Lue keskustelun säännöt.
Mitä häpeät itsessäsi?
30.09.2018 |
Minä häpeän ettei minulla ole korkeakoulututkintoa, eikä merkityksellistä tehtävää työpaikalla. Häpeän omaa huonommuuttani työelämässä. Haluaisin olla jotakin paljon enemmän ja saada arvostusta. Hävettää kertoa ammatti ihmisille, keitä tapaan esim. lapsen harrastusten kautta.
Tiedän, oma syy etten nuorena opiskellut enempää. Silti häpeän mitättömyyttäni tällä hetkellä.
Kommentit (42)
Taipumustani tehdä asiat aina myöhässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Häpeän todella rumia jalkojani. Ainoa vaate, mikä sopii, on löysät housut. Muuten olen ok.
Ulkonäköä eli tosi montaa asiaa kehossa ja naamassa. On vaikea olla kenenkään kanssa lähekkäin, koska mietin miten inhottavalta sen silmissä näyttää/tuntuu milloin mikäkin osa kehostani.
Sanonpahan vaan, että on surullista, että tässä maailmassa niin moni häpeää ulkonäköään. Joo, ei kaikki voi olla viehättäviä, mutta jatkuva häpeä ja tietoisuus "virheistään" on todella raskasta ja uuvuttavaa.
Selkärangattomuutta. Ihan rehellisesti voin sanoa, että on menossa sellainen pappa betalar-meininki. En saa tukia riittämään elämiseen. Isä sponssaa joka kuun alussa jonkun verran. Ostatin isälläni kalliin tietokoneen (tarvitsin sitä kyllä opiskeluihin, jolla oikeutan tätä tekoani. Vanha kone oli yli 10 vuotta vanha). Olen ollut työttömänä kaksi edellistä kesää, joista ensimmäisenä masennuin. Nykyään työnhaku ja nyttemmin työharjoittelupaikan haku on yksi iso mörkö ja pelkään epäonnistumista niin paljon, että alitajuntaisesti kusen koko homman. En pääse yli luuseriudestani. Nyt painin niinkin pienen asian kanssa, kuin ihastuksen pyytäminen ulos, mutta ei kantti kestä. Ainoa saavutukseni elämässä on lemmikistä huolehtiminen ja se onkin ainoa asia, jonka saan kiitettävästi hoidettua.
t. N21
Häpeän traumojani. En ole niin hyvin balanssissa itseni kanssa kuin haluaisin olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työttömyys, sairaus, yksinäisyys...(vuosia jatkuneina kaikki )ja joojoo, ei "pitäisi"hävetä yhtäkään näistä, mutta kyllä ajan henki on vaan pahentanut tätä häpeää näistä T: Yksi ihmisroska:(
Vierailija kirjoitti:
Selkärangattomuutta. Ihan rehellisesti voin sanoa, että on menossa sellainen pappa betalar-meininki. En saa tukia riittämään elämiseen. Isä sponssaa joka kuun alussa jonkun verran. Ostatin isälläni kalliin tietokoneen (tarvitsin sitä kyllä opiskeluihin, jolla oikeutan tätä tekoani. Vanha kone oli yli 10 vuotta vanha). Olen ollut työttömänä kaksi edellistä kesää, joista ensimmäisenä masennuin. Nykyään työnhaku ja nyttemmin työharjoittelupaikan haku on yksi iso mörkö ja pelkään epäonnistumista niin paljon, että alitajuntaisesti kusen koko homman. En pääse yli luuseriudestani. Nyt painin niinkin pienen asian kanssa, kuin ihastuksen pyytäminen ulos, mutta ei kantti kestä. Ainoa saavutukseni elämässä on lemmikistä huolehtiminen ja se onkin ainoa asia, jonka saan kiitettävästi hoidettua.
t. N21
Ei se kuule noin nuorena nyt niin iso häpeä ole turvautua vanhempiensa apuun. Ehkä isäsi on ihan tyytyväinen kun saa vähän jeesata. Terv. 21-vuotiaan pojan äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ongelmia ajatusten käsittelyssä? Ajatukset eivät ole totta!
Häpeän kroppaa vyötäröstä alaspäin, eniten reisiä, jotka ovat paksut ja selluliittiset. Myös takamus on muhkurainen. Vaatteet päällä näytän muodokkaalta, mutta ilman..
Häpeän myös kotiani, joka on vanha ja remontin tarpeessa. Tai eniten ehkä sitä, että minulla ei ole varaa remonttiin.
Minulla on hyvä ja kiinnostava työ, mutta varallisuutta ei.
Näiden häpeäpilkkujen takia en oikein uskalla aloittaa parisuhdettakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liiallista avoimuuttani.
En osaa olla hölöttämättä mielessäni olevia asioita.
En myöskään osaa lukea ihmisistä, ovatko he kiinnostuneet jutuistani, vai pitkästytänkö vain heitä.
Minä turvaudun vielä yli 40-vuotiaana vanhempieni rahalliseen apuun. Ei hävetä yhtään, koska säännöt eivät ole totuuksia. Ne ovat uskomuksia. Kaikki on tottumusta vaan, joissa on muka järkeä. Asiat ovat oikeasti suhteellisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen lyhyessä ajassa oppinut arvostamaan itseäni ja rakastamaankin. Olen ylpeä monissa asioissa itsessäni ja haluan kehittyä ihmisenä ja auttaa muita siinä. Kuitenkin vaikka en mielestäni ole pinnallinen enkä ajattele muista näin alentavaan sävyyn niin minun vartaloni, alastomuus. Se on kova paikka.
En pysty olemaan alasti kenenkään nähden. Exän kanssa vähitellen pystyin ja hän ylisti vartaloani mutta hän olikin sitten ainut.
Pidän kroppaani jotenkin epätavallisen rumana ja vastenmielisenä. Maailman rumimpana alasti ja valheellisena vaatteet päällä.
Minun kokoa ja vartaloa haukuttiin lapsena paljon. Esim omat vanhemmat arvostelivat, luulen sen olevan pääosin sieltä lähtöisin.
Haluaisin vielä joskus olla sujut ja hoikempi.
Kommunikointitapojani vieraiden kanssa. Joko en keksi mitään muuta sanottavaa kuin "niin" tai "joo" tai sitten alan avautumaan elämästäni ja joistain epärelevanteista pikkuasioista aivan liikaa. Olen vain niin hermostunut, että nuo on ne vaihtoehdot. Tutumpien kanssa osaan jutella ihan järkevästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ulkonäköäni. Olen varmaan tavallisen näköinen, mutta näen itseni suorastaan vastenmielisenä.
Hävettää myös vähän, että olen ollut niin tyhmä koulussa ja vaikka lukion jälkeen olen opiskellut 2 ammattia, niin se korkeakoulututkinto uupuu. :/
Oikeastaan kaikkea. Sitä, että olen 30-vuotias enkä ole koskaan seurustellut, olen yksinäinen, mulla on aa-kupin tissit, keskivartalolihavuus, kainaloläskit, sisäreisiläskit, kaksoisleuka, naama täys pisamia, roiskeläppäp-illu.
En mitään.
Nuorempana häpesin sitä että olin olemassa. Että vein tilaa, että olin tarvitseva enkä riittänyt kenellekään. (Omissa kuvitelmissani.)
Sitten tapahtui muutos aika nopeaan tahtiin. V-ttuunnuin täysin ja nousin kapinaan itseäni vastaan. Olin jonkin aikaa tosi vihainen ja varmasti aggressiivinenkin, ennenkuin sain itsetunnon kohdalleen ja tajusin, että saan olla vaikka nelikulmainen, kolmipäinen ja vihreä, mutta olen tarkalleen yhtä arvokas kuin joka ikinen elävä olento tässä maailmassa!
Minun ihmisarvoni ei perustu ulkonäölle, koolle, koulutukselle, rahalle ja vaikutusvallalle vaan sille, että synnynnyin tänne maailmaan ihmisenä jolla on oikeus olla ja elää. Minulla on oikeus nauttia elämästäni. Minun ei tarvitse ruoskia itseäni ja etsimällä etsiä ja kaivella vikoja ja virheitä itsestäni! On niin paljon parempaakin tekemistä ja elämä on lyhy! Miksi minun tai sinun pitäisi kysyä lupaa olemassa ololleen? Tai sinun?
Häpeän masennustani ja etten pysty suoriutumaan aina normaaleista asioista.
- pitkäaikaistyöttömyyttä
- pientä penistä
- koulutuksen puutetta
- isoa nenää
- puhevikaa
- köyhyyttä
- tyhmyyttä
- yksinäisyyttä
- naiskokemuksien puutetta
- vasenta korvaa
- lapsenomaista puheääntä
- sivistyksen puutetta
- lapsellisuutta
- huonoja juttuja
- kirjahyllyn sisältöä
- karvaista takapuolta
Tuossa noin alkuun. Kerron toki lisää, jos jotakuta kiinnostaa.
Ulkonäköä ehkä eniten, olen hävennyt sitä oikeastaan aina eikä ikä tuo helpotusta. Olen ruma.
Häpeän myös epäsosiaalisuuttani tietyissä tilanteissa, mun on usein vaikea olla luonteva sosiaalisissa tilanteissa.
Työpaikka on ihan ok enkä häpeä kertoa sitä muille. Yliopistoa en ole käynyt, mutta amk:n kuitenkin.