Lue keskustelun säännöt.
Aihe tabu, mutta silti kysyn - saako äiti kadota lasten elämästä? Vai pitääkö vain jaksaa?
12.09.2018 |
Erosimme mieheni kanssa nelisen vuotta sitten. Viimeisten vuosien aikana avioliitossamme olin todella poikki ja masentunut. Tein täysipäiväisesti töitä, opiskelin yliopistossa, hoidin lapsia ja kotia. Eromme ja avioliittomme oli todella raskas ja vasta nyt jälkikäteen huomaan, kuinka paljon paineita olin itselleni asettanut. Ylisuoritin aivan kaikessa. Missään ei voinut ottaa rennosti. Edes illalla ei voinut mennä nukkumaan jos koti oli epäsiisti tai jos yksikin kuppi oli väärässä paikassa.
En usko, että koskaan olin kiinni lapsissa. Varmaan ylisuoritin siinäkin. En koskaan osannut olla aito, läsnäoleva äiti, vaan keksin jatkuvasti tekosyitä miksen voi olla mukana asioissa (pitää tehdä koulua, pitää tehdä sitä ja tätä..). Olin hyvin tunnekylmä miestäni ja lapsiani kohtaan.
Erosimme, mikä oli hyvä juttu, mutta lapset jäivät isälleen. Ajattelin sen olevan jotenkin "väliaikaista", että tarvitsen hetken omaa aikaa jotta pääsen takaisin jaloilleni, käytyä opinnot loppuun ja kunnon töihin. Mutta tässä väliaikaisuudessa on menty jo vuosia. Ja lasten näkeminen on vain vähentynyt ja vähentynyt.
Nyt se on mennyt siihen pisteeseen, ettei minusta tunnu hyvältä, että lapset tulevat luokseni. Ahdistun koko ajatuksesta. KUKA ÄITI TUNTEE NIIN?? En ikävoi, en kaipaa, mutta tunnen ajoittain syyllisyyttä.
Emme soittele ikinä lasten kanssa tai näe, muuten kuin kerran kuussa ja joka kerta näkemisestä on tullut vaikeampaa. En osaa olla enää äiti ollenkaan. En osaa ottaa kontaktia, enkä tiedä haluanko edes. Äitinä olosta on tullut hyvin raskasta, ja mietin vain mistä se johtuu. Tuntuu, että minun pitäisi luovuttaa kokonaan...
SAA kivittää. SAA haukkua ja SAA olla ymmärtämättä. En minäkään silloin kun olin kotiäiti tai kokopäiväinen äiti, olisi koskaan ymmärtänyt tälläistä toimintaa tai ajatuksia.
Kommentit (39)
Älä katoa lasten elämästä. Vaan pidätte yhteyttä siten kuin pystytte. Lasten hyvinvointi on tärkeä ja heillä tukijoukot isänsä perheessä. Sinä voit saada tukea ja apua elämääsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin että ennenkuin "katoat" lasten elämästä, kannattaa selvittää tarkkaan perimmäiset syysi siihen. Kyseessä voi olla esimerkiksi pelosta johtuva ylimääräistä kuormitusta välttelevä käytös (burnoutin kärsineille tuttua). Tai ehkä pelkäät omaa jaksamistasi ja ulkoistat itsesi siitä syystä "varmuuden vuoksi" lastesi elämästä? Tai ehkä vain haluat suojella itseäsi tai lapsiasi niin paljon että koet tällä hetkellä että erossa pysyminen on parempi kaikille.
Syyn ei siis tarvitse olla rakkauden puutteessa tai muussa tunnekylmyydessä, käytöksesi voi hyvin kummuta esim. pelosta. Toki on mahdollista että olet siinä mielessä hieman poikkeava ettet koe mitään yhteyttä lapsiisi. Nämä asiat pitäisi kuitenkin selvittää asiantuntijan avulla niin ettet tee itse liian pikaisia johtopäätöksiä.
Tsemppiä, olen varma että teet lastesi kannalta parhaan ratkaisun mikäli vain saat tukea ja apua ongelmaasi.
Tämä tuli itsellekin mieleen. Esim. kolme lastaan kaivoon vienyt oli uupumuksesta sekaisin. Vieläkö suoritat? Onko lapsuutesi ollut ankara, väkivaltainen, syyllistävä? Miksi pakonomainen suorittaminen on tärkeämpää kuin lapset?
Oma lapsuus oli hyvin kylmä ja alkoholilla huurustettu.
Kai halusin olla täydellinen. En halunnut, että kukaan näkee ikinä mitään virhettä minussa tai kodissani. Olin myös HYVIN nuori kun sain esikoisen. Uskon, että siinä oli paljon epävarmuutta ja jonkilaista ahdistusta jonka purin täydellisyyden tavoittelulla.
ap
Joo näiden pohdintojen perusteella sanoisin, älä katkaise välejä kokonaan... ainakaan ennen kuin saat asiat selvitettyä ja terapian. Tietenkin toivon että voit jollain tavalla olla lasten elämässä.
Onko tapaamisten pakko olla koko viikonlopun? Aika raskasta tuollaisten tunteiden kanssa. Voisko niitä vaikka muuttaa, useammin mutta vähemmän aikaa kerralla. Tai muuten vähemmän aikaa. Minkäsikäisiä lapset ovatkaan? Tuleeko kysymykseen, että tapaatte kun lapset haluavat.
Tuosta ikävöinnistä, uskon että sitä voi lasten puolelta olla vaikkei ne sitä sanokaan.
Biologisen äidin voi korvata. Voit kadota, mutta pysy siinä päätöksessä.
Mun serkuilla on äiti, joka katosi erossa ja pikkuhiljaa sen jälkeen elämästä melkein kokonaan.
Serkut puhuvat äidistään eron jälkeen tosi harvoin ja yleensä näyttävät surullisilta, edelleen välttelevät aihetta aikuisina. Ei ole myöskään lapsenlastensa kanssa tämä äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikea juuri sinua neuvoa, mutta kerron oman lapseni kokemuksen.
Tyttäreni on nähnyt isäänsä kokoajan laskevassa määrin. Isä on pikkuhiljaa ikään kuin hiipunut pois tytön elämästä. Ensin tapasivat kahden päivän välein, sitten viikottain, sitten n. 3 vkon välein ja samalla tavalla se väheni edelleen. Nyt isästä ei ole kuulunut kuin viime kesänä puhelin soitto, sitä ennen meni pari vuotta täyttä hiljaisuutta.
Olen käsittääksni ihan ok äiti ja isäpuoli on kunnollinen ja tärkeä. Kaikki on ikään kuin järjestyksessä. Tytöstä on huolehdittu hyvin ja oltu läsnä ja kaikessa on tuettu. Myös siinä isän tapaamisessa on tehty kaikki voitava, että tapaamiset toteutuisivat. Olen siis aina kuskannut tytön isälleen ja antanut rahaa / ruokaa isälle, ettei siitä jää kiinni.
Tyttö on nyt 18 v. Kärsii ahdistuksesta ja masennuksesta. Itkee joka kerta kun isästä pitäisi puhua. Eipä juuri enää puhuta. Ei viitsi toista kiusata puhumalla.
Voisi hän varmasti olla masentunut muutenkin, mutta kyllä se isän tekemä hylkääminen vaan tulee mieleen helposti.
Vierailija kirjoitti:
Vaikea juuri sinua neuvoa, mutta kerron oman lapseni kokemuksen.
Tyttäreni on nähnyt isäänsä kokoajan laskevassa määrin. Isä on pikkuhiljaa ikään kuin hiipunut pois tytön elämästä. Ensin tapasivat kahden päivän välein, sitten viikottain, sitten n. 3 vkon välein ja samalla tavalla se väheni edelleen. Nyt isästä ei ole kuulunut kuin viime kesänä puhelin soitto, sitä ennen meni pari vuotta täyttä hiljaisuutta.
Olen käsittääksni ihan ok äiti ja isäpuoli on kunnollinen ja tärkeä. Kaikki on ikään kuin järjestyksessä. Tytöstä on huolehdittu hyvin ja oltu läsnä ja kaikessa on tuettu. Myös siinä isän tapaamisessa on tehty kaikki voitava, että tapaamiset toteutuisivat. Olen siis aina kuskannut tytön isälleen ja antanut rahaa / ruokaa isälle, ettei siitä jää kiinni.Tyttö on nyt 18 v. Kärsii ahdistuksesta ja masennuksesta. Itkee joka kerta kun isästä pitäisi puhua. Eipä juuri enää puhuta. Ei viitsi toista kiusata puhumalla.
Voisi hän varmasti olla masentunut muutenkin, mutta kyllä se isän tekemä hylkääminen vaan tulee mieleen helposti.
Voi olla että hän on turhan nuori saamaan laajempaa näkökulmaa hylkäämiseensä, mutta älä silti pelkää hänen itkuaan. Ei se ahdistus ja masennus itkemättä lähde. Vaikka voi olla tilanteita, joissa vatvominen on pahasta, niin kuitenkin on pahempi, jos nuori painaa surun piiloon vuosikymmeniksi. Sitten hän jossain vaiheessa huomaa viettäneensä omien lastensa nuoruuden oman lapsuutensa panttivankina, ja haaskanneensa valtavan määrän energiaa sen todistamiseen, että hänet on sentään veistetty eri puusta. Kuten aapeellekin on käymässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin että ennenkuin "katoat" lasten elämästä, kannattaa selvittää tarkkaan perimmäiset syysi siihen. Kyseessä voi olla esimerkiksi pelosta johtuva ylimääräistä kuormitusta välttelevä käytös (burnoutin kärsineille tuttua). Tai ehkä pelkäät omaa jaksamistasi ja ulkoistat itsesi siitä syystä "varmuuden vuoksi" lastesi elämästä? Tai ehkä vain haluat suojella itseäsi tai lapsiasi niin paljon että koet tällä hetkellä että erossa pysyminen on parempi kaikille.
Syyn ei siis tarvitse olla rakkauden puutteessa tai muussa tunnekylmyydessä, käytöksesi voi hyvin kummuta esim. pelosta. Toki on mahdollista että olet siinä mielessä hieman poikkeava ettet koe mitään yhteyttä lapsiisi. Nämä asiat pitäisi kuitenkin selvittää asiantuntijan avulla niin ettet tee itse liian pikaisia johtopäätöksiä.
Tsemppiä, olen varma että teet lastesi kannalta parhaan ratkaisun mikäli vain saat tukea ja apua ongelmaasi.
Tämä tuli itsellekin mieleen. Esim. kolme lastaan kaivoon vienyt oli uupumuksesta sekaisin. Vieläkö suoritat? Onko lapsuutesi ollut ankara, väkivaltainen, syyllistävä? Miksi pakonomainen suorittaminen on tärkeämpää kuin lapset?
Oma lapsuus oli hyvin kylmä ja alkoholilla huurustettu.
Kai halusin olla täydellinen. En halunnut, että kukaan näkee ikinä mitään virhettä minussa tai kodissani. Olin myös HYVIN nuori kun sain esikoisen. Uskon, että siinä oli paljon epävarmuutta ja jonkilaista ahdistusta jonka purin täydellisyyden tavoittelulla.
ap
No niin, asiahan on sitten ihan klaari. Uupuneena itsekin olen alkanut konkreettisesti juosta ihmisiä pakoon välttääkseni heidän kohtaamisensa, vaikka puhutaan vain rasittavasta naapurista. En olisi koskaan voinut kuvitella käyttäytyväni jonain päivänä näin.
Jos sinä olet joutunut pakenemaan pahaa maailmaa ja tehnyt sen vakuuttamalla, ettei teissä ole mitään yhteistä, olet nyt paniikissa. Samaten saatat reagoida ahdistumalla havaitessasi omien lastesi vähemmän mairittelevat puolet. Täydellisyyteen sairastunut ihminen kun haluaisi lapsiltaan samaa. Pitääkseen ne pahat asiat teistä loitolla. Jonkin aikaa se onnistuukin, kun lapset ovat riittävän pieniä toimiakseen söpöinä leluina nukkekodissa.
Voisitteko lähteä suunnittelemaan asiaa ihan sitä kautta, että tapaamisenne olisivat alkuun pääasiassa lyhyitä tai yksi kerrallaan? Esim. toimit harrastuskuskina. Ja sitten olet ylpeä, jos meni hyvin, ja hankalia tunteita taas keräät materiaaliksi, joita voit sitten käydä läpi ammattilaisten kanssa?
Olet huono äiti ja sinun kannattaisi häipyä lastesi elämästä. Surkea suoritus, saat arvosanaksi 4-.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet huono äiti ja sinun kannattaisi häipyä lastesi elämästä. Surkea suoritus, saat arvosanaksi 4-.
Ai sulla on vielä suorittaminen päällä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet huono äiti ja sinun kannattaisi häipyä lastesi elämästä. Surkea suoritus, saat arvosanaksi 4-.
Ai sulla on vielä suorittaminen päällä?
Joo, ihan lasteni kanssa asun ja heitä tuen kasvamisessa. Sellaista suorittamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä saako kadota vai ei, mutta nuorimmaiseni on niin äärimmäisen haastava ja hankala, että joskus ihan oikeasti mietin, että soitan sossuille että hakekaa tää pois. Saisin edes olla joskus rauhassa.
Toinen vaihtoehto olisi luovuttaa kaikki yrittäminen esim. koulun suhteen ja antaa sen tehdä mitä huvittaa mutta sekin on hankalaa. Täällä kotona kun pitäisi muidenkin kyetä asumaan.
Vierailija kirjoitti:
Koet samanlaisia tunnereaktioita kuin miljoonat miehet ennen sinua. Miksi nainen ei voisi kokea sitä samaa mitä mieskin?
Oma avioeroni oli vaikea ja meni muutamia vuosia kunnes pystyin (oma syy) edes näkemään omaa poikaani.
Jossain vaiheessa menin uudelleen avioon naisen kanssa jolla oli omia lapsia ja siinä vaiheessa aloin hakemaan poikaani viikonlopuiksi meille. Poitsu oli jotain 6 vuotias ja tätä tapaamista jatkui epäsäännöllisesti (aina kun poika halusi tulla, se oli ok.), mutta jokin tunneside siinä jäi puuttumaan, enkä ole koskaan tuntenut poikaani kohtaa muunlaisia tunteita, mitä yleensäkin koen läheisteni lapsia kohtaan.
Nyt lapseni on aikuinen ja tapaamme erittäin harvoin, enkä saa näistä tapaamisista minkäänlaista positiivista fiilistä. Autan häntä kyllä asioissa joissa pystyn, mutta saman teen muillekin vaimoni lapsille.
Oletan että näin käy hyvin usein kun tulee tilanteita joissa lapset eivät ole jokapäivä läsnä.
Ei sille oikeastaan mitään ole tehtävissä.
Sinä. Sinä. Sinä. Luuletko, että ydinperheessä asuvat kokevat päivittäin lastensa kanssa "positiivista fiilistä"? Ehkä se läsnäolo ja yhteydenpito riittää ilman että tavoittelee jotain fiiliksiä.
Tunneside on jäänyt puuttumaan, koska et ole viettänyt aikaa poikasi kanssa. Poika ei tiedä miten kanssasi ollaan ja vaikuttaa siksi etäiseltä. Sinulla ei luultavasti ole minkäänlaista aavistusta siitä, millaisia tunnemyrskyjä poikasi on vuosien varrella joutunut käymään läpi sinun vuoksesi. Omaa vanhempi on todella tärkeä lapsen kehityksen kannalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisitko ehdottaa lapsille ja miehelle esimerkiksi puolen vuoden tai vuoden taukoa, jos saisit mt-ongelmasi parannettua sinä aikana keskustelemalla ammattiauttajan kanssa?
Mikä sinulle on tärkeintä? Lasten hyvinvointi ja äitinä oleminen vai esimerkiksi se, että etenet opinnoissasi?
Täällä on toinen.
Vaikea liitto ja minulla vakavaa masennusta. Elämä tuntui vain hirveältä.
Läksin ja vähitellen side lapsiin katkesi. Isä tosin manipuloi minua vastaan myös. Lakkasin yrittämästä ja ponnistelemasta. Erosta tulee nyt 5 vuotta. Lapset olivat vajaa 12 poika ja 7 v tyttö. Nyt siis kohta 17 ja 12.
Välillä ikävöin, mut koen myös helpotusta. Mitään yhteyttä ei ole.
Asun lähellä, mutta harvoin tapaamme. Joskus kaupassa. Poika tulee juttelemaan niitä näitä, tytär arastelee ja katselee kauempaa.
Ero tapahtui rytinällä ja katosin silmänräpäyksessä puolison raivon takia.
Isällä uusi lapseton vaimo, muutti heti sinne. Ja äitini on lasten elämässä.
Rikkonainen lapsuus minulla ja traumaattinen.
T äiti yksin
Olet antanut lapsille elämän ja heillä on turvallisia aikuisia kasvattamassa ja ympärillään. Älä koe syyllisyyttä tuntemuksistasi mene sinne terapiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koet samanlaisia tunnereaktioita kuin miljoonat miehet ennen sinua. Miksi nainen ei voisi kokea sitä samaa mitä mieskin?
Oma avioeroni oli vaikea ja meni muutamia vuosia kunnes pystyin (oma syy) edes näkemään omaa poikaani.
Jossain vaiheessa menin uudelleen avioon naisen kanssa jolla oli omia lapsia ja siinä vaiheessa aloin hakemaan poikaani viikonlopuiksi meille. Poitsu oli jotain 6 vuotias ja tätä tapaamista jatkui epäsäännöllisesti (aina kun poika halusi tulla, se oli ok.), mutta jokin tunneside siinä jäi puuttumaan, enkä ole koskaan tuntenut poikaani kohtaa muunlaisia tunteita, mitä yleensäkin koen läheisteni lapsia kohtaan.
Nyt lapseni on aikuinen ja tapaamme erittäin harvoin, enkä saa näistä tapaamisista minkäänlaista positiivista fiilistä. Autan häntä kyllä asioissa joissa pystyn, mutta saman teen muillekin vaimoni lapsille.
Oletan että näin käy hyvin usein kun tulee tilanteita joissa lapset eivät ole jokapäivä läsnä.
Ei sille oikeastaan mitään ole tehtävissä.
Sinä. Sinä. Sinä. Luuletko, että ydinperheessä asuvat kokevat päivittäin lastensa kanssa "positiivista fiilistä"? Ehkä se läsnäolo ja yhteydenpito riittää ilman että tavoittelee jotain fiiliksiä.
Tunneside on jäänyt puuttumaan, koska et ole viettänyt aikaa poikasi kanssa. Poika ei tiedä miten kanssasi ollaan ja vaikuttaa siksi etäiseltä. Sinulla ei luultavasti ole minkäänlaista aavistusta siitä, millaisia tunnemyrskyjä poikasi on vuosien varrella joutunut käymään läpi sinun vuoksesi. Omaa vanhempi on todella tärkeä lapsen kehityksen kannalta.
Oletan, en todellakaan tiedä, vanhempien kokevan lapsensa pääsääntöisesti positiivisesti.
Kun katselen vaimoni käyttäytymistä lapsiaan kohtaan, huomaan jotain itselleni tuntemattomia käyttäytymismalleja.
Hän puolustelee lapsiaan vaikka he ovat mokanneet jollakin tavalla esim. ja tuntuu ettei hän näe negatiivisia puolia omissa lapsissaan. Olen ollut useissa uusioperhesuhteissa elämäni aikana ja tämä tuntuu yleiseltä käyttäytymismallilta ydinperheissä. Vaikka lapsi paskantaisi keittiön pöydälle, varsinkin äidit löytävät siihen hyvän syyn ja siivoavat jäljet suurempaa numeroa asiasta tekemättä.
Sama homma lasten ulkonäön suhteen. Olkoon lapsi millainen pallinaama tahansa, tuntuu että vanhemmat pitävät tätä lasta kuitenkin hyvinkin "rakastettavana" ja tärkeänä.
Oma isä-lapsisuhteeni on hyvin erilainen. Näen poikani fyysiset normeista poikkeavuudet ja hänen "lapsellisuutensa", henkisen kehittymättömyytensä samalla tavalla kuin näen kenen tahansa lapsen ominaisuudet, fyysiset ja psyykkiset.
Asiaa on vaikeaa selittää ymmärrettävästi ihmisille jotka näkevät omat jälkeläisensä eri "silmin" kuin naapurin "kakarat".
Näen kaikki samanarvoisina, enkä osaa arvostaa omaa lastani eri tavalla kuin muita lapsia lähelläni.
Ok, minä minä minä, mutta kenen suulla minä voin puhua muulla kuin omallani :-)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koet samanlaisia tunnereaktioita kuin miljoonat miehet ennen sinua. Miksi nainen ei voisi kokea sitä samaa mitä mieskin?
Oma avioeroni oli vaikea ja meni muutamia vuosia kunnes pystyin (oma syy) edes näkemään omaa poikaani.
Jossain vaiheessa menin uudelleen avioon naisen kanssa jolla oli omia lapsia ja siinä vaiheessa aloin hakemaan poikaani viikonlopuiksi meille. Poitsu oli jotain 6 vuotias ja tätä tapaamista jatkui epäsäännöllisesti (aina kun poika halusi tulla, se oli ok.), mutta jokin tunneside siinä jäi puuttumaan, enkä ole koskaan tuntenut poikaani kohtaa muunlaisia tunteita, mitä yleensäkin koen läheisteni lapsia kohtaan.
Nyt lapseni on aikuinen ja tapaamme erittäin harvoin, enkä saa näistä tapaamisista minkäänlaista positiivista fiilistä. Autan häntä kyllä asioissa joissa pystyn, mutta saman teen muillekin vaimoni lapsille.
Oletan että näin käy hyvin usein kun tulee tilanteita joissa lapset eivät ole jokapäivä läsnä.
Ei sille oikeastaan mitään ole tehtävissä.
Sinä. Sinä. Sinä. Luuletko, että ydinperheessä asuvat kokevat päivittäin lastensa kanssa "positiivista fiilistä"? Ehkä se läsnäolo ja yhteydenpito riittää ilman että tavoittelee jotain fiiliksiä.
Tunneside on jäänyt puuttumaan, koska et ole viettänyt aikaa poikasi kanssa. Poika ei tiedä miten kanssasi ollaan ja vaikuttaa siksi etäiseltä. Sinulla ei luultavasti ole minkäänlaista aavistusta siitä, millaisia tunnemyrskyjä poikasi on vuosien varrella joutunut käymään läpi sinun vuoksesi. Omaa vanhempi on todella tärkeä lapsen kehityksen kannalta.
Oletan, en todellakaan tiedä, vanhempien kokevan lapsensa pääsääntöisesti positiivisesti.
Kun katselen vaimoni käyttäytymistä lapsiaan kohtaan, huomaan jotain itselleni tuntemattomia käyttäytymismalleja.
Hän puolustelee lapsiaan vaikka he ovat mokanneet jollakin tavalla esim. ja tuntuu ettei hän näe negatiivisia puolia omissa lapsissaan. Olen ollut useissa uusioperhesuhteissa elämäni aikana ja tämä tuntuu yleiseltä käyttäytymismallilta ydinperheissä. Vaikka lapsi paskantaisi keittiön pöydälle, varsinkin äidit löytävät siihen hyvän syyn ja siivoavat jäljet suurempaa numeroa asiasta tekemättä.
Sama homma lasten ulkonäön suhteen. Olkoon lapsi millainen pallinaama tahansa, tuntuu että vanhemmat pitävät tätä lasta kuitenkin hyvinkin "rakastettavana" ja tärkeänä.
Oma isä-lapsisuhteeni on hyvin erilainen. Näen poikani fyysiset normeista poikkeavuudet ja hänen "lapsellisuutensa", henkisen kehittymättömyytensä samalla tavalla kuin näen kenen tahansa lapsen ominaisuudet, fyysiset ja psyykkiset.
Asiaa on vaikeaa selittää ymmärrettävästi ihmisille jotka näkevät omat jälkeläisensä eri "silmin" kuin naapurin "kakarat".
Näen kaikki samanarvoisina, enkä osaa arvostaa omaa lastani eri tavalla kuin muita lapsia lähelläni.
Ok, minä minä minä, mutta kenen suulla minä voin puhua muulla kuin omallani :-)
On paljon mahdollista, että olen jollakin tavalla tunnevammainen, sillä ei kai se ole "normaalia" arvostaa omaa lastaan sanoilla mittareilla kuin muitakin lapsia?
Sä oot aiemminkin kirjoittanut aiheesta tänne.