Lue keskustelun säännöt.
Urheilulliset lapset ja se toinen näkökanta vellovaan koululiikuntakeskusteluun
16.09.2018 |
Viime vuosina ja ihan hetki sitten on käyty kovasti keskustelua koululiikunnasta, sen tarpeellisuudesta ja siitä, miten koululiikuntaa voisi kehittää. Mielipiteet koululiikunnasta ovat useimmiten negatiivisia ja erityisesti noottia on saanut "suoristuskeskeisyys" esim. cooperin, 1000m tai vastaavien testien osalta. Olen itse sitä ikäluokkaa, jossa molemmat oli suoritettava miten omalta osaltaan taisi. Jotkin muutkin kuntotestitkin meillä taisi olla, sisälsivät venyvyyttä, vatsoja jne.
Näissä testeissä ei vaadittu keltään mitään. Muuta kuin vain teki parhaansa.
Edeltävä teksti on vähän OT tähän mitä haluaisin sanoa, eli me lapset, jotka olimme ja ehkä myös olemme urheilullisia tänäkin päivänä. Koululiikunta oli mielestäni hemmetin mukavaa, ja meillä saatiin kaikki ne vähemmänkin liikkuvat mukaan hyvällä ryhmähengellä. Ketään ei katsottu vinoon. Tai jos katsottiin tai haukuttiin niin muut antoi tämän luuserin ko. luuserin kuulla kunniansa.
Olen itse harrastanut kilpatasolla lapsena/teininä, ja oli kiva saada edes koululiikunnassa kaverit yhdessä liikkumaan, tekemään sellaista mistä itse pidän. Muu aika sitten meni muissa yhdessäolon merkeissä. Koululiikunta toi myös hyvin rytmiä koulupäiviin. Tsemppasin vaikeat matikantunnit sillä, että kohta pääsen liikkumaan ystävieni kanssa. Kaikki muut aineet meni ja menee edelleen, mutta en tiedä mitä olisin tuolloin tehnyt, jos en jotenkin edes olisi päässyt koulupäivinä purkamaan energiaa. Lukio käyty, yliopistossa en pärjännyt, mutta nyt viittä vaille amk -paperit taskussa ja hyvä työpaikka alla :)
Liikunta on edelleen suuri osa elämääni, osa kiitoksista kuuluu koululiikunnalle. Koululiikunnan myötä jaksoin keskittyä paremmin myös "tylsään" opiskeluun, en olisi kyllä muuten jaksanut pysyä penkissä.
Vaikka teille suurimmalle osalle liikunta tuotti kouluaikoina tuskaa, nähkää myös se toinen puoli. Minun osalta en ainakaan ikinä havainnut, että joku olisi silminnähden ahdistunut/kieltäytynyt/itkenyt koululiikunnan takia.
N90
Kommentit (40)
Koululiikunnassa kurjinta lapsen mielestä on varmaan se, että jos ei osaa tai ei pysty samaan kuin muut. Eihän siinä samallalailla pääse vaikka peleihin mukaan. Pahimmassa tapauksessa kuulee nälvintää luokkalaisilta (ja kenties jopa opelta). Tämä johtuu osittain siitä, että alle kouluikäisenä ei ole tarpeeksi liikuttu ja osa on vaan puhtaasti kömpelömpiä kuin toiset.
Koululiikunnasta tulisi poistaa kaikki testit. Liikettä sen sijaan paljon enemmän kehiin ja hauskuutta mukaan. Ja lapsille ja nuorille tulisi mahdollistaa ilmaista harrastustoimintaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koululiikunnassa kurjinta lapsen mielestä on varmaan se, että jos ei osaa tai ei pysty samaan kuin muut. Eihän siinä samallalailla pääse vaikka peleihin mukaan. Pahimmassa tapauksessa kuulee nälvintää luokkalaisilta (ja kenties jopa opelta). Tämä johtuu osittain siitä, että alle kouluikäisenä ei ole tarpeeksi liikuttu ja osa on vaan puhtaasti kömpelömpiä kuin toiset.
Koululiikunnasta tulisi poistaa kaikki testit. Liikettä sen sijaan paljon enemmän kehiin ja hauskuutta mukaan. Ja lapsille ja nuorille tulisi mahdollistaa ilmaista harrastustoimintaa.
Olen aivan samaa mieltä! Nimenomaan harrastustoimintamahdollisuudet.
AP
Nykynuoret on oikeasti niin huono kuntoisia ja laiskoja verrattuna vanhempiin sukupolviin.
En muista että kenelläkään olisi ollut mitään vaikeuksia liikuntatunneilla, vapaa-ajallakin juostiin, pelattiin ym.ym.
No kun niitä sipsejä ja raneja vaan vaan helpompaa syöttää muksuille että ovat hiljaa ja ei niitä jaksa missäään käyttää kun menee arvokkaat siiderihetket ohitse. T. Palstamamma
Aika harva, jolle koululiikunta oli kamalaa, sitä kuitenkaan näytti kieltäytymällä tai itkemällä, joten se ettet muista kenenkään kieltäytyneen tai itkeneen ei kyllä tarkoita yhtään mitään.
Teininä haluaa sulautua joukkoon ja olla kuten muut, olla hyväksytty. Jos ei ole hyvä liikunnassa, on kamala julkinen nöyryytys joutua tekemään koko luokan edessä näitä testejä. On aivan eri asia olla huono kielissä tai matikassa - ei niissä järjestetä testejä joissa jokainen vuorollaan silmätikkuna todistaa mitä osaa.
Toivoisin että koululiikunnassa voitaisiin keskittyä iloiseen liikkumiseen ja nämä testit ja vertailut viimeinkin jätettäisiin historiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin itse surkea koululiikunnassa, ja erityisesti testejä pelkäsin ja inhosin. Sen sijaan pärjäsin loistavasti musiikkiopinnoissa, ja siksi tunnistan ap:n pointin. Musiikkiopistojen tutkintoja on arvosteltu siitä, että ne aiheuttavat kovia paineita. Mutta sellaiselle joka niissä menestyy ne ovat mahtava itsetuntobuusti ja todellakin kannustavat jatkamaan ja tavoittelemaan enemmän.
Tyttärelläni oli nämä piip-testit perjantaina. Tuli itkien kotiin kesken koulupäivän. Joku valopää luokalla oli ilkeillyt. Tiedättehän tätä yläaste tyttöjen nälvintää. No, tämä valopää on ehkä hyvä liikunnassa, mutta minun lapseni on kaunis ja älykäs ja hyvä koulussa. Aika harva Suomessa ansaitsee liikunnalla kivasti. Akateeminen koulutus kannattaa. Kyseessä siis KiVa-koulu ja piip-testit. Nimin. Peruskouluun täysin kyllästynyt äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin itse surkea koululiikunnassa, ja erityisesti testejä pelkäsin ja inhosin. Sen sijaan pärjäsin loistavasti musiikkiopinnoissa, ja siksi tunnistan ap:n pointin. Musiikkiopistojen tutkintoja on arvosteltu siitä, että ne aiheuttavat kovia paineita. Mutta sellaiselle joka niissä menestyy ne ovat mahtava itsetuntobuusti ja todellakin kannustavat jatkamaan ja tavoittelemaan enemmän.
Tosin täytyy lisätä, että soittotutkintoihin ei kukaan ole vielä kuollut.
Kokemuksesta näen asian siten, että kilpailu tulisi poistaa koululiikunnasta kokonaan. Oma luokanopettaja/liikunnanopettajani oli juuri niitä ihmisiä, jotka painottivat kilpailuun, seurauksena luokka jaettiin liikunnantunneilla "hyviin" ja "huonoihin" oppilaisiin. Kun opettajan metodit muistuttavat enemmän kiinalaista valmentajaa kuin kasvattajaa, on selvää millaista tulosta syntyy. Koululiikunnan tarkoitus on kehittää terveitä elämäntapoja, kehittää motoriikkaa ja ryhmähenkeä, kova kilpailu, oppilaiden asiaton arvostelu ja "huonojen" urheilijoiden jättäminen ilman opetusta ei tuo tavoitteita lainkaan.
Mainitut kokemukset tuhosivat innostukseni liikuntaan vuosiksi, tie takaisin aktiiviseen liikkumiseen vei vuosia ja terapiaa (henkinenväkivalta kuului opettajan tapoihin). Entisestä luokastani tiedän ainakin kaksi oppilasta, joilta toipuminen vaatii kovaa työtä. En siis vastusta koululiikuntaa, vaan sen muuttamista kilpailuksi, jossa opettajan tapaa "valmentaa" ei rajoiteta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tyttärelläni oli nämä piip-testit perjantaina. Tuli itkien kotiin kesken koulupäivän. Joku valopää luokalla oli ilkeillyt. Tiedättehän tätä yläaste tyttöjen nälvintää. No, tämä valopää on ehkä hyvä liikunnassa, mutta minun lapseni on kaunis ja älykäs ja hyvä koulussa. Aika harva Suomessa ansaitsee liikunnalla kivasti. Akateeminen koulutus kannattaa. Kyseessä siis KiVa-koulu ja piip-testit. Nimin. Peruskouluun täysin kyllästynyt äiti
Akateeminen koulutus kannattaa niille, jotka haluavat haastaa itsensä älyllisesti. Ei sillä mitään töitä tule saamaan, mutta ainakin on 5v mielekästä puuhaa, josta voi tarinoida myöhemmin leipäjonossa vertaistensa kanssa
Minä taas nautin lukuaineista, koska niitä opetettiin. Kouluaikanani opettaja kävi asian läpi, sitten tehtiin harjoituksia, opettajalta saattoi kysyä, tämä auttoi ja lopuksi saatiin kotiläksyt. Liikuntatunnilla oli toisin, mitään ei opetettu ja kaikki piti osata. Koskaan ei käyty läpi koripallosääntöjä tai harjoiteltu pesäpallossa vaikka kopittelua. Ehei, räpylä käteen ja kentälle, yrityksen ja erehdyksen kautta oppimaan.
Tavallaan kamalinta oli se, että olin hyvä suunnistaja, maastojuoksu ja kartanluku siis onnistui, liikunnallisuutta riitti. Kuitenkin 13v iässä päätin lopettaa suunnistuksen, koska koulun liikuntatunneilla olin oppinut, että en osaa mitään - miten olisin osannut, kun en harrastanut telinevoimistelua, pesäpalloa tai uintia, joista liikuntatunnit koostuivat muutaman yleisurheilutunnin lisäksi. Koskaan ei opetettu, miten tehdä kieppi, se vain piti tehdä!
Esikoinen on nyt 5. luokalla ja samanlainen meno jumppatunnilla jatkuu. Katselin, miten hän teki selällä vatsalihasliikkeitä ja kysyin, eikö opettaja käynyt läpi,miten liike pitää suorittaa. Ei käynyt, käskettiin vain tehdä selällään polvet koukussa 20 istumaannousua eli vatsarutistusta, mutta ei kerrottu, missä liikkeen pitäisi tuntua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyttärelläni oli nämä piip-testit perjantaina. Tuli itkien kotiin kesken koulupäivän. Joku valopää luokalla oli ilkeillyt. Tiedättehän tätä yläaste tyttöjen nälvintää. No, tämä valopää on ehkä hyvä liikunnassa, mutta minun lapseni on kaunis ja älykäs ja hyvä koulussa. Aika harva Suomessa ansaitsee liikunnalla kivasti. Akateeminen koulutus kannattaa. Kyseessä siis KiVa-koulu ja piip-testit. Nimin. Peruskouluun täysin kyllästynyt äiti
Akateeminen koulutus kannattaa niille, jotka haluavat haastaa itsensä älyllisesti. Ei sillä mitään töitä tule saamaan, mutta ainakin on 5v mielekästä puuhaa, josta voi tarinoida myöhemmin leipäjonossa vertaistensa kanssa
Meillähän on työttömänä satoja lääkäreitä ja hammaslääkäreitä, tuhansittain KTM-koulutuksen saaneita ja saman verran sosiaalialan tutkinnon suorittaneita, mutta pelkällä peruskoulutodistuksella löytää aina töit!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monilla on liikunnasta niitä muistoja, kun jalkpallo/pesäpallo jne. joukkuepeleihin valittiin joukkueita huutoäänestyksellä kuten orjakaupassa, viimeiseksi jäivät hunoimmat pelaajat kun heitä ei oikeasti kukaan halunnut joukkueisiin, mutta pakko oli joku ottaa.
Tai sitten kun pelattiin ja luokassa oli kyseistä lajjia harrastavia, oli pakko voittaa, oli kireä ilmapiiri, mokata ei saanut. Taidot sitä tasoa, että harrastaja olisi voinut yksinään pelata koko muuta luokkaa vastaan. Kun nämä ammattipelaajat olivat poissa, niin oli rentoa pelata.
Tai temppuillaan eritasonojapuilla ja olet 180 cm ja ko. telineet on mitoitettu 160 cm ja pelkäät iskeväsi pään pyörähtäessäsi toiseen nojapuuhun.
En kaipaa liikuntatunteja yhtään. Jostain syystä tyttöjen opettajat olivat usein kireitä nipoja suorittahenkisiä riivinrautoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin itse surkea koululiikunnassa, ja erityisesti testejä pelkäsin ja inhosin. Sen sijaan pärjäsin loistavasti musiikkiopinnoissa, ja siksi tunnistan ap:n pointin. Musiikkiopistojen tutkintoja on arvosteltu siitä, että ne aiheuttavat kovia paineita. Mutta sellaiselle joka niissä menestyy ne ovat mahtava itsetuntobuusti ja todellakin kannustavat jatkamaan ja tavoittelemaan enemmän.
Tosin täytyy lisätä, että soittotutkintoihin ei kukaan ole vielä kuollut.
Niin ja ammattiurheilijoita kupsahtaa koko ajan, muusikot elää pitkään ja terveenä.
Olin musiikkiluokalla kolmosesta ysiin. Ei meille ikinä opetettu laulamista. Koko ajan laulettiin moniäänisesti ja esiinnyttiin ja sen sellaista, mutta en muista että meitä olisi ikinä opetettu laulamaan, ts. kerrottu miten ääni muodostetaan. Kerran oli kyllä sijainen, joka kiinnitti huomiota kaikkien ryhtiin ja istuma-asentoon jo äänenavausvaiheessa. Toki stemmoja laulettiin uudestaan ja uudestaan, mutta piti vaan ite jotenkin keksiä, miten se ääni tulee ja tuotetaan. Nyt keski-ikäisenä sitten opettelen tätä asiaa.
Ennen myöskin riehuttiin välitunneilla. Hippaa, seinäpalloa, lipunryöstöä, jalkapalloa, kirkonrottaa.. aika aikaansa kutakin. Sääliksi käy nykylapset.
Vierailija kirjoitti:
Minä taas nautin lukuaineista, koska niitä opetettiin. Kouluaikanani opettaja kävi asian läpi, sitten tehtiin harjoituksia, opettajalta saattoi kysyä, tämä auttoi ja lopuksi saatiin kotiläksyt. Liikuntatunnilla oli toisin, mitään ei opetettu ja kaikki piti osata. Koskaan ei käyty läpi koripallosääntöjä tai harjoiteltu pesäpallossa vaikka kopittelua. Ehei, räpylä käteen ja kentälle, yrityksen ja erehdyksen kautta oppimaan.
Tavallaan kamalinta oli se, että olin hyvä suunnistaja, maastojuoksu ja kartanluku siis onnistui, liikunnallisuutta riitti. Kuitenkin 13v iässä päätin lopettaa suunnistuksen, koska koulun liikuntatunneilla olin oppinut, että en osaa mitään - miten olisin osannut, kun en harrastanut telinevoimistelua, pesäpalloa tai uintia, joista liikuntatunnit koostuivat muutaman yleisurheilutunnin lisäksi. Koskaan ei opetettu, miten tehdä kieppi, se vain piti tehdä!
Esikoinen on nyt 5. luokalla ja samanlainen meno jumppatunnilla jatkuu. Katselin, miten hän teki selällä vatsalihasliikkeitä ja kysyin, eikö opettaja käynyt läpi,miten liike pitää suorittaa. Ei käynyt, käskettiin vain tehdä selällään polvet koukussa 20 istumaannousua eli vatsarutistusta, mutta ei kerrottu, missä liikkeen pitäisi tuntua.
Aika lailla samat kokemukset. Paitsi että meillä ei käyty juuri koskaan suunnistamassa eikä yleisurheilukentällä, vaikka se oli ihan lähellä ja vapaassa käytössä. Eikä ne liikunallisesti lahjakkaatkaan kyllä osanneet sääntöjä - mitä olen esim. lento-, kori- ja pesäpallosääntöjä tv:stä oppinut.
Minusta liikunnasta voisi poistaa arvioinnin kokonaan. Opetussuunnitelmaan voisi kirjata tavoitteeksi että kaikki lapset liikkuu hengästyttävästi hyvällä mielellä kolme tuntia viikossa.
Anteeksi, en muistanut palstan normeja :D Siis N90 tarkoittaa vuosimallia. Olen siis 28v.