Minkä takia sukulainen ei ikinä myönnä, että kotinsa on kamalan sotkuinen?

Tunnutte olevan samanlaisia. Sinä pahoitat mielesi jos toinen puuttuu sinun asioihisi ja kumminkin jatkuvasti vittuilet toisen kodista (ei kuulu sulle, sinä et asu siellä eikä ole mikään pakko edes käydä)

Mullakin on etäistä sukua oleva nainen, jonka koti on ihan aina kuin pommin jäljiltä.

Puolipuhtaita vaatteita on siellä täällä, nurkissa on epämääräisiä pyyhkeillä peitettyjä nyttyjä ja laatikkokasoja. Sanomalehtiä lojuu tasoilla ja lattialla, samoin laskuja, postia ja muita papereita. Pyykinkuivausteline on keskellä olohuonetta ja eteisen lattia tulvii kenkiä. Tiskipöydällä on viikkokausia odottelemassa viinilaseja yms., jotka pitää pestä käsin. Ruokapöydällä on tahmeita möykkyjä ja vessanpöntössä kuivettuneita kakkajälkiä.

Joskus hän pystyy hetkeksi raivaamaan tyhjäksi jonkin tason, mutta se täyttyy heti seuraavassa hetkessä uudella tavaralla, kun hän yrittää saada kaaokseensa järjestystä tai kun vain täytyy tuikata tavara pois käsistä. Ikinä hän ei saa hävitettyä tarpeetonta roinaa riittävästi pois, vaikka saa ajoittain siivoustarmonpuuskia.

Naisen ensimmäinen avioliittokin meni mönkään osittain näiden kodin epäsiisteydestä johtuvien riitojen vuoksi. Nainen syytti miestä sotkusta ja epäjärjestyksen luomisesta, eivätkä mikään miehen tekemät siivoukset tai järjestämiset olleet ikinä riittäviä. Kun pari erosi ja muutti kumpikin uuteen asuntoon, näkyi heidän erilainen siisteyskäsityksensä korostetusti, kun naisen koti oli edelleenkin samanlainen törkyläjä kuin ennenkin mutta miehen koti oli puhdas ja tavarat paikallaan.

Toivottavasti et muuta minnekään minun lähelleni. Vaikutat rasittavalta ihmiseltä. Sukulaiseesi olet tullut.

Silmät tavallaan tottuu sotkuun. Toisaalta asian kieltäminen voi olla ihan vaan todellisuuden pakoilua tai häpeää ja ahdistusta, koska joidenkin ihmisten on vaikeampi myöntää virheitään. Kolmas vaihtoehto: hän viihtyy sotkuisemmassa ympäristössä ja siisteyden rajat ovat yhtä levällään.

Jokaisella on oma elämänsä ja sinä yrität puuttua hänen elämäänsä ja muuttaa hänet.

Millä oikeudella?

Te olette varmaan vanhapiikasiskokset, jotka torailette vielä satavuotiainakin vierekkäisissä kiikkustooleissa hoitokodissa.

Vierailija kirjoitti:

Hän on ollut aina samanlainen, ei mitään muutosta. Joka ikinen paperi säilytetään, oli se sitten 90-luvulta tai viime viikolta. Ikivanhoja kuitteja, joista hädintuskin näkyy teksti enää ja takuu mennyt umpeen 10 vuotta sitten. Lehtikasoja, muita kasoja, krääsää...

Sisustus olisi ihan kiva, jos se ei hukkuisi sen kaiken sotkun ja roinan alle. Olen sanonut monta kertaa, että koti on kamalan näköinen (ajatuksena, että se havahduttaisi sukulaisen ja hän tekisi asialle jotain -> nauttisi siististä kodista), mutta hän vain hokee, että ei siellä ole sotkuista. Miten joku voi elää noin harhoissa?! En sano, että asia kuuluu minulle, mutta kuten sanottua, yritin havahduttaa sukulaista, joka on aivan sokeutunut totuudelle. Samalla mietin sitä päivää, kun me jäljelle jääneet joudumme joskus hamassa tulevaisuudessa raivaamaan sen hel-vetillisen kaatopaikan, kun hän ei viitsi tehdä itse asialle mitään.

Lisäksi sukulainen ei ikinä osta uusia vaatteita eikä tee enää ulkonäölleen yhtään mitään. Samaa elämäntapaa hän yrittää väkisin tyrkyttää minulle ja tekee minulle olon, etten saa edes omasta vartalostani päättää itse. Aina pitäisi tuntea huonoa omatuntoa, jos haluan tehdä pieniä muutoksia, joilla ei ole mitään vakavia seurauksia edes.

Sitä paitsi sukulainen tietää kyllä tasan tarkasti, että minulle on turha jaella neuvoja joita en ole pyytänyt. Teen tasan niin kuin itse haluan. Usein uhmaukseni käyvät toteen, tarkoituksella tai puolivahingossa. Nyt olen jättämässä tutut seudut ja muutan hel.vettiin, missä ei ole ketään tuttua ja seutu aivan vierasta.

Joko se on virhe ja palaan takaisin, tai sitten maailman paras päätös.

Lisäksi sukulaisella on aivan uskomattoman raivostuttava tapa jankuttaa, kuinka hän yritti sanoa, hän yritti, HÄN sanoi, mutta minä en kuunnellut.

En ole koskaan katunut päätöksiäni ja olen sanonut sen monta kertaa. Silti sukulainen vain hokee loputtomasti, kuinka HÄN kyllä yritti taas sanoa.

Hän yrittää jatkuvasti määräillä minua ja saada minut tuntemaan, että olen tehnyt väärin kun olen kuunnellut itseäni enkä hänen loputtomia "neuvojaan", joita en ole edes kaivannut. Olen niin vihainen, miksi hän ei voi vain lopettaa?!

Etäisyyttä olen ottanut ja otan lisää. Olen aivan täynnä tätä kaikkea. Menin nyt alkuperäisestä aiheesta hieman sivuraiteille. En vain ymmärrä miksi jotkut ovat noin hel.vetin hankalia ihmisiä.

Olen kyllästynyt kuuntelemaan, kuinka pommikunnossa oleva koti ei ole sotkuinen, kuinka hän taas tiesi paremmin ja minä en kuunnellut, kuinka minä en saisi tehdä sitä enkä tätä, kuinka minä tuhlaan rahojani... Aivan loputonta määräilyä!!!

Tuossa syyt. Ja ratkaisu.

Mitä hänen koti sulle kuuluu. Mikä sukulainen? Äiti? Sisko? Ei ole sun asia miten joku toinen huushollinsa hoitaa.

Sukulainen on lähes aina takakireä, huonotuulinen, kaikki huonosti, sattuu sinne, sattuu tänne, kaikesta löytyy aina valitettavaa. Olen yrittänyt havahduttaa häntä ymmärtämään, millaisessa kunnossa kotinsa on ja toivonut, että hän siivoaisi ja sitä kautta loputon valitus ja takakireys ehkä loppuisi. Kuka voi olla onnellinen sotkun keskellä? Myöntäisi edes, että on kamalan näköistä. Mutta sen sijaan hokee, että ei hänen kotonaan ole yhtään sotkuista ja vaikuttaa todella uskovan omiin sanoihinsa.

Minusta on raskasta katsoa vierestä kun elämä menee eteenpäin mutta mikään ei ikinä muutu. Vuosien takaiset tavarat paketeissaan, turhat roinakasat ympäriinsä. Miksi ihminen ei tee yhtään mitään asuinympäristölleen?

Sitten valittaa, kun ei minuakaan koskaan näy, en käy kylässä enkä soita. Minkä takia menisin sinne sotkun keskelle kuuntelemaan, kuinka siistiä siellä on.

Kerran menin pitkän matkan siivotakseni, varmistin vielä moneen kertaan että saan oikeasti siivota enkä vain siirrellä kasoja paikasta toiseen. Perillä en saanutkaan tehdä yhtään mitään. Kaikki museoikäiset paperit olivat supertärkeitä, kaikki pölyiset rumat krääsät kultaakin kalliimpia eikä kirjaimellisesti mitään saanut heittää pois. Silloin tiesin, että oli vihoviimeinen kerta kun yritän auttaa. Minä tulen pitkän matkan aivan turhaan. Sukulainen juoksuttaa minua valheiden avulla. Ei juoksuta enää.

Tiedän, että sukulainen ei ui rahassa, mutta silti hän ei IKINÄ tee elämässä mitään. Ei ikinä luovu mistään, ei ikinä uusi mitään, ei ikinä osta vaatteita tai mitään muutakaan. Kun minä teen rahoillani mitä lystään, saan kuunnella Superihmisen jankutusta siitä, kuinka hänkin kulkee samoissa vaatteissa 10 vuotta eikä hänkään koskaan osta mitään eikä maksa mistään mitään. Miksi minua pitäisi kiinnostaa?! Omapahan on häpeänsä jos ei viitsi ostaa edes kahta paitaa puolessa vuodessa. Minä ostan vaikka 10 paitaa kuukaudessa jos haluan.

Jos tuo hänelle sopii eikä hän ole sitä mieltä, että siellä on sotkuista, niin hänen mielestään ei sitten ole. Ja se siitä - ei hänen tarvitse sinun mieliksesi elää ja olla, kuten ei sinunkaan tarvitse olla hänen mielikseen. Ette sitten osaa elää ja antaa elää? 

Niin äiteeshän se on, eikös niin?

Like mother, like daughter.

Olipa raskasta luettavaa, varsinkin apn vuodatukset asiasta, joka ei hänelle kuulu. Tuli tunne, että ei ole ap

kovin helppo ihminen.