Lue keskustelun säännöt.
Aihe tabu, mutta silti kysyn - saako äiti kadota lasten elämästä? Vai pitääkö vain jaksaa?
12.09.2018 |
Erosimme mieheni kanssa nelisen vuotta sitten. Viimeisten vuosien aikana avioliitossamme olin todella poikki ja masentunut. Tein täysipäiväisesti töitä, opiskelin yliopistossa, hoidin lapsia ja kotia. Eromme ja avioliittomme oli todella raskas ja vasta nyt jälkikäteen huomaan, kuinka paljon paineita olin itselleni asettanut. Ylisuoritin aivan kaikessa. Missään ei voinut ottaa rennosti. Edes illalla ei voinut mennä nukkumaan jos koti oli epäsiisti tai jos yksikin kuppi oli väärässä paikassa.
En usko, että koskaan olin kiinni lapsissa. Varmaan ylisuoritin siinäkin. En koskaan osannut olla aito, läsnäoleva äiti, vaan keksin jatkuvasti tekosyitä miksen voi olla mukana asioissa (pitää tehdä koulua, pitää tehdä sitä ja tätä..). Olin hyvin tunnekylmä miestäni ja lapsiani kohtaan.
Erosimme, mikä oli hyvä juttu, mutta lapset jäivät isälleen. Ajattelin sen olevan jotenkin "väliaikaista", että tarvitsen hetken omaa aikaa jotta pääsen takaisin jaloilleni, käytyä opinnot loppuun ja kunnon töihin. Mutta tässä väliaikaisuudessa on menty jo vuosia. Ja lasten näkeminen on vain vähentynyt ja vähentynyt.
Nyt se on mennyt siihen pisteeseen, ettei minusta tunnu hyvältä, että lapset tulevat luokseni. Ahdistun koko ajatuksesta. KUKA ÄITI TUNTEE NIIN?? En ikävoi, en kaipaa, mutta tunnen ajoittain syyllisyyttä.
Emme soittele ikinä lasten kanssa tai näe, muuten kuin kerran kuussa ja joka kerta näkemisestä on tullut vaikeampaa. En osaa olla enää äiti ollenkaan. En osaa ottaa kontaktia, enkä tiedä haluanko edes. Äitinä olosta on tullut hyvin raskasta, ja mietin vain mistä se johtuu. Tuntuu, että minun pitäisi luovuttaa kokonaan...
SAA kivittää. SAA haukkua ja SAA olla ymmärtämättä. En minäkään silloin kun olin kotiäiti tai kokopäiväinen äiti, olisi koskaan ymmärtänyt tälläistä toimintaa tai ajatuksia.
Kommentit (39)
No, minulla itselläni oli tunnekylmä ja väkivaltainen äiti.
Suurimman osan lapsuutta toivoin, että äiti lähtisi pois ja minut vaikka adoptoitaisiin tai jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ootko käynyt juttelemassa aiheesta kenenkään ammattilaisen kanssa? Ekana tuli vaan mieleen, että olisi hyvä ehkä selvittää mistä tuo mahdollisesti johtuu. Saisiko sen korjattua ja lapsille äidin taas elämäänsä?
Olen saamassa lähetteen kelan terapiaan, ja tähän asiaan psykologit/psykiatrit haluaisivat ensisijaisesti puuttua. AP
Tottakai saat tuntea niin. Et ole ainoa Ihmiskunnan historiassa.
Lapsia tulee sääli, ei voi mitään. Toivottavasti heillä on kotonaan ihminen/ihmiset jotka välittävät ja ovat kiinnostuneita heidän elämästään. Olet miltei korvattavissa.
Vierailija kirjoitti:
No, minulla itselläni oli tunnekylmä ja väkivaltainen äiti.
Suurimman osan lapsuutta toivoin, että äiti lähtisi pois ja minut vaikka adoptoitaisiin tai jotain.
Tämä on ehkä se suurin syy miksi pysyn poissa - lapset eivät kaipaa minua tai eivät ainakaan tuo sitä mitenkään pahemmin ilmi. Joskus kuulemma sanovat, että ikävä, mutta niin ne sanovat aina tädeistään, kavereistaan jne puolitutuista. Eivät kaipaa minua. Jos esim minun läsnäolessa satuttavat itseään, eivät he halua minulta lohtua, vaan hakeutuvat mielummin tuntemattoman syliin.. Tuntuu, että se olisi kaikille helpompaa jos pysyisin poissa. Ap
Vierailija kirjoitti:
Tottakai saat tuntea niin. Et ole ainoa Ihmiskunnan historiassa.
Lapsia tulee sääli, ei voi mitään. Toivottavasti heillä on kotonaan ihminen/ihmiset jotka välittävät ja ovat kiinnostuneita heidän elämästään. Olet miltei korvattavissa.
On heillä. Hyvä isä ja hyvä äitipuoli, sekä isovanhemmat. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ootko käynyt juttelemassa aiheesta kenenkään ammattilaisen kanssa? Ekana tuli vaan mieleen, että olisi hyvä ehkä selvittää mistä tuo mahdollisesti johtuu. Saisiko sen korjattua ja lapsille äidin taas elämäänsä?
Olen saamassa lähetteen kelan terapiaan, ja tähän asiaan psykologit/psykiatrit haluaisivat ensisijaisesti puuttua. AP
Tosi hyvä! Käyt juttelemassa ja katsot sitten, että mitä elämä tuo tullessaan. :) Toivottavasti sun ja lastesi asiat järjestyvät parhain päin!
Mä luulen että yhteyden säilyttäminen olisi kuitenkin heidän kannaltaan tärkeää, ja sinunkin. Minkä ikäiset lapset?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanoisin että ennenkuin "katoat" lasten elämästä, kannattaa selvittää tarkkaan perimmäiset syysi siihen. Kyseessä voi olla esimerkiksi pelosta johtuva ylimääräistä kuormitusta välttelevä käytös (burnoutin kärsineille tuttua). Tai ehkä pelkäät omaa jaksamistasi ja ulkoistat itsesi siitä syystä "varmuuden vuoksi" lastesi elämästä? Tai ehkä vain haluat suojella itseäsi tai lapsiasi niin paljon että koet tällä hetkellä että erossa pysyminen on parempi kaikille.
Syyn ei siis tarvitse olla rakkauden puutteessa tai muussa tunnekylmyydessä, käytöksesi voi hyvin kummuta esim. pelosta. Toki on mahdollista että olet siinä mielessä hieman poikkeava ettet koe mitään yhteyttä lapsiisi. Nämä asiat pitäisi kuitenkin selvittää asiantuntijan avulla niin ettet tee itse liian pikaisia johtopäätöksiä.
Tsemppiä, olen varma että teet lastesi kannalta parhaan ratkaisun mikäli vain saat tukea ja apua ongelmaasi.
Selventäisitkö, miksi ja miten lasten näkemisestä on tullut vaikeampaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän ne lapsetkin sen tajuaa, että et oikein osaa olla äitinä, ja että se suorastaan on vastenmielistä. Lapsilla on vaan taipumus tulkita se niin, että heissä on jotain vikaa, ja sitä tuskaa he sitten kantavat ikänsä (kokemusta on). Olisi syytä varmasti kertoa ihan suoraan, että vika ei ole heissä. Vaikka selitys ei varsinkaan pienillä lapsilla paljon auta, niin ainakin isompana he voisivat ehkä saada siitä jotain lohtua.
Lasten tapaaminen varmasti herättää sinussa syyllisyyden, jolloin heidän seuransa jo valmiiksi ahdistaa. Ja syyllisyys kasvaa. Eipä tuota noidankehää ilman ammattiapua saa katkaistua.
Mutta edellisen vierailijan kommenttia kompaten, itsekin toivoin että äitini vaan lähtisi pois. Ja näin aikuisena koen vieläkin, että se olisi säästänyt minut jatkuvalta vähättelyltä ja passiivis-agressiiviselta kohtelulta. Aina ei tarvitse edes sanoa mitään, kun viesti "olet mitätön enkä halua sinua" välittyy.
Olet tehnyt ihan oikein, kun jätit lapset isälle. Ihmiset ovat erilaisia. Tältäköhän isistä tuntuu, kun jäävät vähitellen lasten elämästä pois eron jälkeen?
Tärkeintä on, että lapsilla on hyvä olla ja että itse tiedostat tilanteesi etkä lähde väkisin muokkaamaan itseäsi yleisesti hyväksyttyyn muottiin. Terapiassa voit käsitellä asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, minulla itselläni oli tunnekylmä ja väkivaltainen äiti.
Suurimman osan lapsuutta toivoin, että äiti lähtisi pois ja minut vaikka adoptoitaisiin tai jotain.
Tämä on ehkä se suurin syy miksi pysyn poissa - lapset eivät kaipaa minua tai eivät ainakaan tuo sitä mitenkään pahemmin ilmi. Joskus kuulemma sanovat, että ikävä, mutta niin ne sanovat aina tädeistään, kavereistaan jne puolitutuista. Eivät kaipaa minua. Jos esim minun läsnäolessa satuttavat itseään, eivät he halua minulta lohtua, vaan hakeutuvat mielummin tuntemattoman syliin.. Tuntuu, että se olisi kaikille helpompaa jos pysyisin poissa. Ap
Niin, tietty jos ottaisit vastuun asioista, niin hoitaisit asian kuntoon. Eli ekana terapiaan selvittämään tunnekylmyyden syy.
Karkuun juokseminen on helppoa, asioiden selvittäminen taas vaatii selkärankaa.
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin että ennenkuin "katoat" lasten elämästä, kannattaa selvittää tarkkaan perimmäiset syysi siihen. Kyseessä voi olla esimerkiksi pelosta johtuva ylimääräistä kuormitusta välttelevä käytös (burnoutin kärsineille tuttua). Tai ehkä pelkäät omaa jaksamistasi ja ulkoistat itsesi siitä syystä "varmuuden vuoksi" lastesi elämästä? Tai ehkä vain haluat suojella itseäsi tai lapsiasi niin paljon että koet tällä hetkellä että erossa pysyminen on parempi kaikille.
Syyn ei siis tarvitse olla rakkauden puutteessa tai muussa tunnekylmyydessä, käytöksesi voi hyvin kummuta esim. pelosta. Toki on mahdollista että olet siinä mielessä hieman poikkeava ettet koe mitään yhteyttä lapsiisi. Nämä asiat pitäisi kuitenkin selvittää asiantuntijan avulla niin ettet tee itse liian pikaisia johtopäätöksiä.
Tsemppiä, olen varma että teet lastesi kannalta parhaan ratkaisun mikäli vain saat tukea ja apua ongelmaasi.
Tämä tuli itsellekin mieleen. Esim. kolme lastaan kaivoon vienyt oli uupumuksesta sekaisin. Vieläkö suoritat? Onko lapsuutesi ollut ankara, väkivaltainen, syyllistävä? Miksi pakonomainen suorittaminen on tärkeämpää kuin lapset?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rohkeaa että voit myöntää tämän, osa ei varmastikaan voi kuvitella noita tunteita mutta mitäs väliä sillä on, tsemppiä jatkoon!
Koet samanlaisia tunnereaktioita kuin miljoonat miehet ennen sinua. Miksi nainen ei voisi kokea sitä samaa mitä mieskin?
Oma avioeroni oli vaikea ja meni muutamia vuosia kunnes pystyin (oma syy) edes näkemään omaa poikaani.
Jossain vaiheessa menin uudelleen avioon naisen kanssa jolla oli omia lapsia ja siinä vaiheessa aloin hakemaan poikaani viikonlopuiksi meille. Poitsu oli jotain 6 vuotias ja tätä tapaamista jatkui epäsäännöllisesti (aina kun poika halusi tulla, se oli ok.), mutta jokin tunneside siinä jäi puuttumaan, enkä ole koskaan tuntenut poikaani kohtaa muunlaisia tunteita, mitä yleensäkin koen läheisteni lapsia kohtaan.
Nyt lapseni on aikuinen ja tapaamme erittäin harvoin, enkä saa näistä tapaamisista minkäänlaista positiivista fiilistä. Autan häntä kyllä asioissa joissa pystyn, mutta saman teen muillekin vaimoni lapsille.
Oletan että näin käy hyvin usein kun tulee tilanteita joissa lapset eivät ole jokapäivä läsnä.
Ei sille oikeastaan mitään ole tehtävissä.
Minun mielestäni viisainta ja vastuullisinta olisi selvittää ammattilaisten avulla,mistä on kyse ja miksi äitiys tuntuu tuolta sekä säilyttää yhteys lapsiin. Biologista äitiä ei korvaa mikään. Etäisempi ja harvoin nähtäväkin äiti on parempi,kuin ei äitiä ollenkaan. Varsinkin kun lapset varttuvat,heitä kiinnostaa juurensa ja miksi kaikki on kuten on. Luulen,että sinulla on itselläsi traumoja tms.omasta lapsuudesta ja/tai joku on mennyt vinoon suhteen luomisessa lapsiin,johtuen omista mt-ongelmistasi. Mutta asialle voi tehdä paljonkin.
Asiat voivat muuttua ja terapiasta voit saada tukea vahvistamaan kontaktia lapsiisi. Olen kokenut vähän samantyyppistä; eron jälkeen koin, että yhteys lapsiin haurastui ja lapseni kääntyivät jotenkin isänsä puoleen. Nykyään suhde lapsiin on läheisempi. Elämä ei ole niin yksinkertaista, eikä äiti aina ole se luontaisesti läheisempi vanhempi, se voi olla myös isä. Se ei tarkoita sitä, että etäisempi vanhempi olisi turha tai tarpeeton lapsille.
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin että ennenkuin "katoat" lasten elämästä, kannattaa selvittää tarkkaan perimmäiset syysi siihen. Kyseessä voi olla esimerkiksi pelosta johtuva ylimääräistä kuormitusta välttelevä käytös (burnoutin kärsineille tuttua). Tai ehkä pelkäät omaa jaksamistasi ja ulkoistat itsesi siitä syystä "varmuuden vuoksi" lastesi elämästä? Tai ehkä vain haluat suojella itseäsi tai lapsiasi niin paljon että koet tällä hetkellä että erossa pysyminen on parempi kaikille.
Syyn ei siis tarvitse olla rakkauden puutteessa tai muussa tunnekylmyydessä, käytöksesi voi hyvin kummuta esim. pelosta. Toki on mahdollista että olet siinä mielessä hieman poikkeava ettet koe mitään yhteyttä lapsiisi. Nämä asiat pitäisi kuitenkin selvittää asiantuntijan avulla niin ettet tee itse liian pikaisia johtopäätöksiä.
Tsemppiä, olen varma että teet lastesi kannalta parhaan ratkaisun mikäli vain saat tukea ja apua ongelmaasi.
Tämä oli tosi hyvä vastaus.
Koin itseasiassa pahan burnoutin tämän vuoden puolella ja välttelevä käytökseni on siitä lähtien vain pahentunut. Koen hyvin rankaksi viettää lasten kanssa yksikin päivä, mutta välillä ihan normaali kaupassa käyminenkin on iso kuormitus. Ja tuo pelko ja suojelevaisuus - täysin totta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin että ennenkuin "katoat" lasten elämästä, kannattaa selvittää tarkkaan perimmäiset syysi siihen. Kyseessä voi olla esimerkiksi pelosta johtuva ylimääräistä kuormitusta välttelevä käytös (burnoutin kärsineille tuttua). Tai ehkä pelkäät omaa jaksamistasi ja ulkoistat itsesi siitä syystä "varmuuden vuoksi" lastesi elämästä? Tai ehkä vain haluat suojella itseäsi tai lapsiasi niin paljon että koet tällä hetkellä että erossa pysyminen on parempi kaikille.
Syyn ei siis tarvitse olla rakkauden puutteessa tai muussa tunnekylmyydessä, käytöksesi voi hyvin kummuta esim. pelosta. Toki on mahdollista että olet siinä mielessä hieman poikkeava ettet koe mitään yhteyttä lapsiisi. Nämä asiat pitäisi kuitenkin selvittää asiantuntijan avulla niin ettet tee itse liian pikaisia johtopäätöksiä.
Tsemppiä, olen varma että teet lastesi kannalta parhaan ratkaisun mikäli vain saat tukea ja apua ongelmaasi.
Tämä tuli itsellekin mieleen. Esim. kolme lastaan kaivoon vienyt oli uupumuksesta sekaisin. Vieläkö suoritat? Onko lapsuutesi ollut ankara, väkivaltainen, syyllistävä? Miksi pakonomainen suorittaminen on tärkeämpää kuin lapset?
Oma lapsuus oli hyvin kylmä ja alkoholilla huurustettu.
Kai halusin olla täydellinen. En halunnut, että kukaan näkee ikinä mitään virhettä minussa tai kodissani. Olin myös HYVIN nuori kun sain esikoisen. Uskon, että siinä oli paljon epävarmuutta ja jonkilaista ahdistusta jonka purin täydellisyyden tavoittelulla.
ap
Ootko käynyt juttelemassa aiheesta kenenkään ammattilaisen kanssa? Ekana tuli vaan mieleen, että olisi hyvä ehkä selvittää mistä tuo mahdollisesti johtuu. Saisiko sen korjattua ja lapsille äidin taas elämäänsä?