Lue keskustelun säännöt.
Osanoton vaikeudesta
ÄRSYTTÄÄ!
28.09.2018 |
Nyt taas kouhkataan iltapuluista, kuinka kohdataan toisen ihmisen surua ihan väärin. Kauhutarinoita toisensa jälkeen.. Siitä rupesinkin pohtimaan, että mikä se universaali asia sitten on, mitä vastaan ihan sanasta sanaan ihmiselle, jonka isä/äiti/lapsi/kissa/auto kuoli. Sanokaa tismalleen, sanasta sanaan, mitä voi sanoa ilman, että joku vetää hernekeiton korviinsa asti.
Fakta on silti se, että ihan mitä tahansa sanot tai teet, ottaa joku siitä nokkiinsa. Toiselle saa sanoa noin, toiselle pitää sanoa noin. Tuolle taas olisi pitänyt sanoa näin (mutta mistäpä tiesit sen etukäteen?).
Ja tosi huono on, jos et sano mitään.
On huono, jos otat etäisyyttä, siitäkin joku valittaa. Parempi siis karata mahdollisimman kauas ainakin näistä draamaprinsessoista ja palata asiaan sitten, kun surun kanssa on opittu elämään.
Osanotto ei riitä, kun pitäisi halata, mutta toiselle halaus onkin tungettelua...
Mummo sanoi niin, mutta yök kun mummon olisi pitänyt sanoa noin niin MINUN suruni olisi ollut keskipisteenä. Hei sinä, joka menetit lapsesi ja rutisit, kuinka mummosi sanoi tyhmästi.. kävikö mielessäsi, että myös se mummo suri sitä lasta, eikä pystynyt sanomaan muuta.
Yhdessä jutussa haukuttiin latteat fraasit, ne eivät kelpaa. No, entäs, jos ei keksi mitään muuta sanottavaa, kääntää vain selkänsä ja häipyy? Eikun sekin on tietysti väärin.
Oikeasti, hittovieköön:
Jos joku sanoo "otan osaa", et analysoi sitä viikkotolkulla se herne nenässäsi, vaan olet kiitollinen siitä, että joku ylipäätänsä puhui sinulle ja osoitti siten olevansa läsnä.
Jos joku lohdutti mielestäsi väärin tai jopa idioottimaisesti, otitko itsekeskeisyydessäsi huomioon, että hän YRITTI olla empaattinen ja osoittaa, että on läsnä? Ei ehkä sanonut sanoja juuri sinun mielesi mukaan, mutta kun sitä sinun mieltäsi ei kukaan pystynyt lukemaan?
On niin kiire pöyristyä ja järkyttyä, ettei kukaan näe omaa nenukkiaan pidemmälle. Ja yleensä nämä hernarinnenäänvetäjät ovat naisia. Häpeän omaa sukupuoltani, onko meistä tullut prinsessoja, joille kaikki pitää olla täydellistä tai sitten vain pöyristytään ja järkytytään.
Kun oma isäni kuoli, yksi ystävä sanoi: "tiedän miten pahalta tuntuu, itsekin itken vieläkin aina kun muistan, ettei Millille tarvitsekaan ostaa ruokaa". Milli oli kissa, joka oli ollut kuolleena muutaman vuoden. Näiden kaikestapöyristyjien mukaan tuo oli suurinpiirtein kardinaalivirhe, mutta tiedättekö mitä? Minä tapasin isäni viisi kertaa sen 13 vuoden aikana, jolloin tuolle ystävälleni se kissa oli hoivan ja rakkauden kohde. Hän juoksi eläinlääkärit, pelkäsi leikkaukset.... Hänelle menetys oli suuri. Kiitin häntä, enkä huudellut lehdille, kuinka minun suruni oli isompi ja hän teki tyhmästi niin sanoessan, koska oma menetykseni oli ihminen ja hänen "vain kissa".
Ei tämä ole mikään Suurin Suru -kilpailu. Meiltä kaikilta kuolee läheinen, ennemmin tai myöhemmin. Kaikki kohtaavat kuoleman aiheuttaman surun. Et ole mitenkään erikoinen.
Eikä sinun napasi ole Universumin keskipiste. Ei, vaikka kuinka tahtoisit ja nyyh.
Kommentit (26)
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset järkyttyvät, kun joku menettää läheisenä ja useimmat ovat myötätuntoisia ja sanovat jotain. Ystäväni kuoli äkillisesti nuorena ja perinteinen "otan osaa"; tuntui hyvältä.
Kyse voi olla siitäkin, koska puhuu surevalle. Hiljattain läheisensä menettänyt on vereslihalla ja järkyttyy lähes kaikesta. Jonkin ajan kuluttua ihan normaalit osanottokommentit tuntuvat oikeilta.
Hyvin sanottu! Olet varmasti yksi harvoista täysjärkisistä tällä planeetalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole niin kauheasti miettinyt niitä pakkofraaseja, joita kuulin. Mieleen jäivät ne yllättävät lämpmät osanotot, joihin yleensä liittyi se, että henkilö kertoi omasta vastaavasta menetyksestään jotenkin lämmöllä plus sain vähän perpektiiviä mitä odottaa surun suhteen.
Kyllä se osanotto on vaikeaa.
Yritin kaikkeni, kun appi kuoli, niin anoppipa sanoi:"Et sinä mitään ymmärrrä, kun minulla ja pojallani on surua."
Omatkin vanhemapin olivat kuolleet(mutta eihän se mitään merkinnyt)
Eipä ajatellut, että minäkin surin asiaa puhumattakaan meidän lapsistamme(hänen lapsenlapsistaan).
Apen eläessä mesosi ettei ainakaan ala sairasta kotona hoitamaan, mutta sairaan kuoltua itki, että olisi kyllä vuosia vielä halunnut häntä hoitaa. HUOH.
Oikeasti empaattinen ihminen osaa osanotot iman Iltalehteä. Viimeksi kun sen tein en miettinyt halaanko, rutistin leskeä lujasti ja sanoin että otan osaa ja olen todella surullinen hänen puolestaan. Kuuntelin sen jälkeen pitkät tovit hänen tuntemuksiaan ja muistelemista ja huolia. Kohtaaminen oli lämmin.
Aika junttia alkaa sanomaan tiedän miltä susta tuntuu tai joku klassinen lapsettomuudesta kärsivälle: lakkaatte yrittämästä niin kyllä se vauva tulee. En mä näe kovin täyspäisenä ihmistä joka latelee ko typeryyksiä tai vertaa ihmisen menettämistä jonkun hiton lemmikin kuolemaan.
Kaikille ei koskaan voi olla mieliksi ja siksi sellaista ei kannata edes tavoitella.
Minusta pahinta ovat sellaiset surunvalittelijat, jotka puhuvat pitkään ja yksityiskohtaisesti niistä itse kohtaamistaan suruista, mutta eivät ole kiinnostuneita kuuntelemaan sitä minun akuuttia suruani.
Halaaminen, kukkaset ja kuunteleminen ovat varmimpia osanottoja. Ne "otan osaa" ja "jaksamisia" ovat ok fraaseja. Kyselläkin voi, esim. "miten olet jaksanut". Mitä kauemmin tapahtumasta on kulunut, sen lyhyemmäksi kannattaa surunvalittelut jättää. Esim. vanha leski ei välttämättä jaksaisi kuukausikaupalla aina itkeskellä joka kauppareissulla.
Jos ei tiedä, mitä sanoisi, niin aina voi halata ja sanoa: En osaa sanoa mitään, kun minä en ole kokenut puolison/äidin/isän/lapsen... menetystä enkä osaa kuvitellakaan sitä surua."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse mietin joskus erään kuoleman sattuessa kovasti mitä osaisi sanoa surevalle. Eihän siihen oikein voi sanoa mitään. Päädyin sitten siihen, että otan osaa suruusi on ehkä paras tapa. Sillä ilmaistaan, että on vierellä, mutta ei väitetä tietävän miltä tuntuu.
Jos kuolema on ollut hyvin traaginen, esim. hyvin läheisen itsemurha, valittelua voi tehdä esim. sanomalla suoraan, että en osaa sanoa tähän mitään, mutta...
Sivusta seuranneena ärsyttää fb- kommentit "ensimmäinen vuosi on pahinta". Sitten oikeasti miettii, onkohan noilla oikeasti omakohtaista kokemusta asiasta, on kuitenkin melko harvinainen asetelma, mikä eräällä ystävälläni on ja kuolema liittyy siihen.
Itse en esim. Lapsensa menettäneelle sanoisi "tiedän miltä sinusta tuntuu" en tiedä koska en ole menettänyt lastani.
Täytyy tähän kyllä lisätä vielä, että kyllä ne lemmikit on monille tärkeitä. Itse olen aika yksinäinen ihminen, on tuttuja ja ystäviäkin, mutta kaikilla on omat perheensä ja kiireensä. Olen elänyt suurimman osan elämästäni yksin, lapsesta asti ja koulussa monia kiusattiin pitkään. En oikein luota enää ihmisiin, vaikka haluaisin ja kaipaan seuraa.
Minulla on ollut vuosikymmeniä lemmikki ja olen ollut niitten kanssa enemmän kuin kenenkään ihmisen tai kaikkien ihmisten kanssa yhteensä. Lemmikki on minun ainoa sukuni, perheeni ja paras ystäväni. Kun joku niistä on kuollut, olen ollut täysin yksin. En ole kovin surevaista tyyppiä, en surisi varmaan sen kummemmin ihmisen kuolemaa kuin lemmikinkään. Kumpikin on suuri menetys, mutta toisen suhteen on oikeus odottaa myötätuntoa ja toisesta sanotaan, että ota uusi ja ei se sentään ollut ihminen tms.
Lemmikki on ollut minulle tärkein ja pitkälti ainoa läheinen. Sen menetys sattuu yhtä paljon kuin minkä/kenen tahansa. Minulla on niin vähän mitään, että lemmikin jälkeen ei jää juuri mitään. Ihmiset elämässä on tulleet ja menneet, olleet yleensä aika välinpitämättömiä ja itsekeskeisiä. Lemmikit on ainoat, joiden kanssa olen todella viihtynyt ja saanut olla oma itseni ja ystävyys on ollut molemminpuolista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
https://www.iltalehti.fi/terveysuutiset/201711032200506376_we.shtml
Tässä ei siis linkkiä osanotosta valittaviin juttuihin vaan yksinkertaiseen toteamukseen että otan osaa voi olla paras.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos et tiedä, mitä sanoisit tai tekisit, älä tee mitään, koska teennäisyys ja väkinäisyys on kaikkein parasta.
Jos et ole muutenkaan läheisissä väleissä ihmisen kanssa, älä tuppaa puhumaan ikävästäkään tapahtumasta osanottoinesi.
Ja muista, läheisensä menettäneellä on oikeus surunsa keskellä reagoida miten kokee. Sinulla ei ole oikeutta arvostella tai loukkaantua hänen reaktioistaan.
Kun menetin läheiseni, olin niin rikki, että pystyin puhumaan asiasta vain ihan läheisimpien perheen jäsenteni kanssa. Tosin en muutenkaan jaa elämääni ihmisten kanssa hyviä ystäviä lukuunottamatta, siihen ei ole tarvetta. Näin anonyyminä kirjoittaminen ei ole jakamista, eihän minua kukaan tunne. Läheisen menettämisen jälkeen oli epämiellyttävää, kun julkisilla paikoilla sellaiset pintapuoliset tutut tulivat voivottelemaan, änkesivät jopa iholle. Halusin vain olla rauhassa ja hoitaa asioitani. Välillä joku melkein tuntematon tuli surkuttelemaan ja jopa hakemaan itselleen lohdutusta, kun hän on niin "järkyttynyt" läheiseni poismenosta, jonka kanssa hän oli kerran jutellut kaupan edessä.
Jos sureva on läheinen ystäväsi, joka jakaa asioitaan muutenkin kanssasi luottamuksellisesti, tunnet kyllä hänet ja tiedät miten toimia.
Jos hän pintapuolinen tuttu, työkaveri tms., etkä ole varma miten hänen kanssaan toimia, fiksuinta on olla ihan tavallisesti, jopa puhua iloisista asioista, sureva kaipaa kontakteja, joissa hän voi paeta hetkeksi suruaan. Jos et ole niin läheinen, että tunnet hänet ja tiedät millaisen osanoton hän kokee miellyttäväksi, älä puhu koko asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus ei ole sopivia sanoja. Kädenpuristus tai halaus voivat kertoa enemmän. Joskus voi myös kysyä, voiko jotenkin auttaa.
Mä teen näin. Kun joltain tutulta kuolee läheinen, lähetän suruvalittelukukat ja niihin kortti jossa se "otan osaa" -fraasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos hän pintapuolinen tuttu, työkaveri tms., etkä ole varma miten hänen kanssaan toimia, fiksuinta on olla ihan tavallisesti, jopa puhua iloisista asioista, sureva kaipaa kontakteja, joissa hän voi paeta hetkeksi suruaan. Jos et ole niin läheinen, että tunnet hänet ja tiedät millaisen osanoton hän kokee miellyttäväksi, älä puhu koko asiasta.
No mutta tämähän on monien mielestä juuri pahinta ja yksi valituksen aihe. Ei ole vain yhtä tai kahta tekstiä siitä, miten sekin ahdistaa, jos ihmiset, jotka varmuudella siitä menetyksestä tietävät, eivät reagoi siihen mitenkään. Juurikin esimerkiksi työkaverit tai naapurit.
On tietysti olemassa veemäisiä ihmisiä, jotka ovat aina kiukkuisia. Eihän heidän mielikseen kukaan voi esittää osanottoa eikä sen puoleen koskaan tehdä mitään muutakaan.
Mutta: suru ei ole välttämättä mikään puhtaasti ylevä ja harras kaipauksen tunne. Suru voi tehdä todella kipeää ja se voi sisältää kaikki mahdolliset miinusmerkkiset tunteet, se voi muistuttaa v1tutusta, ahdistusta, masennusta jne. Hyväntahtoinen ja lempeäkin ihminen voi tuntea surussaan vihaa, häpeää, syyllisyyttä, pelkoa, kateutta yms. Kun isäni kuoli, tunsin aluksi kaikkea mahdollista negatiivista eivätkä ne tunteet kohdistuneet mihinkään erityiseen kohteeseen vaan vihasin suurin piirtein kaikkea liikkuvaa.
Jos haluat ottaa osaa suruun ja kuunnella, kannattaa olla valmis kuuntelemaan kaikenlaisia tunteita eikä pelästyä niitä.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset järkyttyvät, kun joku menettää läheisenä ja useimmat ovat myötätuntoisia ja sanovat jotain. Ystäväni kuoli äkillisesti nuorena ja perinteinen "otan osaa" tuntui hyvältä.
Eläinkommenteista loukkaantuvat eivät välttämättä ymmärrä, että osalle meistä lemmikit ovat ainoita ja hyvin rakastettuja perheenjäseniä. Kun ystäväni menetti läheisensä ja lemmikkinsä, niin surin molempia. Elämäni muuttuisi, jos lemmikkini kuolisivat.
Kyse voi olla siitäkin, koska puhuu surevalle. Hiljattain läheisensä menettänyt on vereslihalla ja järkyttyy lähes kaikesta. Jonkin ajan kuluttua ihan normaalit osanottokommentit tuntuvat oikeilta.
Eläimen kuolema on kyllä ihan eri asia kuin vanhemman, joka on ollut aina olemassa. Yhtäkkiä pitää kohdata kaikki maailman asiat ja jokaisen kohdalla muistaa erikseen, että isä on kuollut ja suru tulee pitkään kuin ensi kuulemalla. Itse opin, että surusta ei herkimmässä vaiheessa kannata puhua kuin ihmisille joista tietää, että hekin ovat menettäneet elämänmittaisen perheenjäsenen. Enkä toki syytä ketään siitä, että ei osaa sanoa minua tukevia asioita ilman samaa kokemusta, en vain jaksa siinä alussa surun lisäksi yhtään mitään muuta.
Vierailija kirjoitti:
En ole niin kauheasti miettinyt niitä pakkofraaseja, joita kuulin. Mieleen jäivät ne yllättävät lämpmät osanotot, joihin yleensä liittyi se, että henkilö kertoi omasta vastaavasta menetyksestään jotenkin lämmöllä plus sain vähän perpektiiviä mitä odottaa surun suhteen.
Minä tunsin itse samoin, mutta tunnen ihmisen, joka suuttui lohduttajille jotka alkoivat kertoa omista menetyksistään, ja näkyy tästä ketjustakin sellaisia löytyvän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos hän pintapuolinen tuttu, työkaveri tms., etkä ole varma miten hänen kanssaan toimia, fiksuinta on olla ihan tavallisesti, jopa puhua iloisista asioista, sureva kaipaa kontakteja, joissa hän voi paeta hetkeksi suruaan. Jos et ole niin läheinen, että tunnet hänet ja tiedät millaisen osanoton hän kokee miellyttäväksi, älä puhu koko asiasta.
No mutta tämähän on monien mielestä juuri pahinta ja yksi valituksen aihe. Ei ole vain yhtä tai kahta tekstiä siitä, miten sekin ahdistaa, jos ihmiset, jotka varmuudella siitä menetyksestä tietävät, eivät reagoi siihen mitenkään. Juurikin esimerkiksi työkaverit tai naapurit.
Niinpä. Monet loukkaantuvat verisesti siitä, että toinen yrittää (ilmeisesti piristääkseen) vaihtaa iloisempiin puheenaiheisiin eikä eläydy suruun. Toisaalta jotkut ärsyyntyvät siitä, että surulla mässäillään, kun haluaisivat olla rauhassa.
Vierailija kirjoitti:
Jos et tiedä, mitä sanoisit tai tekisit, älä tee mitään, koska teennäisyys ja väkinäisyys on kaikkein parasta.
Jos et ole muutenkaan läheisissä väleissä ihmisen kanssa, älä tuppaa puhumaan ikävästäkään tapahtumasta osanottoinesi.
Ja muista, läheisensä menettäneellä on oikeus surunsa keskellä reagoida miten kokee. Sinulla ei ole oikeutta arvostella tai loukkaantua hänen reaktioistaan.
Kun menetin läheiseni, olin niin rikki, että pystyin puhumaan asiasta vain ihan läheisimpien perheen jäsenteni kanssa. Tosin en muutenkaan jaa elämääni ihmisten kanssa hyviä ystäviä lukuunottamatta, siihen ei ole tarvetta. Näin anonyyminä kirjoittaminen ei ole jakamista, eihän minua kukaan tunne. Läheisen menettämisen jälkeen oli epämiellyttävää, kun julkisilla paikoilla sellaiset pintapuoliset tutut tulivat voivottelemaan, änkesivät jopa iholle. Halusin vain olla rauhassa ja hoitaa asioitani. Välillä joku melkein tuntematon tuli surkuttelemaan ja jopa hakemaan itselleen lohdutusta, kun hän on niin "järkyttynyt" läheiseni poismenosta, jonka kanssa hän oli kerran jutellut kaupan edessä.
Hmm. En kyllä ole lihavoidusta samaa mieltä, mutta ehkä meillä on erilaiset reaktiot mielessä. Jos surevaa ärsyttää asiasta puhuminen tai asiasta puhumattomuus, se kannattaa totta kai tuoda ilmi eikä lohduttajan tule siitä loukkaantua. Mutta ei surukaan anna kenellekään oikeutta kohdella muita miten sattuu, esim. raivota ihmisille jotka lohduttavat "väärin". Tunnen ihmisen, joka katkoi välit entiseen hyvään ystävään, joka ei keskustellut hänen mielestään hänen surustaan tarpeeksi. Sinun täydellinen vastakohtasi siis. Akuutin surun keskellä ihminen ei ole välttämättä ihan järjissään ja voi tehdä kaikenlaista mitä katuu, mutta arvostelen kyllä mielessäni ihmisiä, jotka eivät sen akuutin vaiheen jälkeen tajua, miten huonosti ovat kohdelleet muita, jotka yrittivät vain parhaansa lohduttaakseen.
Ja ennen kuin joku kommentoi, etten voi ymmärtää, niin itselleni tuli surun seurauksena masennus ja yleinen ahdistuneisuushäiriö, joten en minäkään niin kovin vähällä päässyt. Jotenkin silti onnistuin olemaan kohtelematta muita ihmisiä kuten roskaa.
Ihmiset järkyttyvät, kun joku menettää läheisenä ja useimmat ovat myötätuntoisia ja sanovat jotain. Ystäväni kuoli äkillisesti nuorena ja perinteinen "otan osaa" tuntui hyvältä.
Eläinkommenteista loukkaantuvat eivät välttämättä ymmärrä, että osalle meistä lemmikit ovat ainoita ja hyvin rakastettuja perheenjäseniä. Kun ystäväni menetti läheisensä ja lemmikkinsä, niin surin molempia. Elämäni muuttuisi, jos lemmikkini kuolisivat.
Kyse voi olla siitäkin, koska puhuu surevalle. Hiljattain läheisensä menettänyt on vereslihalla ja järkyttyy lähes kaikesta. Jonkin ajan kuluttua ihan normaalit osanottokommentit tuntuvat oikeilta.