuvalta. Fyysisesti terve ja pirteä ihminen kuitenkin.
Ei vain meinaa oikein jaksaa tavatakaan usein, vaikka samassa kaupungissa asutaan.
Miten olette muut osanneet muuttaa suhtautumista vanheneviin vanhempiin?
Id iootti vanhempiesi hellimä kermaperse.
Vastauksen otsikkoon: ihan siitä alkaen, kun täytin 15v.
Äiti on tavallaan skarppi, mutta on tullut vanhuuttaan aika ilkeäksi ja katkeraksi, olen tajunnut, että hän on ollut aina aika negatiivinen. Aina kaikki on mennyt huonosti ja kaikissa rusoreunoissa löytyy se pilvi. Nyt vanhemmiten hän on tullut entistä itsekeskeisemmäksi, mutta olen ottanut sen asenteen, että hän ikäänkuin on palaamassa lapseksi. Yritän olla yhtä ymmärtäväinen ja kärsivällinen, mutta tarvittaessa myös asettaa rajoja, kuin lapsen kanssa.
Isä 86, on huomannut rajoitteensa. Annan hänen toimittaa ne asiat, jotka häneltä sujuu, asuu siis yksin, jäi leskeksi äidistäni 9 vuotta sitten. Autan niissä jutuissa, joissa apua pyydetään. Luopui ajokortista vapaaehtoisesti vuosi sitten, mutta näkökyvyn heikkouden vuoksi tuskin olisi saanut korttia uusittua. Kertoi sen olleen helpotus. Kuskaan häntä tarvittaessa. Kuulo on heikentynyt valikoivasti. Käy lähes päivittäin lenkillä ja huolehtii itse ruoanlaitosta ja siivoamisesta. Kertoo saavansa ajan kulumaan. Joten en väkisin tyrkytä seuraani. Käyn pari kertaa viikossa.
En sitä vanhenemista oikein muuten vielä ole huomannut, paitsi että usein kun menen käymään niin siellä on joku fyysisempi homma odottamassa jossa pitäisi auttaa. Alkuun tuntui vähän oudolta, kun ovat aina olleet omillaan pärjääviä mutta tätäpä se kai on kun ihminen vanhenee ja asiat joita pystyy tekemään vaan vähenee jatkuvasti.