Milloin liika on liikaa?

Olen henkisesti aivan loppu. En edes tiedä mistä aloittaa.

Olen naimisissa, hyväpalkkaisessa ja kivassa työssä. Mieheni on yrittäjä. Olen raskaana, lapsi syntyy kuukauden päästä.

Mies ei ole osannut olla tukenani raskaanaollessani. En usko hänen tekevän sitä tahallaan, hänelle tilanne on vaan niin uusi että hän ei tiedä miten olla tukena. Hän on paennut töihin ja kuvitellut että antaa minulle tilaa, samalla kun minä ihmettelen miksi minut jätetään täysin yksin. Mihinkään hankintoihin mies ei ole oikein osallistunut, hänen mielestään kaikki on jotenkin turhaa. Riitelemme siitä miten miehen on aina laitettava vastaan jos kerron että tarvitsemme jotain (uusi pesukone, vauvalle sänky, pimennysverhot..). Miehen mielestä koskaan mitään ei tarvita. Joko hankin sitten itse kaiken omilla rahoillani tai sitten pehmitän miestä kuukausikaupalla suostumaan johonkin ihan naurettavan pienen asian hankintaan. Olen h*lvetin kyllästynyt tähän, haluaisin että kerrankin joku asia sujuisi ilman vastaaninttämistä ja syyksi jonkun asian hankinnalle riittäisi se että se helpottaa minun elämääni.

Töissä on ollut hirvittävän kiire ja stressaava tilanne ja jäin juuri äitiyslomalle. Pari kk ennen äitiyslomaa oli todella stressaavaa ja jouduin tekemään ylitöitä paljon ja käyttämään energiaa ratkaistakseni ongelmia töissä.

Tähän päälle olen toiminut miehen roskasankona. Hänellä on oma yritys, jolla menee oikeasti ihan hyvin, mutta jostain syystä mies haluaa purkaa kaiken stressin työstä minuun. Saattaa soittaa yhtäkkiä että "nyt on varmaan edessä konkurssi". Pienikin vastoinkäyminen ja soitto minulle, ilmoitus siitä että lopettaa yrityksen. Olen sanonut että tajuaako hän lainkaan millaista stressiä ja epävarmuutta tuo aiheuttaa minulle? Neuvoja hän ei ota vastaan, ei hän avaudu työasioistaan minulle siksi että haluaisi yhdessä pohtia ongelmakohtien parantamista vaan puhtaasti vaan kaataa pahan olonsa minun niskaani. En jaksa vakuutella miehelle että hän stressaa turhaan ja kaikki järjestyy, kun olen itsekin uuden elämäntilanteen kynnyksellä, epävarma itsekin miten pienen vauvan kanssa pärjään ja tämän kaiken keskellä joudun kuuntelemaan miehen jatkuvaa ailahtelevaa konkurssilla uhkailua.

Olen tajunnut että kaiken tämän jatkuvan stressin ja vastuunkantamisen takia olen jo sairastunut tai sairastumassa raskauden aikaiseen masennukseen. Vauva jota niin paljon odotin, luokin kohtuuttomia pelkotiloja selviämisestä kun vierellä on mies joka tukemisen sijaan vain valittaa ja pistää hanttiin kaikessa. Ei mies koskaan mikään helppo ole ollut mutta minä en myöskään ole ollut näin haavoittuvassa tilanteessa ja epävarma. Olen vuosia tukenut, auttanut, kuunnellut, tsempannut ja nyt kun olisin tarvinnut itse sitä, mies jatkaa vaan paskan olonsa kaatamista minun niskaani.

En jaksa olla enää kokoajan se vahva selviytyjä, joka kannattelee meidän perhettä, miehen heittäytyessä pikkuvauvaksi josta on ajoittain enemmän haittaa kaiken vastaanhangoittelussa kuin apua.

En tiedä mitä tehdä. Olemme keskustelleet asiasta miehen kanssa mutta mikään ei muutu. Äsken kun soitti työmatkalta kuulin jo äänen sävystä että on huonolla tuulella ja eikö sieltä toisessa lauseessa tullutkin jo että laittaa firman nurin kuun lopussa ja siirtyy jonnekkin muualle "tekemään 12 h työpäivää". Sanoin vaan että nyt riittää, mä en jaksa enää kuunnella. Mä en jaksa olla kiukuttelevan pikkupojan sijaisäiti, joka soittaa minulle vain valittaakseen välittämättä yhtään siitä millaisen olon saa minulle aikaan tuolla.