Alkoholistiperheen lapset, kysymys teille

Molemmat on alkoholisteja, joten ei ole tätä ongelmaa (eikä välejä kumpaankaan).

Isäni joi ja äiti mökötti tai itkeä pillitti. Ei tuntunut kivalta. Koko lapsuus- ja nuoruusaikani oli yhtä riitaa ja tappelua, ei järjellistä lausetta kummaltakaan. Myöhemmin aikuistuttuani välit olivat viileän asialliset. Nyt he ovat jo kuolleet.

Molemmat vanhemmat joivat, yhdessä tissuttivat. Eivät koskaan riidelleet tai riehuneet, rauhassa jaanasivat asioitaan viinilasien takaa. Hyvät välit kumpaankin.

Ihan hyvä vaan ettei eronnut.. en usko että oltais tultu toimeen äidin kanssa kahdestaan. Ärsyttää vaan toi uhriutuminen ja valittaminen, mut mielummin näin kuin kahdestaan.

Molemmat joivat, mutta eron jälkeen ei tarvinnut enää toimia erätuomarina painiotteluissa, eli tarvitsi katsella vain yhden ihmisen toikkarointia. Jonkinlaiset välit on kumpaankin.

Mun äiti otti eron kun olin 18. Olisihan sitä toivonut että se olisi tapahtunut jo aikoja sitten, mutta en minä äitiä (enää) mistään syytä. Se oli kuitenkin se, joka meistä piti huolta eikä ollut helppoa hänellekään, oikeastaan varmaan vielä vaikeampaa. Hyvät on välit molempiin vanhempiin, isänkin kanssa välit ovat paljon paremmat kuin silloin nuorena.

Kärsin isän alkoholisimista kyllä vanhempieni eron jälkeenkin, mutta olisin kärsinyt mielestäni enemmän jos en olisi voinut ylläpitää suhdetta isääni. Mielestäni äitini otti eron oikealla hetkellä, ei siis yhden ylilyönnin jälkeen, muttei jäänyt myöskään liittoon liian pitkäksi aikaa kun kerran isä ei ottanut vastuuta juomisestaan, joka vaikutti negatiivisesti koko perheeseen. Mielestäni vanhempani hoitivat eron ja huoltajuuden hienosti vaikka voisihan sitä aina takertua yksityiskohtiin, en esim. itse altistaisi lastani alkoholismille siinä määrin, mutta ihan kelpo ihmisiä meistä lapsista silti kasvoi. Riippuu varmaan ihmisestä kuinka paljon haluaa vanhempiaan syyttää vaikeuksistaan, oma ajatukseni on, että myös heidän tekemänsä hyvä tulee ottaa huomioon. En olisi kuka olen ilman kokemuksiani ja rakastan vanhempiani heidän vioistaan huolimatta. Tietenkin sen verran viisaampana, etten itse tee samoja virheitä.

Meillä joi kumpikin, mutta en ole kuullut että kukaan lapsi olisi sitä myöhemmin tuollaista kiitellyt. Tuskin kannattaa odottaa mitään pokaalia.

En ole vihainen. Hän toimi kuten parhaaksi uskoi. Siihen aikaan vielä sanottiinkin, että vanhempien avioero on riitaisaa kotia huonompi juttu lapselle.

Mikä ei-juova vanhempi? Samanlaisia juoppoja olivat molemmat.

En usko että se jatkuva kännääminen nyt mitenkään vaikutti ja olen kyllä tyytyväinen, etteivät eronneet, kun nyt asiat on ihan hyvin

Kyllä nuorena olin vihainen. Nyt aikuisena ennemminkin hämmentynyt ja surullinen. Ajattelen, että äitini elämä meni ainakin ihan hukkaan. Ongelmat kun kasautuivat, alkon lisäksi oli rahan vähyys (pienet palkat joista iso osa meni alkoholiin ), terveysongelmia, henkinen väkivalta, suhteet sukulaisiin ym kuihtuivat... Suhde vanhempiin ei enää kymmenen ikävuoden jälkeen ollut läheinen.

Onneksi molemmat vanhempani ovat jo kuolleet aikoja sitten, olin silloin parikymppinen. Pääsin sitten opettelemaan normaalia elämää.

Vierailija kirjoitti:

Isäni joi ja äiti mökötti tai itkeä pillitti. Ei tuntunut kivalta. Koko lapsuus- ja nuoruusaikani oli yhtä riitaa ja tappelua, ei järjellistä lausetta kummaltakaan. Myöhemmin aikuistuttuani välit olivat viileän asialliset. Nyt he ovat jo kuolleet.

 

Olisin voinut kirjoittaa tämän.

En ole vihainen, isä oli tosi ihana selvinpäin ja ymmärrän että anteeksi oli helppo antaa. Erosivat kun olin 13 ja olen kiitollinen erosta. Paljon on puhuttu nyt jälkeenpäin ja ymmärrän ettei ollut helppo päätös äidille erota

En halunnut äidin ottavan eroa. Vaikka riitoja oli jonkin verran (useimmiten rahankäyttöön liittyviä), pidin isästäni enemmän, kun joi. Oli rennompi ja mukavampi kuin selvinä kausina, jolloin en juuri hänelle edes puhunut. Meillä oli myös kiva koti hyvällä paikalla. En olisi halunnut muuttaa äidin kanssa yksiöön tai sitten jonnekin kauemmas. Molemmat ovat kuolleet, yllättäen äiti kuoli ensin ja melko nuorena. Joskus olen jälkeenpäin miettinyt, että vaikka minä en olisi toivonut eroa, ehkä äidin olisi pitänyt erota itsensä takia. Näin, että oli välillä onneton.

Ihme kyllä katkeruus ja kiukku on ikääntyessä vain kasvanut. Isä oli alkoholisti joka pahoinpiteli äitiä. Äidin mielestä semmoinen oli kaikin puolin ok lapsen silmille. Vielä yli 8- kymppisenäkin vetäytyy vastuusta ja hokee, että ”mihinkä mä olisin siitä voinut lähteä” kun asiasta yrittää puhua.

Kuvio oli lähes joka ilta sama: äijä tuli kännissä kotiin myöhään illalla ja vaikka kuinka yritin estää, äiti halusi nousta sängystä ja mennä keittiöön nalkuttamaan, vaikka tiesi saavansa lopuksi turpaansa. Homma päätyi aina siihen, että ruokia heiteltiin seinille ja äitiä raahattiin nilkoista pitkin lattioita tai muuta vastaavaa. Idiootteja molemmat. Toinen juoppohullu ja toinen yksinkertainen ja tyhmä alistuja. Kumpikaan ei tajunnut millaisia jälkiä jättivät lapseen ikiajoiksi.

Isä on jo kuollut ja äiti ei vieläkään suostu ymmärtämään, että hänen olisi pitänyt lähteä liitosta ja suojella lapsiaan. Yöni pääsin nukkumaan rauhassa ensimmäistä kertaa vasta 13-vuotiaana kun viimein erosivat. Eron haki lopulta isä. Välinpitämättömiä lapsistaan molemmat.

No, äiti otti kyllä eron juovastaa ja humputtelevasta isästäni. Olin n 10-vuotta kun asumusero alkoi ja virallinen ero siinä 15-v korvilla. Kävimme aina välillä isäviikonlopuilla. Ei se nyt niin kamalaa ollut. Täysi-ikäistymisen lähetyessä alkoi vituttmaan isän silloinen juoppo-naisystävä, joka hillui alasti, haukkui meidät lapset joka kerta.

Ainoa mikä todella harmittaa on se, ettei isältä ole koskaan saanut apua tai tukea yhtään mihinkään. Toisaalta olen oppinut omatoimiseksi, kun ei kukaan muua ollut apuna huonekalujen kasaamisessa tai autonhuolloissa. Kadehdin kavereita, joiden isä katsasti ja korjasi atot, vaihtoi autoon renkaat ja öljyt kun minä tein itse tai jouduin maksamaan palvelusta.

Emme ole läheisiä. Hän ei koskaan tule perhejuhliimme, esim rippijuhlat tai valmistujaiset.

Meillä joi kumpikin, mutta isäni enemmän. Äiti joi vaan viikonloppuisin. He eivät koskaan tapelleet tai riidelleet. Isä joi illat, mutta kävi päivisin normaalisti töissä. Isäni oli kännissä rauhallinen, mutta vihasin viikonloppuja, koska kumpikin oli kännissä. Eivät he silloinkaan tapelleet, mutta ahdisti se kännissä jankkaaminen ja puheen sammaltaminen aamuyöhön asti. Isän juomiseen jotenkin totuin, mutta ahdisti nähdä äiti kännissä.  Meillä myös perheen lomamatkat tarkoittivat ryyppäämistä. Samoin kaikki juhlat ja arkipyhät tarkoittivat kännin vetämistä. Luulen, ettei kukaan sukulainenkaan tiedä perheeni alkoholin käytöstä. Se on tehty salassa. Muistan kyllä, miten häpesin aivan hirveästi humalaisia vanhempiani jossain tapahtumissa julkisella paikalla. 

Minulla on heihin ihan hyvät välit, mutta kärsin masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöistä. Olen täysin absolutisti enkä ole ikinä ollut kännissä. Kaikki alkoholiin liittyvä ahdistaa todella paljon. 

Isä joi, äiti otti eron. Eipä miestä enää juurikaan näkynyt. Äiti löysi uuden miehen ja siitä se ajatus sitten lähti. Alkoivat yhdessä dokaamaan. Kasvatti-isälle riitti vuosien rälläys ja teki itsemurhan.

Äiti löysi äkkiä uuden kännäävän miehen ja sen kanssa sitten tappelivat kännissä vuosia.

Muutin pois..

Nyttemmin äidillä on mies, joka dokailee harvemmin ja sen kautta äitikin on ns. rauhottunut. Meillä on kohteliaat välit. Lapset päästin mummolaan yökylään ekaa kertaa kouluikäisenä ja on toiminut. Kiitos tämän uuden miehen.

Eli mulla ei ollut sitä tilannetta, että toinen vanhempi lipui viinan pariin, mutta tämä, jossa saan olla kiitollinen silloiselle ulkopuoliselle.

Isäni joi ja äiti hoki vaan, että ainakaan se ei ole väkivaltainen. Teini-ikä ja varhaisaikauisuus olivat minulle vaikeaa aikaa. Vihasin molempia ja lopulta lähdinkin kauas pois.

Isäni sairastui muistisairauteen emmekä koskaan voineet sopia asioita. Sairaus vei häneltä, kumma kyllä, viinanhimon. Hän unohti juoda. Äiti uupui isän hoitamiseen ja alkoi juoda. Isä on jo kuollut eikä äitikään kauaa varmaan elä. Hänelle olen jollain tapaa antanut anteeksi, koska en halua katkeroitua. Harmittaa, etten saanut isän kanssa tehtyä sovintoa. Olen paljon häntä ajatellut ja ymmärtänytkin juomisen syitä. Käyn haudalla säännöllisesti. Ja itken.