Mitä jos ei pääse erosta yli vaan vuosienkaan päästä?

Niin ja seksiä annoin, jos siitä nyt joku jotain sanoo. Tein kaikkeni toisen eteen, mutta ei riittänyt. ap.

Suosittelen terapiaa.Sinä kaipaat jotain mikä  ei ollut todellista.

Minulle tuo tapahtui 22 vuoden jälkeen. Pahin vaihe kesti pari vuotta, mutta viitisen vuotta meni.

Milloin erositte?

Jos kukaan ei muistuta koko ajan niin pääsee.

Ehkä juuri siinä vika että teit kaikkesi.

Vierailija kirjoitti:

Minulle tuo tapahtui 22 vuoden jälkeen. Pahin vaihe kesti pari vuotta, mutta viitisen vuotta meni.

Milloin erositte?

Neljä ja puoli vuotta sitten. Miten sinä pääsit eteenpäin? Oletko löytänyt uuden kumppanin vai oletko yksin edelleen? ap.

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen terapiaa.Sinä kaipaat jotain mikä  ei ollut todellista.

Kyllä ne vuodet olivat ihan todellisia, lapset ja kaikki. Mitä tarkoitat? Miten terapia voisi auttaa? Voiko joku itsehoitokirja tms. antaa saman avun?  Minkälaisia asioita terapiassa käsiteltäisiin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tuo tapahtui 22 vuoden jälkeen. Pahin vaihe kesti pari vuotta, mutta viitisen vuotta meni.

Milloin erositte?

Neljä ja puoli vuotta sitten. Miten sinä pääsit eteenpäin? Oletko löytänyt uuden kumppanin vai oletko yksin edelleen? ap.

Olen uusissa naimisissa nykyään, mutta en silti ehdota sitä miksikään ratkaisuksi. Uusi kumppani voi tulla vasta, kun sille on tilaa.

Minä luin aivan kamalasti selfhelppiä. Grayn kirja mars ja venus ja uusi rakkaus oli hyvä. Siellä kirjoitettiin kirjeitä erolle. Kävin muös fisherin eroseminaarin. Siinä merkityksellistä oli selvittää, miksinalun alkaen menin ko miehen kanssa yhteen. Itse löysin turvallisuuden tunteen, ja se oli aika merkittävä löytö tajuta, että omia tarpeita olin täyttänyt, enkä ollut pyyteettömästi vain rakastanut.

Tajuan myös, että suhde oli illuusio. Miehen puolelta se ei ollut sitä mitä luulin. Enkä haluaisi illuusiossa elää.

Tajusin,,että avioliitto oli minulle niin pyhä asia, että siitä instituutiosta oli vaikea päästää irti. Ei ehkä miehstä, vaan instituutiosta.

Pelon ja häpeän tunteet piti rypeä pohjia myöten.

Sitten olen antanut anteeksi, kaikki yksityiskohdat, miljoona kertaa. Perustuu kirjoihin.

Sitten olen ollut kiitollinen. Yksityiskohdista, perustuu kirjoihin.

Sitten olen opetellut päästämään irti, perustuu kirjoihin.

Kyllä se pieni suru on takaraivossa varmaan ikuisesti, että en saanut sitä mitä tavoittelin. Että lapsille tapahtui mitä tapahtui.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tuo tapahtui 22 vuoden jälkeen. Pahin vaihe kesti pari vuotta, mutta viitisen vuotta meni.

Milloin erositte?

Neljä ja puoli vuotta sitten. Miten sinä pääsit eteenpäin? Oletko löytänyt uuden kumppanin vai oletko yksin edelleen? ap.

Olen uusissa naimisissa nykyään, mutta en silti ehdota sitä miksikään ratkaisuksi. Uusi kumppani voi tulla vasta, kun sille on tilaa.

Minä luin aivan kamalasti selfhelppiä. Grayn kirja mars ja venus ja uusi rakkaus oli hyvä. Siellä kirjoitettiin kirjeitä erolle. Kävin muös fisherin eroseminaarin. Siinä merkityksellistä oli selvittää, miksinalun alkaen menin ko miehen kanssa yhteen. Itse löysin turvallisuuden tunteen, ja se oli aika merkittävä löytö tajuta, että omia tarpeita olin täyttänyt, enkä ollut pyyteettömästi vain rakastanut.

Tajuan myös, että suhde oli illuusio. Miehen puolelta se ei ollut sitä mitä luulin. Enkä haluaisi illuusiossa elää.

Tajusin,,että avioliitto oli minulle niin pyhä asia, että siitä instituutiosta oli vaikea päästää irti. Ei ehkä miehstä, vaan instituutiosta.

Pelon ja häpeän tunteet piti rypeä pohjia myöten.

Sitten olen antanut anteeksi, kaikki yksityiskohdat, miljoona kertaa. Perustuu kirjoihin.

Sitten olen ollut kiitollinen. Yksityiskohdista, perustuu kirjoihin.

Sitten olen opetellut päästämään irti, perustuu kirjoihin.

Kyllä se pieni suru on takaraivossa varmaan ikuisesti, että en saanut sitä mitä tavoittelin. Että lapsille tapahtui mitä tapahtui.

Hei kiitos ihan kauheasti. Hommaanpa noi kirjat itselleni myöskin. Ehkäpä tuo eroseminaari olisi myös hyvä juttu. Olet varmaan ihan oikeassa. Olen puolestasi tosi onnellinen, että olet löytänyt uuden rakkauden. <3 ap.

En luultavasti tiedä, mutta saatanpa hieman aprikoida asiaa. Olen pian nelikymppinen ja en ole koskaan elänyt saman katon alla kumppanin kanssa. - Niin kumppanin "saaminen" ja jälkikasvun "hankkiminen" hänen kanssaan ja yhteisen arjen jakaminen ovat asioita, joista olen haaveillut ja unelmoinut jo pidempään ja haaveilen tosinaan yhä.

Mutta kun näin sanon, niin saan kuulla olevani sekä nirso että kuinka minun pitäisi laskea vai rimaa.... Tosiasssa kai nautin liian paljon sinkkuelämsätäni.

 Yritän nyt hieman ohjaistaa tai paremmin jakaa tuntemuksiani  Ole Ap iloinen muistoistasi ja yritä pysyä hyvissä väleissä lastesi kanssa.

Itse olen varmaan naivi ja hölmö kun uskon, että sen kumppanin voi löytää ja saada itselleen vaikka sitten vanhainkodissa, jos niin on tarkoitettu.

Hölmömpänä minua on pidetty kun olen vankasti sitä mieltä, että kun koen voivani nauttia ja iloita elmästäni itsekseni, niin näin saatan olla, ehkä vielä joskus jollekulle parempi kumppani. Sen en  odottamalla saati vaatimalla, että arvostettavampi tai onnelisempi ja tyydyttävämpi elmäni saattaisi olla mahdollista vasta sitten, jos tai kun ehkä vielä joskus löydän ja kohtaan itseäni miellyttävän kumppanin, jolla toivon mukaan on suunnilleen samansuuntaisia ajatuksia ja tuntemuksia myös minusta.   

Vierailija kirjoitti:

En luultavasti tiedä, mutta saatanpa hieman aprikoida asiaa. Olen pian nelikymppinen ja en ole koskaan elänyt saman katon alla kumppanin kanssa. - Niin kumppanin "saaminen" ja jälkikasvun "hankkiminen" hänen kanssaan ja yhteisen arjen jakaminen ovat asioita, joista olen haaveillut ja unelmoinut jo pidempään ja haaveilen tosinaan yhä.

Mutta kun näin sanon, niin saan kuulla olevani sekä nirso että kuinka minun pitäisi laskea vai rimaa.... Tosiasssa kai nautin liian paljon sinkkuelämsätäni.

 Yritän nyt hieman ohjaistaa tai paremmin jakaa tuntemuksiani  Ole Ap iloinen muistoistasi ja yritä pysyä hyvissä väleissä lastesi kanssa.

Itse olen varmaan naivi ja hölmö kun uskon, että sen kumppanin voi löytää ja saada itselleen vaikka sitten vanhainkodissa, jos niin on tarkoitettu.

Hölmömpänä minua on pidetty kun olen vankasti sitä mieltä, että kun koen voivani nauttia ja iloita elmästäni itsekseni, niin näin saatan olla, ehkä vielä joskus jollekulle parempi kumppani. Sen en  odottamalla saati vaatimalla, että arvostettavampi tai onnelisempi ja tyydyttävämpi elmäni saattaisi olla mahdollista vasta sitten, jos tai kun ehkä vielä joskus löydän ja kohtaan itseäni miellyttävän kumppanin, jolla toivon mukaan on suunnilleen samansuuntaisia ajatuksia ja tuntemuksia myös minusta.   

En usko että olet nirso. Olet vain tottunut elämääsi sellaisena kuin se on. Tottunut hoitamaan asiat yksin ja omalla tavalla. Parisuhde vaatisi sinulta muutosta, sopeutumista siihen että ei ole vain yhtä oikeaa tapaa vaan että asioista pitää yhdessä sopia ja tehdä kompromisseja.

Ihan varmasti on sinulle sopiva ihminen olemassa, mutta oletko antanut hänelle mahdollisuuden? Tuntuu ainakin että minun sinkkuystävistä, jotka ovat pitempään yksin on osa omien tapojensa orjia, eikä yhtään nähdä sitä että toisen valmiiseen elämään on kenenkään vaikea hypätä.

Omasta erosta on aikaa reilu vuosi, olen uudessa suhteessa mutta edelleen välillä kipulen vanhan parisuhteen asioita. Sitä että mikä meni pieleen ja miksi se edelleen harmittaa. En kaipaa yhtään entiseen elämääni, kaikki on hyvin mutta silti eräänlainen "vääryys" ja se että haaskasin niin paljon aikaa elämästäni ihmiselle joka ei arvostanut sitä yhtään.

Uusi suhde voi onnistua jos on itselleen rehellinen siitä että mikä vanhassa edelleen tekee kipeää ja mikä loukkaa. En oikein usko siihen että kaikesta pitäisi selvityä yksin ja että aivan kaikki pitäisi olla käsiteltynä ja kunnossa ennen uutta suhdetta. Riippuu tietysti ihmisestä, mutta kaikilla meillä on omat menneisyyden haavat ja niiden kanssa on vain opeteltava elämään. Jos odottaa parempaa aikaa, saa odottaa seuraavaan elämään.

Jaahas, saman kokeneena kiteytän: Paskiaisen perään haikaileva on todellisuudentajunsa menettänyt idiootti.

Entäpä jos vain tietoisesti päättää päästää irti, ja alkaa tapailla uusia ihmisiä? Eikä edes välttämättä mitenkään vakavasti, vaan että käy leffassa ja syömässä ja lenkillä ja vähän ulkona tuulettumassa. Harvoin kotoa tullaan hakemaan.

Eihän se estä asioiden käsittelyä, että samalla vähän elää?

minttuliisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En luultavasti tiedä, mutta saatanpa hieman aprikoida asiaa. Olen pian nelikymppinen ja en ole koskaan elänyt saman katon alla kumppanin kanssa. - Niin kumppanin "saaminen" ja jälkikasvun "hankkiminen" hänen kanssaan ja yhteisen arjen jakaminen ovat asioita, joista olen haaveillut ja unelmoinut jo pidempään ja haaveilen tosinaan yhä.

Mutta kun näin sanon, niin saan kuulla olevani sekä nirso että kuinka minun pitäisi laskea vai rimaa.... Tosiasssa kai nautin liian paljon sinkkuelämsätäni.

 Yritän nyt hieman ohjaistaa tai paremmin jakaa tuntemuksiani  Ole Ap iloinen muistoistasi ja yritä pysyä hyvissä väleissä lastesi kanssa.

Itse olen varmaan naivi ja hölmö kun uskon, että sen kumppanin voi löytää ja saada itselleen vaikka sitten vanhainkodissa, jos niin on tarkoitettu.

Hölmömpänä minua on pidetty kun olen vankasti sitä mieltä, että kun koen voivani nauttia ja iloita elmästäni itsekseni, niin näin saatan olla, ehkä vielä joskus jollekulle parempi kumppani. Sen en  odottamalla saati vaatimalla, että arvostettavampi tai onnelisempi ja tyydyttävämpi elmäni saattaisi olla mahdollista vasta sitten, jos tai kun ehkä vielä joskus löydän ja kohtaan itseäni miellyttävän kumppanin, jolla toivon mukaan on suunnilleen samansuuntaisia ajatuksia ja tuntemuksia myös minusta.   

En usko että olet nirso. Olet vain tottunut elämääsi sellaisena kuin se on. Tottunut hoitamaan asiat yksin ja omalla tavalla. Parisuhde vaatisi sinulta muutosta, sopeutumista siihen että ei ole vain yhtä oikeaa tapaa vaan että asioista pitää yhdessä sopia ja tehdä kompromisseja.

Ihan varmasti on sinulle sopiva ihminen olemassa, mutta oletko antanut hänelle mahdollisuuden? Tuntuu ainakin että minun sinkkuystävistä, jotka ovat pitempään yksin on osa omien tapojensa orjia, eikä yhtään nähdä sitä että toisen valmiiseen elämään on kenenkään vaikea hypätä.

Omasta erosta on aikaa reilu vuosi, olen uudessa suhteessa mutta edelleen välillä kipulen vanhan parisuhteen asioita. Sitä että mikä meni pieleen ja miksi se edelleen harmittaa. En kaipaa yhtään entiseen elämääni, kaikki on hyvin mutta silti eräänlainen "vääryys" ja se että haaskasin niin paljon aikaa elämästäni ihmiselle joka ei arvostanut sitä yhtään.

Uusi suhde voi onnistua jos on itselleen rehellinen siitä että mikä vanhassa edelleen tekee kipeää ja mikä loukkaa. En oikein usko siihen että kaikesta pitäisi selvityä yksin ja että aivan kaikki pitäisi olla käsiteltynä ja kunnossa ennen uutta suhdetta. Riippuu tietysti ihmisestä, mutta kaikilla meillä on omat menneisyyden haavat ja niiden kanssa on vain opeteltava elämään. Jos odottaa parempaa aikaa, saa odottaa seuraavaan elämään.

Hmm. Kiitos. Taas minusta tuntuu sille, että joskus tuntuu sille, että on eräällä tavalla -kärjistäen- kahdenlaisia ihmisiä kaltaisiani sinkkuja, jotka olemme ja elämme sinkkuna, jota syystä tai toisesta emme onnistu löytämään ja kohtaamaan kumppania itsellemme ja sitten on heitä, jotka elävät parisuhteessa ja jos eroavat, niin ulkopäin seurattuna verratan vaivattomasti ja kivuttomasti onnistuvat löytämään ja kohtaamaan uuden kumppanin. Ja osa jälkimmäisistä olemaan samalla ihan ns täyspäisiäkin. - Kokonanaan oma ihmsityyppinsä on myös he, jotka eivät kaiketi lainkaan olemaan yksin, vaan ovat kenen hyvänsä ("..istin" ja ...sen) kansa, kunhan eivät vaan milloinkaan joudu elämään ja olemaan sinkkuna, yhtään pidempään, jos ja kun kohtaavat muun vaihtoehdon.

Kenelleköhän sitä minun  pitäisi osata antaa mahdollisuus? - Tjaa,a. On totta, että olen varmasti olen omien tapojeni jatottumuksieni orja. - Välillä unohtaen tai kokonaan tiedotamatta, että jollain muullakin tavoin saattaisi tehdä tai vain olla. Mutta eikö myös parisuhteessa oleva saata erehtyä luulemaan, että niinn tai näin kaikki parit tekevät ja toimivat. Tai, kuinka yleensä pariskunnat sitä ja tätä. Kyllä sinkkunakin joutuu tekemään kompromisseja. Toisinaan toki olisi helpottavaa,, jos voisi odottaa tai toivoa, että olsi toinen, jonka kanssa pähkäillä asiaa; tai se toinen, jolta odottaa (, etten sanoisi tosinaan vaatiakin), että hän tekee yhteisen päätöksen. 

Uskon, että parisuhteessa eläessä on oikeastaan neljänlaista tapaa tehdä valintoja ja päätöskiä. On se minun tapani, kumppanin tapa tehdä ja näiden lisäksi on meidän (kumppanin ja minun tapani) ja siten on vielä neljäs muiden tapa toimia ja tehdä. Sinkkuna ollessa sitä on yleensä vain minun tapani ja muiden tapa, tai tavat. - Näistä sitten valitaan enemmän ja vähemmän tietoisesti kulloinkin  tilanteeseen sopiva

- Toisinaan turhauttaa, kun joskus tuntuu sille, että on ihmisiä, joilla on mahdoton tarve kertoa ja neuvoa kuinka tulisi  olla ja elää tai joille sinkkuuteni on tai on ollut isompi ongelma kuin minulle itselleni. - - Toki kyllä kai minäkin olen joskus äimistellyt pienessä mielessä joitain kohtaamiani pareja ja ihemetellyt, että miten he saavat oiekin yhteiselonsa sujumaan ja toimimaan ja mikä heitä oikein pitää yhdessä, tai heidän tapaansa toimia.(..)

Lopuksi. Vaikka olen sinkku, niin en koe olevani yksinäinen, kuin korkeintaan satunnaisesti. - On asioita, jota minusta kuuluu vain parisuhteeseen kahden ihmisen välille.

Ja samaa toivon AP:n tajuavam. Eli vaikka ei eläisi ja olisi tasapainoisessa parsuhteessa, niin voi löytää ja kohdata uusia ihmsiä, joiden kanssa voi jakaa aikaansa ja nauttia heidän seurastaan. -  ja totta kai, jos on jo ennestään vanhoja kavereita ja ystäviä jne, kuten  Ap:n tapauskessa omia lapsia unohtamatta yrittää pitää heihin yhteyttä ja iloita ja nauttia heidän olemassa olosta ja mahd. seurasta jne.