Lasten saaminen teki elämästäni kärsimystä :(
En siis vihaa lapsiani, tai mitenkään inhoa heitä, ja heille toivon hyvää, mutta silti oma elämäni muuttui kärsimykseksi lasten saannin myötä, ei suinkaan ole ihanaa, enkä koe lasten olevan parasta, mitä elämääni olen koskaan saanut ("mitä en voinut millään ennalta aavistaa"). Ei olleetkaan, uskoin vain, koska kaikkialla aina sanotaan niin. Lapsia en siksi kylläkään hankkinut, vaan koska ajattelin, ettei se elämää nyt ainakaan pahemmaksi muuta.
Mutta juuri se huoli lasten pärjäämisestä elämässä on ahdistavaa, tai oikeastaan toisesta lapsesta on sellaista huolta, vaikka on vasta 10v. Toisesta ei olisi, hän on jotenkin sellainen pärjääväinen. Toisen kohdalla pelkään, ettei jaksa elää tai ettei pääse koskaan töihin tai ettei löydä milloinkaan ihmissuhteita.
Kommentit (13)
Oletko optimisti vai ensimmäistä kertaa AV:lla?
Tää on yks syy miks suorastaan pelkään hankkia lapsia. Pelkään vastuuta ja huolta elämästä jonka oon tehnyt maan päälle.
Tulee sellainen superhuonoihminen -olo, kun lapsi voi huonosti.... :( Lapsella on diagnosoitu jo uusiutuva masennus, toisella lapsella ei ole, hän on tullut siinä onneksi miehen sukuun. Mutta itse en ollut sentään lapsena masentunut, tai jos olinkin niin sitä ei ainakaan hoidettu eikä diagnosoitu. Mielestäni jaksoin paljon enemmän kuin tämä 10v. Hän on mennyt naimisiin tietokoneiden kanssa. Elämä on netissä ja peleissä jo tuossa iässä, ihan kauheaa.
Ap
Kannusta lasta, jokainen on hyvä jossain, mikä on vaikeaa, sitä harjoitellaan paljon, on lapsia, jotka eivät edes osaa lukea tuossa iässä, silti heistä voi kasvaa vahvoja ja viisaita aikuisia, kun saavat tarpeeksi tukea ja hyväksyntää, oma asenteesi tappaa viimeistään lapsen itseluottamuksen.
Elämä on kärsimystä kirjoitti:
Oletko optimisti vai ensimmäistä kertaa AV:lla?
Optari :D
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kannusta lasta, jokainen on hyvä jossain, mikä on vaikeaa, sitä harjoitellaan paljon, on lapsia, jotka eivät edes osaa lukea tuossa iässä, silti heistä voi kasvaa vahvoja ja viisaita aikuisia, kun saavat tarpeeksi tukea ja hyväksyntää, oma asenteesi tappaa viimeistään lapsen itseluottamuksen.
Olen hirveän kriittinen enkä osaa kannustaa missään. Mietin että haluaisin lapsen käyvän soittotunneilla, mutta (ja hän suostuikin, ei tarvinnut edes paljon ehdottaa), niissä on se, että pitää maksaa aika iso maksu, ja jos lapsi alkaakin sitten taas sanomaan, ettei jaksa, ei huvita, niin "kiva" maksaa tyhjästä. Mies ei ainakaan halua yhtään patistaakaa lapsia mihinkään, itse taas vihaan olla se ainoa joka patistaa mihinkään, mutta sitten sekin ahdistaa, ettei tarjota harrastuksia.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Elämä on kärsimystä kirjoitti:
Oletko optimisti vai ensimmäistä kertaa AV:lla?
Optari :D
Ap
Sitten ei ole huolta vielä pitkään aikaan, mutta tilannetta kannattaa tarkkailla ja ohjata.
Globaalin hyperkilpailun oloissa jokainen lapsi joutuu taistelemaan olemassaolonsa oikeutuksesta koko maailman i7 miljardin hmisen kanssa.
Siksi homma on erittäin vaikea rasti vanhemmille tänä päivänä, siis huolehtia lapsi aikuiseksi kunnialla ja pärjäämään.
1000x isompi työ kuin vielä 20v sitten, saatikka 100v sitten.
Eipä ihme ettei lapsia enää uskalleta juurikaan tehdä..
Ja miestä ei ahdista sekään, ettei lapsi ala harrastaa (yksi harrastus onneksi löytyy). Itselläni oli useampia harrastuksia tuossa iässä, kolme. Lisäksi lapset eivät olleet tietokoneilla silloin!
Ap
Näitä (ja muita juttuja) murehtiessa haluaisi vetää itsensä vessasta alas. Ei jaksaisi tukea eteenpäin toista, jos tämä päättää kuitenkin aikanaan päättää vaikka päivänsä (eikä vanhempi sille mahda mitään), mutta siis sitten se kunnon kärsimys vielä seuraisi, en kestä ajatella sitä edes. Toisesta en ole tällälailla huolissani. Hän on ihan pirteä ja reipas.
En ole itse ollut koskaan (suorasti) itsetuhoinen, toivottavasti se ominaisuus periytyy myös. Mutta en jaksa pitää itsestäni niin hyvää huoltakaan, kun olisi toivottavaa. Kai se on sellaista hiljaista itsetuhoa tavallaan. Vihaan sitä. Miksi en ole hyvällä tuulella?
Ap
Jep. Osasta lapsia kasvaa hukassa olevia ja sairaita aikuisia. Melkoinen taakka kannettavaksi. Itse ainakin ajattelisin, että miksi menin hankkimaan lapsen. Meillä on yksi lapsi. Kaikin puolin ihan fiksu ja oppivainen, mutta veikkaan hänelle vaikeaa elämää. Selvästi on jotain ongelmia, joita ei ennen kouluikää vielä pystytä diagnosoida. Kaduttaa kyllä.
Siis mitä? Lapsi on kymmenvuotias, ja mutsi pelkää tämän syrjäytyvän, jäävän työttömäksi ja tappavan itsensä, joten turha tässä paljon mitään yrittääkään?
Nyt jotain tolkkua tuohon hommaan. Hanki ihan ensin itsellesi apua, tuo ei ole tervettä.
Sama.