Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Voiko lapsella olla liian hyvä itsetunto?
09.08.2018 |
Perheeseemme kuuluu kumppanini 10-vuotias lapsi. Hän on oikein mukava ja reipas lapsi, mutta hänen itsetuntonsa hämmentää. Omasta mielestään hän on täysin virheetön ja erinomainen kaikessa, siis ihan kaikessa. Koska lapsilla on takana vanhempien ero, olemme kaikki kannustaneet heitä ja kehuneet edestä ja takaa kaikkea mitä he tekevät. Muut ovat ihan jalat maassa (vanhemmat lapset), mutta nyt alkaa tuntua että onko tsemppaus mennyt liian pitkälle tämän yhden kohdalla.
Lapsi menestyy koulussa ihan hyvin, ei mikään "kympin oppilas", mutta kokeista tullee sellaista 6-8 tasoista tulosta. Hän ei loista liikunnallisesti, mutta jaksaa kohtuullisen tasaisesti käydä liikuntaharrastuksissa. Hänellä ei ole mitään erityistä osaamista, mutta eipä tuon ikäisellä tarvitse ollakaan. Omasta mielestään hän on kuitenkin luokkansa paras oppilas, joukkueensa pelienratkaisija, koulun suosituin lapsi, tyyli-ikoni ja mielipidejohtaja. ("Kaikki kuuntelee mua koska mä ole reiluin, enkä riitele koskaan kenenkään kanssa").
Lapsi kertaa mielellään iltaisin miten hän on hoidellut välitunnilla muiden asioita, koska on myös luokan rauhanrakentaja. Päivän sankaritekoja kertoessaan hän seisoo mielellään pelin edessä ja ihailee itseään puhuessa muille. Toteaa useasti olevansa omasta mielestään tosi kivan näköinen ja viihtyvänsä siksi peilin edessä.
Koulu alkoi tänään ja heti jatkui kevään meno: koulussa on kuulemma kaksi tyyppiä, jotka ovat hänelle tosi ikäviä. Lapsi kanteli heistä keväällä opettajalle ja sai kehuja, mutta myös vanhemmissa katkeruutta, tarinat kun eivät kohdanneet. Olen itse kuullut tämän meidän lapsen puhuvan tosi ikävään sävyyn näille luokkakavereille ja pompottavan välillä omia kavereitaan meillä. Olen alkanut miettiä, olisiko sittenkin toisin päin, että meidän lapsi on se muita alaspäin katsova ilkimys? Kumppanini ei näe lapsessaan käytöksessä mitään väärää tai kummallista ja lyö lisää vettä kiukaalle kehumalla lapsen kaikkea toimintaa. Syntyy armoton riita, jos ehdotan, että lapsen pitäisi oppia tutkiskelemaan itseään ja tekemisiään vähän toisella tavalla, ja ehkä nähdä myös omassa toiminnassaan virheitä tai puutteita.
Koska itse olen lapselle vain bonari, en haluaisi puuttua asiaan, mutta mietiskelen olisiko kuitenkin hieman palautettava lasta jo maanpinnalle, vai antaako leijua tuossa erinomaisuudessa kunnes kaveripiiri hänet sieltä turvallisesti (tai rajusti) tiputtaa?
Kommentit (28)
Ihmiset syntyy sellaisiksi kuin ovat, kasvatuksella on tosi vähän merkitystä. Jos ei nyt ihan äärimmäisyyksistä puhuta vaan perusnormaali-perheistä ja -olosuhteista. Kuulostaa vaan hyvin narsistiselta ihmiseltä. Kyllä elämä "tiputtaa", en yrittäisi väkisin mitenkään kasvattaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko muuten varmaa ettei tuo olekin huonoa itsetuntoa? Minä tein kouluikäisenä tuota, että puhuin kotona erityisesti siitä miten olen tosi suosittu, pärjään, ratkaisen kaveripiiri kiistoja. Se oli vain äärimmäisen huonon itsetunnon kompensaatiota. Tosiasiassa koin olevani yksinäinen hylkiö josta ei ole mihinkään, mutta edes vanhempien edessä pystyin valheiden avulla hetkeksi melkein itsekin uskomaan olevani sellainen mitä esitin.
Uskon, ettei itsetunto voi olla liian hyvä, vaan jos se on vähän alhainen, niin sitten pitää koko ajan kehua itseään.
Toisaalta mustakin ihan hyvä antaa vähän leijua, mutta jos koulusta tullut toisenlaista palautetta, niin sitten ei ehkä ole hyvä hyvästä itsetunnosta, vaan tarpeesta pönkittää omaa itsetuntoaan ja hakea hyväksyntää.
Olen ymmärtänyt, että hyvä itsetunto ei synny kehumalla. Sen sijaan liika kehuminen tekee riippuvaiseksi muiden hyväksynnästä ja palautteesta. Jos on hyvä itsetunto, riittää itse itsellensä ilman että kehutaan.
Tärkeää antaa lapselle tunne, että on arvokas, mutta se ei vaadi ns. kehumista edestä ja takaa. Kehumisen sijaan voi lisätä vuorovaikutteista kommunikaatiota, lapselta kysymistä etc.
"Tuntui varmaan hyvältä kun teit maalin." Sen sijaan että sanoo, vitsi olit hyvä kun teit maalin.
Ymmärrät varmaan eron näissä.
Hyviä näkökulmia. Ehkäpä hän tosiaan lohduttelee ja tsemppaa itseään itsensä kehumisella. Kyllä häntä on nimenomaisesti kehuttu tekemisestä ja onnistunmisesta, ei siitä että hän on lähtökohtaisesti erinomainen ja siksi onnistuu, mutta hän jotenkin kääntää se itse niin että on kaikessa hyvä koska on lähtökohtaisesti täydellinen. Tai nyt puhun toki vain tästä meidän perhestä, en tiedä mikä tunnelma on toisen vanhemman luona joka toinen viikko.
Ongelma voi toki olla myös omassa sukupolvessani, jonka ei ollut lapsuudessa soveliasta kehuskella itseään, eikä muuten ole nykyisin työelämässäkään. Lapselle tuo varmaan vain tervettä tyytyväisyyttä itseenä. On vain niin erilainen kuin muut tuntemani lapset tai sisaruksensa.
Esim. Narsisti on persoonallisuushäiriöinen, joten on tätä myös lapsena, jutelkaa vaikka siellä koulussa kuraattorin yms. kanssa. Kyllä kymmmen vanha osaa normaalisti arvioida taitojaan, missä on hyvä, mistä pitää, mitä asioita haluaisi oppia!!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Esim. Narsisti on persoonallisuushäiriöinen, joten on tätä myös lapsena, jutelkaa vaikka siellä koulussa kuraattorin yms. kanssa. Kyllä kymmmen vanha osaa normaalisti arvioida taitojaan, missä on hyvä, mistä pitää, mitä asioita haluaisi oppia!!!!
Niin, siis, se narsismi alkaa kehittyä siellä lapsuudessa, ei kukaan ole narsisti syntyjään. Liika, varaukseton kehuminen ja tsemppaus voi edesauttaa.
Ap,olet ihan oikeassa.On helpompi elää ,kun omaa hyvän itsetunnon,mutta jos henkilöllä on terveesti hyvä itsetunto ,hän pystyy sanomaan muista ihmisistä myös hyvää.Toinen pointti on se,että ymmärtää sanoa ääneen kotona myös ,että kylläpä minä nyt tein tämän tai tuon jutun päin honkia,tyyliin.Elikkä pystyy toteamaan ,etä kaikissa ihmisissä on huonoja ja hyviä puolia ,sekä sen,että yksi osaa hyvin jonkun asian ja joku toinen on taas parempi toisissa asioissa. Anteeksipyyntötaito on usein täysin vieras käsite joillekkin omakehuihmisille.
Tunnen henkilön ,jolla on ollut läpi elämän huono itsetunto,mutta ei näe omassa käyttäytymisessään mitään vikaa,eikä myös myönnä ,että monen erikoisalansa huiput on hyviä tehtävässään,vaikka eivät osaa taloa rakentaakkaan esim.
Laselle olisi hyvä selittää nämä asiat,muuten tulee vaikeuksia runsaasti etenkin ihmis-suhteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hetkinen, nyt on pakko pysähtyä miettimään: miten narsisteja kasvatetaan? Onko tässä itse tehnyt tsempatessa jotain sellaista, mikä sysää lapsen mielenterveyden arveluttavan puolelle?
Kyllä lapsi minusta osoittaa empatiaa ja tunnistaa oman epäonnistumisensa, mutta kääntää nämä asiat oudosti omaksi voitokseen. Hän on esim. useasti hyvin kiihtynyt ja dramaattinen, jos kavereiden kanssa on ollut riitaa, ja sitten joku tulee pyytämään häneltä anteeksi. Lapsi nostaa hiveän haloon että hänkö nyt antaisi anteeksi, kun hänelle on sanottu ikävästi. Mutta kun hän tietää itse törttöillensä ja pyytää anteeksi kavereiltaan, kertoo hän ylpeänä miten hyvin hän käyttäytyy, kun osaa pyytää tarvittaessa anteeksi. Eli ei näytä tuntevan häpeää huonosta käytöksestä, se on ikään kuin välttämätön välivaihe, että voi osoittaa olevansa hyväkäytöksinen kun pyytää anteeksi, ja opekin kehui että hyvin toimittu (Koska hän menee itse kertomaan että häntä kiusattiin, hän kiusasi takaisin, mutta ymmärsi virheensä ja pyysi anteeksi, kiltti lapsi)
Ehkä hätäilen liika asiasta, mutta oma oikeustajuni vilkuttaa punaista, että tässä ollaan menossa nyt ihan väärään suuntaan ja me aikuiset laitetaan vettä myllyyn.
Minusta vaikuttaa siltä, että ap on pohjimmiltaan kateellinen tuosta lapsen hyvästä itsetunnosta. Onko sinut kasvatettu lytäten ja nyt jotain on tätä lasta seuratessa aktivoitunut sinussa? Se selittäisi halusi tiputtaa lapsi takaisin maanpinnalle. Sitä ei ole tarpeen tehdä, kyllä elämä opettaa jokaista. Lapsella ei vielä voikaan olla täysin realistista käsitystä kyvyistään. Tärkeintä on se, että hänellä on uskallusta hyvän itsetuntonsa ansiosta yrittää kaikenlaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähipiiriin syntyi esikoinen. Koulussa menestyi siinä seiskan pintaan. Voi sitä kehumisen määrää, miten 'jumaloitiin' tätä esikoista ja kehuttiin ja ylistettiin. Tottakai lasta pitää kehua ja kannustaa normaaleissa määrin. Mutta kyseisessä tapauksessa homma meni ylitse.
Joitakin vuosia sitten lapsen äiti kertoi itku kurkussa ja ääni väristen että hänen pojastaan on kasvanut 'narsisti' nyt nuorena aikuisena. Olipa yllättävää..!!
Ei kuulosta hyvältä itsetunnolla jos lapsella on epärealistinen käsitys itsestä. Itsetuntoon kuuluu myös se että tuntee heikkoutensa ja tiedostaa myös niitä piirteitä joita joutuu itsessä kehittämää. Normaalia toki on että lapsen itsetuntemusta ei vielä ole niin hyvä että hän kykenisi itsetuntoaan kaikilta osin kehittämään, eikä ole tarpeenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuo ole hyvää itsetuntoa. Itsetunto on sitä että tietää omat vahvuutensa JA heikkoutensa, ei sitä että kuvittelee harhaisesti olevansa kaikessa parempi kuin muut. Luultavasti lapsella on nimenomaan huono itsetunto, jota koittaa kompensoida sillä että uskottelee olevansa kaikinpuolin täydellinen. Kehuminen ei näköjään ole tuonut hänelle hyvää itsetuntoa, joten keksikää muita keinoja.
En oikein usko, että itsetunto voi olla liian hyvä. Sen sijaan itseluottamus/itsevarmuus ja itserakkaus voi. Hyvä itsetunto on käsittääkseni sitä, että tuntee olevansa pohjimmiltaan kelvollinen ihminen niin ettei sitä tarvitse jatkuvasti vakuutella itselleen eikä muille. Tuollainen lapsi tuntuu kaipaavan koko ajan vahvistusta omalle arvolleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei voi olla. Eikä voi olla aikuisellakaan. Ihminen ei voi koskaan tuntea itseään liian hyvin. Itsevarmuus voi toki olla liian suuri, mutta se on aivan eri asia kuin itsetunto.
Minustakin kuulostaa, että lapsella nimenomaan ei ole oikeasti hyvä itsetunto. Ja kyllä lapsen saa kasvatettua "pilalle" myös liialla, aiheettomalla kehumisella. Perinteisesti Suomessa on ollut päinvastoin, mutta esim. Jari Sinkkonen on kertonut näistä vanhemmista, jotka kehuvat lasta aina ja kaikesta. Lapsi piirsi terapiakäynnillä jonkin nopean syherön paperiin ja vanhemmat heti kehumaan, Sinkkonen sanoi, että osaat enemmänkin... Valitettavasti usein juuri eron jälkeen lapsia halutaan varjella kaikelta pahalta, ehkä se on huonoa omaatuntoa. Siitä vähän kielii tämäkin, että lapsen isä ei näe lapsessa mitään "pahaa". Oikeasti lapsissa on aina hyviä ja huonoja puolia, kasvatuksessa osa asioista on mennyt hyvin ja osa ei niin hyvin, niitä pitäisi osata rauhallisesti ajatella. Itsetunnosta on kirjoittanut loistavan kirjan Liisa Keltikangas-Järvinen.
Ap korjaa otsikon sanaa. Itsevarmuudestahan tässä tosiaan on kyse, ei itsetunnosta.
Ehkäpä tämä hurja itsevarmuus suojelee lasta muutaman vuoden päästä murrosiän epävarmuudelta ja liian kovalta itsekritiikiltä?
Yritän tässä nyt tsekkailla tuota kaveritilannetta. Jos on kavereita, niin kaikki on kai hyvin. Jos alkaa ystävät vähetä, voisi lapsen kanssa yhdessä pohtia miksi niin on käynyt, onko omassa käytöksessä jotain jota voisi muuttaa. Tämä ehkä paras tapa edetä? Tähän mennessä lapsi ja isä ovat todenneet kaveri-riidoissa että toinen osapuoli on outo, ikävä, riitelijä, kakkapää ja tyyppi jonka kanssa ei kannata olla missään tekemisissä, ei edes sanoa moi aamulla koulussa. Minusta väärä viesti lapselle. mutta kuten sanoin, bonarina tiedän paikkani tässä kasvatusjutussa.
Vierailija kirjoitti:
Lähipiiriin syntyi esikoinen. Koulussa menestyi siinä seiskan pintaan. Voi sitä kehumisen määrää, miten 'jumaloitiin' tätä esikoista ja kehuttiin ja ylistettiin. Tottakai lasta pitää kehua ja kannustaa normaaleissa määrin. Mutta kyseisessä tapauksessa homma meni ylitse.
Joitakin vuosia sitten lapsen äiti kertoi itku kurkussa ja ääni väristen että hänen pojastaan on kasvanut 'narsisti' nyt nuorena aikuisena. Olipa yllättävää..!!
Tuttavapiirissä 4vuotias, jota kehutaan maasta taivaisiin ihan sama mitä tekisi.
Ei omaa minkäänlaista sympatiaa/empatiaa eläimiä tai ihmisiä kohtaan.
Viettää suurimman osan ajasta kotona peilin edessä ja puhuu jatkuvasti (kolmannessa persoonassa) "eerik-janita on kaunein/komein", "eerik-janita on vahin", "eerik-janita on paras kaikessa", "eerik-janitalla on kauneimmat/siistemmät vaatteet" yms.
Ei koskaan sano mitään positiivista muista ja lapsikin jo tietää, että hänen ehdoillaan eletään.
Jos ei tietty ruoka kelpaa niin kyllä se vaihtuu muuksi ku sanoo.
Jatkuvasti komentelee tarhakavereitansa ja valehtelee aivan älyttömästi.
Oon monesti miettiny, et pitäisikö tuon lapsen käytöksestä huolestua?
Miten kasvattaa narsisti lapsesta?
Alue: Aihe vapaa
Anna leijua. Mitä haittaa?
Kyllä elämä ehtii pudottaa maanpinnalle aikanaan ja silloin tarvitaan hyvää itsetuntoa.