Kaverin isä kuoli, enkä ymmärrä kaverini surua

Joskus surraan sitä mitä ei ollut, mutta olisi toivonut olevan. Lapset rakastavat vanhempiaan valitettvasti usein ehdoitta.

Kaverisi suree samalla sitä, minkä olisi voinut saada jos isä olisi ollut toisenlainen. 

Jep. Niin sussa kyllä on. Toisen surua ei voi tietää..

Kaverisi suree unelmaansa. Ei sitä paskaa isää.

No, se oli kuitenkin hänen ainoa isänsä.

Jospa et kyseenalaistaisi kaverisi tapaa surra.

-Ja kuten toteat, sinäkin olet vain kaveri, et ystävä.

Huonon ihmissuhteen päättyminen voi olla jopa raskaampaa kuin hyvän, koska joutuu hyväksymään, ettei se muutukaan koskaan sellaiseksi mitä toivoi.

Ilmeisesti kaverilla oli kuitenkin myös hetkiä, jolloin hän koki yhteyttä isänsä kanssa. Vaikka tämä olikin ketku ja kelvoton isä. Se oli tuon ihmisen ainoa isä.

Monesti "huonojen" vanhempien lapset surevat vanhemman kuollessa paljon. Sitä vähää kosketuspintaa, joka on nyt iäksi menetetty, sitä kaikkea hyvää jota ikuisesti jää nyt paitsi, sitä kaikkea väärää, joka ei koskaan korjaantunut. Surraan paitsi sitä isää joka kuoli, myös sitä jota ei koskaan ollut.

Kuka voi tuomita toisen surun. Kuka voi todella  ymmärtää toisen surun, tuskin kukaan. Sallia se kuitenkin pitää, ja normaali ihminen voi tuntea myötätuntoa. 

Ja sitten on näitä vatipäitä tietty. Jotka ei ymmärrä toisista ihmisistä ja elämästä yleensäkään mitään.

Muutamia vuosia sitten oma biologinen isäni kuoli. En ollut häntä tavannut vuosikymmeniin ja silloinkin tuo piipahti tuhannen päissään ylioppilasjuhlissani.

Kuolemasta kertominen ei tuntunut missään, mutta parissa viikossa se kuolema kolahti. Ihmettelin itsekin, että mikä hitto nyt on. Mieheni sitten otti ohjat ja kertoi, että isäs kuoli. Oli minkälainen tyyppi tahansa, niin kyllähän se oman vanhemman kuolema on yhden asian loppu. On ihan ok, antaa aikaa tällekin surulle.

Tosin en lähtenyt facebookkiin tms. julkisesti asiasta huutelemaan ja tekemään tyypistä upeampaa kuin olikaan. En edes tiedä haudattiinko tätä perinteisin menoin mitenkään/mihinkään.

Se oli aikaa, kun paljon surutti ja ihmetetty tämä ihmiselon meno. Oli myös hirveen hankalaa puhua asiasta kellekään, kun eihän tuommoista isää olisi saanut surra. Onneksi mieheni oli tukena tässäkin.

Isä on aina isä ja äiti on aina äiti sille ihmiselle, kenen sattuu olemaan. Vaikka olisi ollut paha ihminen eläessään. Älä sinä ap aliarvioi toisen ihmisen surun määrää.

Vierailija kirjoitti:

Muutamia vuosia sitten oma biologinen isäni kuoli. En ollut häntä tavannut vuosikymmeniin ja silloinkin tuo piipahti tuhannen päissään ylioppilasjuhlissani.

Kuolemasta kertominen ei tuntunut missään, mutta parissa viikossa se kuolema kolahti. Ihmettelin itsekin, että mikä hitto nyt on. Mieheni sitten otti ohjat ja kertoi, että isäs kuoli. Oli minkälainen tyyppi tahansa, niin kyllähän se oman vanhemman kuolema on yhden asian loppu. On ihan ok, antaa aikaa tällekin surulle.

Tosin en lähtenyt facebookkiin tms. julkisesti asiasta huutelemaan ja tekemään tyypistä upeampaa kuin olikaan. En edes tiedä haudattiinko tätä perinteisin menoin mitenkään/mihinkään.

Se oli aikaa, kun paljon surutti ja ihmetetty tämä ihmiselon meno. Oli myös hirveen hankalaa puhua asiasta kellekään, kun eihän tuommoista isää olisi saanut surra. Onneksi mieheni oli tukena tässäkin.

Tuttu tunne tuo, ettei ihmisten silmissä olisi 'saanut surra'. Se teki asiasta entisestään vaikean käsitellä.