En anna äitini edes nähdä lapsiani, tässä syy

Äitimyytin mukaan kaikki äidit haluavat lapsilleen vain parasta ja olisivat valmiita vaikka kuolemaan heidän puolestaan. Minä olen tämän myytin mukainen kahdelle pienelle lapselleni, oma äitini ei. Luonnevikaisen äitini maailmassa kaikki muut ovat häntä varten ja heillä on jokin tehtävä, jonka tekemättä jätettyään tai hoidettuaan voivat poistua hänen elämästään, hän ei todellakaan jää kaipaamaan ketään ja on itse aina uhri ja huonosti kohdeltu. Hän oli pitkään riidoissa oman vanhan äitinsä kanssa, eikä ole tekemisissä kahden sisaruksensa kanssa. Hän puuttuu kärkkäästi muiden asioihin ja tietää kaiken aina paremmin - jos hänen tavallaan ei asioita tehdä, muuttuu kohtelu todella kylmäksi. Lapset ovat hänestä ihania vauvoina ja puhumattomina taaperoina, uhmaikäisestä eteenpäin he ovat kammottavia ja epäkiinnostavia. Hän toivoi edes yhden lapsenlapsen olevan vammainen, että hän voisi sitten hoitaa tätä - haluaa siis, että muut ovat riippuvaisia hänestä ja hänet nähdään suurena hoitajana ja uhrautuvana mummona. Tämä ihminen lopulta karkoittaa kaikki muut ympäriltään.

En ole nyt vuoteen ollut tekemisissä äitini kanssa, välit laitettiin lopullisesti poikki hänen toimestaan ja minulle se sopi, sillä hänen kanssaan tekemisissä oleminen oli hyvin raskasta ja oireilin jokaisen tapaamisen jälkeen mm. painajaisunia nähden. Nyt emme enää voi osallistua mihinkään tilaisuuteen tai sukutapahtumaan, jossa hän on paikalla ja tähän on kaksi syytä: ensinnäkin hän kiukuttelisi minun kanssani puhuneille/meidät kutsuneelle tämän jälkeen ja toiseksi, en voi taata, että hän käyttäytyisi pieniä lapsiani kohtaan asiallisesti: saattaisi joko olla täysin huomioimatta heitä, tai kohdella kylmästi - toki on pieni mahdollisuus, että käyttäytyisi "normaalisti", mutta tähän en jaksa uskoa. Se lapsen hämmennys tuollaisen jälkeen olisi niin valtavaa ja mummon käytös olisi vaikeaa selittää, etten uskalla ottaa riskiä. Parempi, että mummon olemassaolo vaan unohtuu pikkuhiljaa. Luonnollisesti koko suku ymmärtää minua, mutta kaikki jotenkin pelkäävät äitiäni ja alistuvat tälle. Toivoisivat toki, että tulisimme tapahtumiin ja juhliin, mutta ymmärtävät.

On hyvin hankalaa ja ahdistavaa olla luonnevikaisen äidin lapsi. Kun tulin itse äidiksi, jouduin käsittelemään sen faktan, ettei minulla ole koskaan ollut äitiä, vaan huoltaja - ja että minulla oli riski käyttäytyä lapsiani kohtaan yhtä kylmästi kuin minua kasvatettiin. Tiedostan riskin ja tarkkailen itseäni alati. Jos joku vieras kysyy äidistäni, kerron hänen olevan alkoholisti ja ettemme siksi voi olla tekemisissä - sen kaikki ymmärtävät ja hyväksyvät syynä eivätkä kysy enempää. Asun 300 km päästä hänestä, joten täällä häntä ei kukaan tunne. Kotikaupungissani jokainen hänet tavannut ymmärtää kyllä minua, hänellä on erittäin vaikean ihmisen maine ihan ansaitusti.

Näillä mennään hänen kuolemaansa asti.

Kirjoituksen tarkoitus oli avata niitä syitä, miksi joku ei haluaisi omien lastensa tapaavan omaa äitiään. Tämä aihe on tabu kaikkialla maailmassa. Minä ja perheeni voimme paremmin näin. Lapset saavat toki teini-ikäisinä itse päättää ovatko äitini kanssa tekemisissä, mutta on hyvin todennäköistä että vaikka haluaisivatkin olla (totuuden tietäen; kerron sen vasta tarpeeksi vanhoille lapsille), ei äitini heitä haluaisi elämäänsä millään tavalla.