Olen kärsinyt koko elämäni tietyntyyppisestä ahdistuksesta
Siihen kuuluu jotenkin syvä huonommuuden ja erilaisuuden/ulkopuolisuuden tunne, tunne että haluaisi jotenkin paeta itseään ja elämäänsä, epätoivo, lamaantuneisuus, häpeä, kaaottisuuden tunne, väsymys, selittämätön haikeuden tunne, surullisuus, ikävien ajatusten pyöriminen päässä mikä vaikeuttaa keskittymistä, ahdistus jne.
En osaa oikein nimetä sitä, enkä tiedä mitä se tarkalleen on.
Näillä sanoin voisin kuvata tämän hetkistä oloani. Olen kärsinyt näistä jo ihan lapsesta saakka.
Kommentit (19)
Koetko lisäksi tyhjyyden tunnetta? Mielialan vaihtelua?
Täällä sama. Jään seuraamaan ketjua.
Täällä toinen ja muista hyvin lapsuudestakin nuo ahdistavat tunteet.
Oma diagnoosini on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Oireet ovat samat. Minut on kasvatettu hyvin ikävällä tavalla, en ole saanut osakseni ollenkaan pyyteetöntä rakkautta vaan vanhempani ovat minulle pienestä asti sanoneet, että toivoisivat minun olevan erilainen tai verranneet muiden lapsiin. "Miksi meille ei tullut samanlaista kuin Tiina, miksi sinä". Lisäksi hirveää häpeää. Olen joutunut häpeämään itseäni, halujani ja tekojani suunnattomasti. Olen vanhempieni mukaan häpäissyt heidät ja perheemme lukuisia kertoja ihan vain olemalla oma itseni. Ahdistus oli teininä jo sitä luokkaa, että sairastuin vakavasti fyysisestikin, koska en saanut oloani purettua. Olin ihan viittä vaille ns. Sekoamassa lukio ikäisenä. Itkin vuosia oloani tämän jälkeen. Terapia kyllä auttoi ja suorastaan pelasti, mutta edelleen koen näitä tunteita silloin tällöin. Se on erittäin vaikea päästä niistä eroon, jos ne on kasvatettu osaksi ole identiteettiä.
Vierailija kirjoitti:
Onko joku muu kokenut vastaavaa ja tietääkö, onko tällä tilalla olemassa jokin nimitys?
AP
Minulla on tuontyyppistä oireilua. Psykiatri on diagnosoinut sen määrittämättömäksi ahdistuneisuushäiriöksi (eli siis oireilu on lievempää kuin yleistyneessä ahdistuneisuushäiriössä). Mielestäni se on lapsuuden peruja. Väkivaltainen lapsuudenperhe ei ole kovin hyvä kasvuympäristö erityisherkälle lapselle.
Vierailija kirjoitti:
Koetko lisäksi tyhjyyden tunnetta? Mielialan vaihtelua?
On mulla jonkun verran mielialan vaihtelua ja jotenkin sellainen olo jatkuvasti, etten saa oikein mistään kiinni elämässä, että aika kuluu liian nopeasti, ikääntyminen ahdistaa, kärsin myös pohjimmiltaan jonkinlaisesta eksistentiaalisesta kriisitä, johon liittyy tunteet kuten että koko elämässä ei ole mitään mieltä , kaikki on yhdentekevää, koko ihmiskunta vaikuttaa typerältä ja vastenmieliseltä jne.
Toisinaan olen hyvin alakuloinen, toisinaam kiihtynyt, toisinaan hyvin vihainen, välillä ylikorostuneen iloinen ja jotenkin juopunut omasta paremmuudentunteesta, välillä koko elämäni taas tuntuu täysin arvottomalta, ja että olisi parempi, että kuolisin. Kärsin myös paniikkihäiriöstä ja luulosairaudesta.
AP
Lue kuvaus tunne-elämältään epävakaasta persoonallisuudesta. Täsmääkö se sinuun kuinka paljon?
On ja mulla johtuu lapsuuden aikaisesta kaltoinkohtelusta ja laiminlyönnistä, myöhemmin korvaavat kokemukset (ehdoton rakkaus) olleet avuksi, mutta voi olla että on pysyvä vaurio minuudessa, oon oppinut tulemaan toimeen asian kanssa.
Lääkitys auttaa, mutta harva teistä "ahdistuneista" sitä huolii. Siis olkaa rauhassa ahdistuneita mutta älkää viitsikö ruikuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Lääkitys auttaa, mutta harva teistä "ahdistuneista" sitä huolii. Siis olkaa rauhassa ahdistuneita mutta älkää viitsikö ruikuttaa.
Mitä lääkettä määräät? Oletko palstapsykiatri? En usko, että psykiatrini olisi kovin tyytyväinen, jos sinun neuvojesi mukaan menisin.
Vierailija kirjoitti:
Lue kuvaus tunne-elämältään epävakaasta persoonallisuudesta. Täsmääkö se sinuun kuinka paljon?
On siinä täsmääviä piirteitä, mutta toisaalta en käyttäydy mitenkään silmiinpistävän holtittomasti.
Lisäksi olotilani on ollut jokseenkin alakuloinen jo noin 4 vuotta putkeen. 2013-2014 oli ajanjakso, jolloin en ollut masentunut ja itsetuntoni oli jonkun verran tämän hetkistä tai aiempaa korkeampi. Silloinkaan, kun mielialani ja itsetuntoni on parempi, ei mulla ole terveellä tavalla hyvä itsetunto, vaan jotenkin kaikkivoipainen ja muita ihmisiä kohtaan halveksiva asenne. Toisina aikoina se menee taas ihan päinvastoin, eli tunnen olevani koko maailman surkein ja arvottomin ihminen - kuten nyt.
AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lue kuvaus tunne-elämältään epävakaasta persoonallisuudesta. Täsmääkö se sinuun kuinka paljon?
On siinä täsmääviä piirteitä, mutta toisaalta en käyttäydy mitenkään silmiinpistävän holtittomasti.
Lisäksi olotilani on ollut jokseenkin alakuloinen jo noin 4 vuotta putkeen. 2013-2014 oli ajanjakso, jolloin en ollut masentunut ja itsetuntoni oli jonkun verran tämän hetkistä tai aiempaa korkeampi. Silloinkaan, kun mielialani ja itsetuntoni on parempi, ei mulla ole terveellä tavalla hyvä itsetunto, vaan jotenkin kaikkivoipainen ja muita ihmisiä kohtaan halveksiva asenne. Toisina aikoina se menee taas ihan päinvastoin, eli tunnen olevani koko maailman surkein ja arvottomin ihminen - kuten nyt.
AP
En ole psykiatri, mutta aloin miettimään, että tuo kuulostaa kaksisuuntaiselta mielialahäiriöltä. Minulla nimittäin on ollut toistuvaa masennusta enkä tunnista tuollaisia kaikkivoipaisuuden tunteita niinä parempina jaksoina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lue kuvaus tunne-elämältään epävakaasta persoonallisuudesta. Täsmääkö se sinuun kuinka paljon?
On siinä täsmääviä piirteitä, mutta toisaalta en käyttäydy mitenkään silmiinpistävän holtittomasti.
Lisäksi olotilani on ollut jokseenkin alakuloinen jo noin 4 vuotta putkeen. 2013-2014 oli ajanjakso, jolloin en ollut masentunut ja itsetuntoni oli jonkun verran tämän hetkistä tai aiempaa korkeampi. Silloinkaan, kun mielialani ja itsetuntoni on parempi, ei mulla ole terveellä tavalla hyvä itsetunto, vaan jotenkin kaikkivoipainen ja muita ihmisiä kohtaan halveksiva asenne. Toisina aikoina se menee taas ihan päinvastoin, eli tunnen olevani koko maailman surkein ja arvottomin ihminen - kuten nyt.
AP
Sen vielä voisin mainita, että kärsin myös syvästä motivaation puutteesta elämässä. Tämä on johtanut useisiin katkenneisiin opiskelu-ja työjaksoihin, sekä enemmän tai vähemmän krooniseen syrjäytymiseen 19 ikävuodesta eteenpäin.
Jotenkin mulla on lisäksi hankaluuksia sitoutua johonkin yhteen päämäärään pidemmäksi ajaksi. Olen esim. joskus saattanut olla hyvin päämäärätietoinen, motivoitunut ja keskittynyt lukiessani jonkun opiskelupaikan pääsykokeisiin, jännittänyt monta viikkoa tuloksia, mutta kun olen opiskelupaikan saanut, niin se on hyvin äkkiä lakannut tuottamasta minkäänlaista iloa tai tyydytyksentunnetta, ja elämä tuntuu taas yhtä kurjalta kuin aina ennenkin.
Jotenkin mulla on ollut myös jo nuoresta saakka todella haitallinen ja ikävä taipumus ajatella, että jokin yksittäinen tapahtuma tai saavutus elämässä on se, joka tavallaan ratkaisee kaiken, ja jonka jälkeen kaikki muuttuu jotenkin kuin taikaiskusta hyväksi ikiajoiksi. Todella naiivi ja totuudenvastainen ajattelutapa, mutta jotenkin elää silti vahvana omassa alitajunnassa. Kun elämä kuitenkin polkee vuosia paikallaan, niin tämä sitten lisää ahdistusta, koska koen, etten ole saavuttanut riittävästi ajassa x, mutta toisaalta tuntuu, etten oikein kykene saamaan itsestäni irti riittävästi, jotta kykenisin tekemään ja aloittamaan asioita siinäkin tapauksessa, että se tuntuu vastenmieliseltä.
Tästä varmaan johtuu, että tunnen jotenkin normaalien ihmisten tavoitteet, arvostukset ja oravanpyörämäisen elämäntavan jotenkin vieraaksi itselleni alitajuisesti.
AP
Saattaisit hyötyä psykoterapiasta, vaikka kyseessä ei olisi mikään psykiatrinen häiriö tai sairaus, niin saisit ehkä sen avulla selvitettyä ja ratkaistua asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lue kuvaus tunne-elämältään epävakaasta persoonallisuudesta. Täsmääkö se sinuun kuinka paljon?
On siinä täsmääviä piirteitä, mutta toisaalta en käyttäydy mitenkään silmiinpistävän holtittomasti.
Lisäksi olotilani on ollut jokseenkin alakuloinen jo noin 4 vuotta putkeen. 2013-2014 oli ajanjakso, jolloin en ollut masentunut ja itsetuntoni oli jonkun verran tämän hetkistä tai aiempaa korkeampi. Silloinkaan, kun mielialani ja itsetuntoni on parempi, ei mulla ole terveellä tavalla hyvä itsetunto, vaan jotenkin kaikkivoipainen ja muita ihmisiä kohtaan halveksiva asenne. Toisina aikoina se menee taas ihan päinvastoin, eli tunnen olevani koko maailman surkein ja arvottomin ihminen - kuten nyt.
AP
En ole psykiatri, mutta aloin miettimään, että tuo kuulostaa kaksisuuntaiselta mielialahäiriöltä. Minulla nimittäin on ollut toistuvaa masennusta enkä tunnista tuollaisia kaikkivoipaisuuden tunteita niinä parempina jaksoina.
Kieltämättä mun mielialassani saattaa olla piirteitä, jotka muistuttavat kakkostyypin kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireita. Vaikka mielialani ei olekaan ollut sen v.2014 jälkeen juurikaan korkealla, niin olen masentuneisuuden sijasta kuitenkin välillä todella kiihtynyt tai vihainen - eikös se mania voi silläkin tavalla ilmetä, eikä pelkästään euforian tunteena? Joskus taas tuntuu, että kaikki on periaatteessa ihan hyvin, mutta sitten tuleekin tulee jotenkin todella levoton ja paniikkinen olo, alan pelätä vakavaa sairautta, äkkikuolemaa jne.
Mulla toi paniikkihäiriö on kanssa jotenkin syklistä. Välillä voi mennä kuukausia, etten kärsi siitä oikeastaan yhtään, kykenen lähtemään minne tahansa levollisin mielin ilman jatkuvaa paniikkisuutta. Välillä on taas aikoja, etten kykene edes lähtemään ulos ovesta, kun heti tulee huimaava olo, tasapaino tuntuu pettävän, keskivartaloa kiristää, raajat menevät tunnottomaksi, pelkään pyörtyväni jne.
AP
Alakulo ei ole sairaus vaan normaali tunnetila. Älä jää jumiin kuviteltuun "sairauteesi".
Monien oireet mielestäni viittaavat hyvin varhaiseen hylkäämiskokemukseen. Esim. Vauva jätetty yksin itkemään. Itse sain tämän selville terapiassa. Myöhemmin äiti vahvisti näin toimineensa.
Onko joku muu kokenut vastaavaa ja tietääkö, onko tällä tilalla olemassa jokin nimitys?
AP