Haluaisin ystäviä.
Olen 30-vuotias nainen, eikä minulla ole ainoatakaan ystävää. Teini-ikäisenä kuuluin jonkinlaiseen kaveriporukkaan, joka sitten hajosi, ja sen jälkeen minulla ei ole ollut kavereita. Lukion ensimmäiseltä lähtien olen ollut täysin yksin joitakin poikaystäviä lukuunottamatta.
Avomieheni on "tietysti" paras ystäväni, mutta toisinaan kaipaan sitä, mistä minulla ei ole tietoakaan. Sellaista saman sukupuolen yhteyttä. Kahvittelua, rupattelua, leffoja, mitä vain kaverukset sitten yhdessä tekeekään.
Muita yksinäisiä linjoilla? Miksi sinulla ei ole kavereita? Haluaisitko niitä edes?
Kommentit (4)
Vierailija kirjoitti:
Hittoako valitat, sullahan on mies? Et siis ole yksin, yksinäisyys on pääsi sisällä.
T. Oikeasti yksin
Yksinäisyys on kylläkin subjektiivista. Sitä paitsi pointti ei tainnut olla mikään syvä yksinäisyys vaan lajitovereiden puute.
Olen välillä vastaillut näihin yksinäisyys-aiheisiin, mutta kukaan ei vastaa minulle. Sekin on alkanut ärsyttää ihan huolella. Että miten voi olla niin helvetin tollo ja ällöttävä, että se välittyy ihan neutraalista, pohtivasta tekstistäkin kaikille. Ja sekin, että ensin joku on yksinäinen, paitsi että niillä on kuitenkin ne omat vanhemmat, ja on pari sisarustakin keitä nähdä ja sitten vielä muutama kaveri ja ovat työelämässäkin.
Ei tämä tietenkään ole mikään kilpailu, enkä minä sitä edes voittaisi jos olisi, sillä olen kuitenkin naimisissa ja minulla on lapsia. Ystäviä ei sitten ole, eikä kavereita, ei vanhempia eikä sisaruksia, ei sukulaisia joita kiinnostaisi. Töitäkään ei hakemisesta huolimatta ole.
Haluanko ystäviä? En enää. En halua pettyä enää koskaan siihen, että en osaa tai olen vääränlainen. En halua enää joutua tilanteisiin, joissa huomaan jääneeni ulkopuolelle jälleen kerran. Se ei vaan ole enää reilua minua kohtaan. Olen kuitenkin vajavaisuuksistani ja huonommuudestani huolimatta elävä ja tunteva olento.
Hittoako valitat, sullahan on mies? Et siis ole yksin, yksinäisyys on pääsi sisällä.
T. Oikeasti yksin