En uskalla elää elämääni vain itselleni

Olen 26 vuotias. En tajua, että johtuuko se uskonnollisesta perheestä, vai onko se ihan luonnollista, että jokin mun sisällä ei anna mun täysin lähteä mukaan siihen ajatusmaailmaan ja elämään, jossa eläisin tämän elämäni tekemällä itseni niin onnelliseksi, kuin mahdollista.

Tuntuu, että tällöin jotenkin en enää välittäisi muista, enkä enää "uhraisi" itseäni ja enegiaani siihen, että niin monella muulla ihmisellä on hätä ja kurjat olot yms.

Tuntuu siltä, että saan jonkun rangaistuksen elämän jälkeen, tai jo elämän aikana, jos en käyttäisin enemmän energiaa itseni, kuin muiden palvelemiseen.

Toisaalta taas tuntuu oikealta tavalta elää niin, että ei pidä itseään maailman napana ja elä elämäänsä, kuten sanoin, vain itselleen.

Koska jotkut sanovat oivaltaneensa, että "hei, itsellenihän minä tätä elämää elän", mut en tiedä onko mut vaan aivopesty niin pahasti, etten itse osaa noin vaan vapautua maailman murheista ja taakasta?