Lue keskustelun säännöt.
Mitä vikaa on ihmisessä, joka ei pysty kiintymään kehenkään millään lailla?
04.09.2018 |
Mitä erilaisia syitä tälle voi olla? Asia koskettaa itseäni, mutta asiasta voi toki keskustella yleiseimminkin. Tätä voi kai kokea väliaikaisestikin esimerkiksi masennuksen seurauksena ja silloin se voi varmasti tuntua aika pelottavaltakin. Jos diagnooseja heitellään, niin dissosiaatiohäiriö ja muutamat persoonallisuushäiriöt tulee myös mieleen.
Mä olen ollut tällainen lähes koko ikäni. Mulla ei ole ikinä ikävä ketään, haluan olla vain yksin ja ihmissuhteet on pelkkä velvollisuus. Pidän joitain ihmisiä lähelläni ja teen heille palveluksia, jotta he tekisi saman mulle pahassa paikassa. Edes toisten kuolema tai vakava sairaus ei ilmeisesti hetkauta mua millään lailla.
Olen siirtänyt nämä tunteet eläimiin kaiketi. Mulla on kissa, jota rakastan yli kaiken. Ikävä iskee helposti, jos en ole kotona. Yksi koira myös saattoi aikanaan pelastaa mun henkeni olemalla mulle tukena. Oli paha paikka, kun se koira kuoli.
Ainoa ihminen, jota mulla oli ikävä ja johon olin syvästikin kiintynyt oli mun isä. Hän on edelleenkin elossa, mutta jossain vaiheessa koin, että isä petti mun luottamukseni ja kylmenin lopullisesti. Olin tuolloin alle 7v. Ennen sitäkään ei tietty ollut kuin isä.
En haluaisi olla tällainen. Olen yrittänyt hakea apua vaikka mistä ja tehnyt ties mitä. Olen jokseenkin lukossa. Mulla on paljon muitakin ongelmia, mutta tämä on kai surullisin.
Kommentit (15)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiintymyssuhdehäiriö?
Tästä en ollut kumma kyllä ennen kuullutkaan. Voiko se olla vielä aikuisellakin? Varmasti tutkin asiaa lisää.
ap
Miksi se olisi vika? Itse olen samanlainen, mutta en edes haluaisi kiintyä keneenkään. Erakkoluonteisia ihmisiä on aina ollut, ja tulee aina olemaan. Miksi tästä luonteenpiirteestään täytyy joku ongelma tehdä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiintymyssuhdehäiriö?
Tästä en ollut kumma kyllä ennen kuullutkaan. Voiko se olla vielä aikuisellakin? Varmasti tutkin asiaa lisää.
ap
Ei häviä mihinkään, jos ei käsitellä ja hoideta. Itselläni juuri tuo, ja työtä olen saanut tehdä vuosia. Ei helppoa toipua, mutta mahdollista. Miten hyvin ja pian, riippuu varmaan taustoista. Itselläni erittäin traumaattinen vauvaikä, lapsuus ja nuoruus jota en tässä ala avata.
Kyllä tämän kanssa voi elää, mutta välillä hyvinkin tuskallista.
Vierailija kirjoitti:
Noin minäkin luulin, mutta sitten kadotin 4-vuotiaani sisäleikkipuistossa silmistäni pariksi minuutiksi. Yllätyin itsekin miten kovin se hetkautti, vaikka olin 110% varma että siellä kiipeilytelineiden sokkelossa se on, ei ole voinut kulkea ohitseni alueelta pois.
Hyvä, että löysit kiintymyksen lapseesi. Erittäin hyvä
Mulla ei ole (onneksi) lapsia, mutta lähisukulaisia on kuollut ja sairastunut vakavasti, eikä se ole tuntunut miltään. Kun lähisukulainen ja mulle ainoa suht läheinen ihminen ja jopa ystävä menetti oman lapsensa, autoin häntä silkasta velvollisuudentunnosta. Hän lähes näännytti itsensä nälkään. En tuntenut yhtään mitään, mutta olin valmis menemään hyvin pitkälle auttaakseni häntä siitä huolimatta.
Kun olin 13-vuotias mut jätettiin ensimmäisen kerran yksin perheen mökille kahdeksi viikoksi. Siellä ei ollut sähköä ja pystyin soittamaan kännykällä vain, jos tulisi hätätilanne. Mulle ei tullut ketään ikävä ja pärjäsin aivan loistavasti yksin. Sama toistui seuraavina vuosina.
Tunteista huolimatta mulla on jonkinlainen käsitys hyvästä ja pahasta ja pyrin toimimaan sen mukaan, mikä on mielestäni "hyvää". Tuon läheisen auttaminen oli sitä. Yhteiskunta ei toimisi, jos kaikki ajattelisivat vain itseään. Me elettäisiin yhä kivikaudella ilman yhteisöllisyyttä.
Elän myös siinä toivossa, että löydän tunteeni vielä joskus, enkä silloin halua hävetä tekojani. Enkä halua kuolla ajatellen, että olen aiheuttanut enemmän vahinkoa kuin tehnyt mitään hyödyllistä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä on dissosiaatiohäiriö?
Itse en kiinny ihmisiin. Taustalla väkivaltainen, köyhä lapsuus alkoholistiperheessä. Myös koulukiusaamistausta löytyy. Luulen, että itse en kiinny ihmisiin sen takia, kun olen saanut niin paljon pahaa muilta ihmisiltä osakseni kriittisimmissä kasvuvaiheissa. Totta kai se vaikuttaa jotenkin?
Parempi kysymys mun mielestä on että miksi ihmeessä pitäisi kiintyä muihin ihmisiin?
Vierailija kirjoitti:
Miksi se olisi vika? Itse olen samanlainen, mutta en edes haluaisi kiintyä keneenkään. Erakkoluonteisia ihmisiä on aina ollut, ja tulee aina olemaan. Miksi tästä luonteenpiirteestään täytyy joku ongelma tehdä?
Olet tavallaan oikeassa.
Jostain syystä uskon, että olisin onnellisempi, jos voisin oikeasti kiintyä ihmisiin ja rakastaakin jotakuta. Lisäksi mulla on piirteitä, joita pidän todella pelottavina. Mitä jos päädyn olemaan jotenkin paha ihminen? Olen välillä niin katkera ja vihainen, että mielelläni tekisin todella kauheitakin asioita. Näiden lämpimämpien tunteiden kehittäminen ehkä estäisi sen.
Mä elän ehkä vain kerran. Haluaisin kokea maailman ja ihmiselämän täytenä. Mika Waltarin Sinuhe sanoi aina: "Haluan kuppini täytenä." Mä olen samanlainen. Tämä on jotain puolielämää.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiintymyssuhdehäiriö?
Tästä en ollut kumma kyllä ennen kuullutkaan. Voiko se olla vielä aikuisellakin? Varmasti tutkin asiaa lisää.
ap
Ei häviä mihinkään, jos ei käsitellä ja hoideta. Itselläni juuri tuo, ja työtä olen saanut tehdä vuosia. Ei helppoa toipua, mutta mahdollista. Miten hyvin ja pian, riippuu varmaan taustoista. Itselläni erittäin traumaattinen vauvaikä, lapsuus ja nuoruus jota en tässä ala avata.
Kyllä tämän kanssa voi elää, mutta välillä hyvinkin tuskallista.
Omasta taustastani löytyy myös ties mitä. En yhtään ihmettelisi, jos tämäkin olisi yksi munkin ongelmistani. Täytyy tosissaan tutkia lisää.
ap
Pelko siitä että kun kiintyy, voi myös rikkoa itsensä. Kun ihmiset joihin olet kiintynyt ovat pettäneet, käyttäneet hyväksi, hylänneet jne tarpeeksi, niin jossain vaiheessa tulee tila, ettet enää halua kiintyä kehenkään, koska tiedät ettet enää kestäisi vaan hajoaisit lopullisesti. Itsesuojelu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi kehenkään tarvitsisi kiintyä?
Siis mikä tässä on vikana?
Ap ei kerro aloituksessa, onko hänellä kumppani tai vaikkapa lapsia. Ehkä tällainen tunneapatia voisi olla vähän ongelmallinen, jos olisi niitä lapsia, mutta silti kokisi kiintymystä "vain" kissaan.
Ehkä en siksi ymmärrä, että koen olevani aika samanlainen. Siis operoin tasavertaisena pitämieni olentojen kanssa järjellä ennemmin kuin tunteella. Poikkeuksen muodostaa se ainut huollettava ja minusta täysin riippuvainen pieni olento, koirani.
Jos vanhemmillani, kumppanillani tai ystävilläni on huolia, haluan ja yritän toki auttaa, mutta se ei samalla tavalla mene tunteeseen. He ovat rakkaita ja tärkeitä, mutta jotenkin operoin silti järjellä heidän kanssaan ja pystyn kuuntelemaan paljon neutraalimmin, varmaankin kun tiedän heidän lopulta olevan vastuussa itsestään ja kykeneviä toimimaan itsenäisesti. Avuttoman ja minusta riippuvaisen lemmikin kohdalla reagoin paljon voimakkaammin. Ihan varmasti sama pätisi myös lapsiin, jos minulla olisi sellaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut joskus tuollainen, en vain ollut tavannut ihmistä johon olisin saanut oikean yhteyden, tällä hetkellä oksennan kun joudun jättämään tällaisen ihmisen ja "ajanhukasta" häpeästä joka liittyy muihin asioihin
Metta-harjoituksilla saa mielihyvät hyrräämään. Tehokasta ja aliarvostettua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kokenut aivan saman. Minun on ollut vaikea kiintyä edes omiin lapsiini ja suhde puolisoon on pragmaattinen ja perustuu hyötyihin. Yksi niistä kyllä on, että puolisosta on seuraa. En pidä työkavereista enkä tapaa muitakaan ihmisiä vapaa-ajalla. Minullakin on muutamia ihmisiä, joihin pidän pragmaattisesti yhteyttä, jotta voimme tarvittaessa saada apua toisiltamme. Ilen epäillyt, että minulla on asperger ja samaa puoliso epäillyt. Nyt alan miettiä, että mahdollisesti minulla onkin persoonallisuushäiriö ja olen sosiopaatti. Koska olen melko hyvällä kapasiteetilla varustettu enkä lainkaan pahantahtoinen, niin silti pärjään. Vaikka muut ihmiset eivät minulle juuri mitään merkitsekään, niin en toivo toisille pahaakaan.
Noin minäkin luulin, mutta sitten kadotin 4-vuotiaani sisäleikkipuistossa silmistäni pariksi minuutiksi. Yllätyin itsekin miten kovin se hetkautti, vaikka olin 110% varma että siellä kiipeilytelineiden sokkelossa se on, ei ole voinut kulkea ohitseni alueelta pois.