Lue keskustelun säännöt.
Osanoton vaikeudesta
ÄRSYTTÄÄ!
28.09.2018 |
Nyt taas kouhkataan iltapuluista, kuinka kohdataan toisen ihmisen surua ihan väärin. Kauhutarinoita toisensa jälkeen.. Siitä rupesinkin pohtimaan, että mikä se universaali asia sitten on, mitä vastaan ihan sanasta sanaan ihmiselle, jonka isä/äiti/lapsi/kissa/auto kuoli. Sanokaa tismalleen, sanasta sanaan, mitä voi sanoa ilman, että joku vetää hernekeiton korviinsa asti.
Fakta on silti se, että ihan mitä tahansa sanot tai teet, ottaa joku siitä nokkiinsa. Toiselle saa sanoa noin, toiselle pitää sanoa noin. Tuolle taas olisi pitänyt sanoa näin (mutta mistäpä tiesit sen etukäteen?).
Ja tosi huono on, jos et sano mitään.
On huono, jos otat etäisyyttä, siitäkin joku valittaa. Parempi siis karata mahdollisimman kauas ainakin näistä draamaprinsessoista ja palata asiaan sitten, kun surun kanssa on opittu elämään.
Osanotto ei riitä, kun pitäisi halata, mutta toiselle halaus onkin tungettelua...
Mummo sanoi niin, mutta yök kun mummon olisi pitänyt sanoa noin niin MINUN suruni olisi ollut keskipisteenä. Hei sinä, joka menetit lapsesi ja rutisit, kuinka mummosi sanoi tyhmästi.. kävikö mielessäsi, että myös se mummo suri sitä lasta, eikä pystynyt sanomaan muuta.
Yhdessä jutussa haukuttiin latteat fraasit, ne eivät kelpaa. No, entäs, jos ei keksi mitään muuta sanottavaa, kääntää vain selkänsä ja häipyy? Eikun sekin on tietysti väärin.
Oikeasti, hittovieköön:
Jos joku sanoo "otan osaa", et analysoi sitä viikkotolkulla se herne nenässäsi, vaan olet kiitollinen siitä, että joku ylipäätänsä puhui sinulle ja osoitti siten olevansa läsnä.
Jos joku lohdutti mielestäsi väärin tai jopa idioottimaisesti, otitko itsekeskeisyydessäsi huomioon, että hän YRITTI olla empaattinen ja osoittaa, että on läsnä? Ei ehkä sanonut sanoja juuri sinun mielesi mukaan, mutta kun sitä sinun mieltäsi ei kukaan pystynyt lukemaan?
On niin kiire pöyristyä ja järkyttyä, ettei kukaan näe omaa nenukkiaan pidemmälle. Ja yleensä nämä hernarinnenäänvetäjät ovat naisia. Häpeän omaa sukupuoltani, onko meistä tullut prinsessoja, joille kaikki pitää olla täydellistä tai sitten vain pöyristytään ja järkytytään.
Kun oma isäni kuoli, yksi ystävä sanoi: "tiedän miten pahalta tuntuu, itsekin itken vieläkin aina kun muistan, ettei Millille tarvitsekaan ostaa ruokaa". Milli oli kissa, joka oli ollut kuolleena muutaman vuoden. Näiden kaikestapöyristyjien mukaan tuo oli suurinpiirtein kardinaalivirhe, mutta tiedättekö mitä? Minä tapasin isäni viisi kertaa sen 13 vuoden aikana, jolloin tuolle ystävälleni se kissa oli hoivan ja rakkauden kohde. Hän juoksi eläinlääkärit, pelkäsi leikkaukset.... Hänelle menetys oli suuri. Kiitin häntä, enkä huudellut lehdille, kuinka minun suruni oli isompi ja hän teki tyhmästi niin sanoessan, koska oma menetykseni oli ihminen ja hänen "vain kissa".
Ei tämä ole mikään Suurin Suru -kilpailu. Meiltä kaikilta kuolee läheinen, ennemmin tai myöhemmin. Kaikki kohtaavat kuoleman aiheuttaman surun. Et ole mitenkään erikoinen.
Eikä sinun napasi ole Universumin keskipiste. Ei, vaikka kuinka tahtoisit ja nyyh.
Kommentit (26)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos et tiedä, mitä sanoisit tai tekisit, älä tee mitään, koska teennäisyys ja väkinäisyys on kaikkein parasta.
Jos et ole muutenkaan läheisissä väleissä ihmisen kanssa, älä tuppaa puhumaan ikävästäkään tapahtumasta osanottoinesi.
Ja muista, läheisensä menettäneellä on oikeus surunsa keskellä reagoida miten kokee. Sinulla ei ole oikeutta arvostella tai loukkaantua hänen reaktioistaan.
Kun menetin läheiseni, olin niin rikki, että pystyin puhumaan asiasta vain ihan läheisimpien perheen jäsenteni kanssa. Tosin en muutenkaan jaa elämääni ihmisten kanssa hyviä ystäviä lukuunottamatta, siihen ei ole tarvetta. Näin anonyyminä kirjoittaminen ei ole jakamista, eihän minua kukaan tunne. Läheisen menettämisen jälkeen oli epämiellyttävää, kun julkisilla paikoilla sellaiset pintapuoliset tutut tulivat voivottelemaan, änkesivät jopa iholle. Halusin vain olla rauhassa ja hoitaa asioitani. Välillä joku melkein tuntematon tuli surkuttelemaan ja jopa hakemaan itselleen lohdutusta, kun hän on niin "järkyttynyt" läheiseni poismenosta, jonka kanssa hän oli kerran jutellut kaupan edessä.
Hmm. En kyllä ole lihavoidusta samaa mieltä, mutta ehkä meillä on erilaiset reaktiot mielessä. Jos surevaa ärsyttää asiasta puhuminen tai asiasta puhumattomuus, se kannattaa totta kai tuoda ilmi eikä lohduttajan tule siitä loukkaantua. Mutta ei surukaan anna kenellekään oikeutta kohdella muita miten sattuu, esim. raivota ihmisille jotka lohduttavat "väärin". Tunnen ihmisen, joka katkoi välit entiseen hyvään ystävään, joka ei keskustellut hänen mielestään hänen surustaan tarpeeksi. Sinun täydellinen vastakohtasi siis. Akuutin surun keskellä ihminen ei ole välttämättä ihan järjissään ja voi tehdä kaikenlaista mitä katuu, mutta arvostelen kyllä mielessäni ihmisiä, jotka eivät sen akuutin vaiheen jälkeen tajua, miten huonosti ovat kohdelleet muita, jotka yrittivät vain parhaansa lohduttaakseen.
Ja ennen kuin joku kommentoi, etten voi ymmärtää, niin itselleni tuli surun seurauksena masennus ja yleinen ahdistuneisuushäiriö, joten en minäkään niin kovin vähällä päässyt. Jotenkin silti onnistuin olemaan kohtelematta muita ihmisiä kuten roskaa.
Ymmärrän pointtisi ja siinä ei oikeastaan ole ristiriitaa oman kommenttini kanssa. En tietenkään tarkoittanut mitä tahansa reaktioita, vaan normaaleja tunnereaktioita, kyllä muiden pitää esimerkiksi ymmärtää aivan normaalina reaktiona, jos sureva silminnähden närkästyy ja lähtee äkkiä pois, jos esimerkiksi kauppareissulla ei saa hoitaa asioitaan rauhassa, vaan puukkoa käännetään haavassa joka kulmalla. Suru on monesti niin suuri, että vaatii työtä koota itsensä asiointireissuille, silloin muiden pitää lukea tarkasti ihmistä, onko sopivaa romuttaa ihminen julkisilla paikoilla asian kanssa. Jos ei tunne ihmistä riittävän hyvin, ollakseen varma miten juuri itse voi toimia hänen kanssaan, on parempi olla tekemättä mitään.
"Tunnen ihmisen, joka katkoi välit entiseen hyvään ystävään, joka ei keskustellut hänen mielestään hänen surustaan tarpeeksi."
Vaikuttaa enemmän narsistiselta. Ihmiseltä joka kääntää kaiken itseensä ja itsensä ympärille. Voin hänen kohdallaan erehtyä, mutta tunnen myös ihmisen, joka haluaa kaikissa asioissa tehdä suuren numeron siitä, miten asia HÄNEEN vaikuttaa. Jopa erään sukulaisnaisen kuollessa hän teki asiasta kaikkialla suuremman numeron kuin naisen vanhemmat, vaati kaikkia antamaan itselleen joka tilanteessa jakamattoman huomion, myös muistotilaisuudessa. Loukkaantui silminnähden, kun muita huomattiin. Ja pisti myös välejä poikki, jos häntä ei huomattu tarpeeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos hän pintapuolinen tuttu, työkaveri tms., etkä ole varma miten hänen kanssaan toimia, fiksuinta on olla ihan tavallisesti, jopa puhua iloisista asioista, sureva kaipaa kontakteja, joissa hän voi paeta hetkeksi suruaan. Jos et ole niin läheinen, että tunnet hänet ja tiedät millaisen osanoton hän kokee miellyttäväksi, älä puhu koko asiasta.
No mutta tämähän on monien mielestä juuri pahinta ja yksi valituksen aihe. Ei ole vain yhtä tai kahta tekstiä siitä, miten sekin ahdistaa, jos ihmiset, jotka varmuudella siitä menetyksestä tietävät, eivät reagoi siihen mitenkään. Juurikin esimerkiksi työkaverit tai naapurit.
Niinpä. Monet loukkaantuvat verisesti siitä, että toinen yrittää (ilmeisesti piristääkseen) vaihtaa iloisempiin puheenaiheisiin eikä eläydy suruun. Toisaalta jotkut ärsyyntyvät siitä, että surulla mässäillään, kun haluaisivat olla rauhassa.
Juuri tämän vuoksi pieni paha on olla reagoimatta mitenkään, ellei ihminen ole niin läheinen, että tunnet hänet riittävän hyvin ja tiedät, miten hänen kanssaan tulee toimia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos hän pintapuolinen tuttu, työkaveri tms., etkä ole varma miten hänen kanssaan toimia, fiksuinta on olla ihan tavallisesti, jopa puhua iloisista asioista, sureva kaipaa kontakteja, joissa hän voi paeta hetkeksi suruaan. Jos et ole niin läheinen, että tunnet hänet ja tiedät millaisen osanoton hän kokee miellyttäväksi, älä puhu koko asiasta.
No mutta tämähän on monien mielestä juuri pahinta ja yksi valituksen aihe. Ei ole vain yhtä tai kahta tekstiä siitä, miten sekin ahdistaa, jos ihmiset, jotka varmuudella siitä menetyksestä tietävät, eivät reagoi siihen mitenkään. Juurikin esimerkiksi työkaverit tai naapurit.
Niinpä. Monet loukkaantuvat verisesti siitä, että toinen yrittää (ilmeisesti piristääkseen) vaihtaa iloisempiin puheenaiheisiin eikä eläydy suruun. Toisaalta jotkut ärsyyntyvät siitä, että surulla mässäillään, kun haluaisivat olla rauhassa.
Juuri tämän vuoksi pieni paha on olla reagoimatta mitenkään, ellei ihminen ole niin läheinen, että tunnet hänet riittävän hyvin ja tiedät, miten hänen kanssaan tulee toimia.
Tarkoitatko, että mielestäsi surevaa kannattaa vältellä? On nimittäin aika vaikea olla reagoimatta mitenkään, jos kohtaa surevan kasvotusten.
Kun joku menettää läheisen suomalainen tyyli on hyljätä hänet. Toinen vaihtoehto on alkaa purkamaan omia paskaolojaan surevaa sillä ylitunteellinenhan sureva on kun suree kuollutta. Ei muuta.
Mä sanon yleensä että "otan osaa, aivan kamala tapahtuma. En tiedä miltä sinusta tuntuu, mutta olen hengessä mukana ja surussa läsnä, soita tai laita viestiä sitten kun/jos haluat puhua/apua, minä kyllä olen käytettävissä siihen. Ei kenenkään tarvitse olla yksin, vaan me ollaan täällä toisiamme varten."
En ole vielä huomannut että olisi kukaan loukkaantunut.
Luepa edellinen ohjeeni, jota kommentoit, uudestaan. "Jos et ole niin läheinen, että tunnet hänet ja tiedät millaisen osanoton hän kokee miellyttäväksi, älä puhu koko asiasta."
Vaikka olet tullut siihen johtopäätökseen, että joku voi kokea senkin vääräksi, ettet reagoi koko asiaan, on parempi tehdä se "virhe" kuin toimia niin, että sureva kokee sen ahdistavaksi tai epämiellyttäväksi. Jos on ihmiselle niin läheinen, että voi keskustella hänen kanssaan hyvin yksityisistä ja henkilökohtaisista asioista, tuntee ja tietää myös miten hänen kanssaan voi toimia tässä asiassa. Läheisen kuolema on tunnetasolla hyvin henkilökohtainen ja yksityinen asia, jos et ole niin tuttu surevan kanssa, ettet tiedä miten hänen kanssaan pitää tuossa tilanteessa toimia, on parempi olla tunkematta hänen henkiselle reviirilleen, yksityisasioihin.