Yhdessä vain lasten takia

Sama tilanne aika lailla. En tiedä mitä sanoa. Tsemppiä, meille.

Onkohan tämä sitä kohtaloa?

Kun tuntuu että ei jaksa enempää.

Minä olen myös mieheni kanssa vain lasten takia. En halua, että lapset joutuvat elämään erolapsen kahden kodin elämää.

Mieheni on tavallinen, hyvätuloinen ja normaali. Olen pettynyt miehen toimintaan saatuamme lapsemme. Mieheni on kotitöissä ja lastenhoidossa suoraan sanoen laiska. Hän ei ole liikunnallinen ja lihoo vuosi vuodelta. Kaikki lasten kanssa tekeminen on hänelle vastentahtoista. Meillä ei ole muuta yhteistä kuin lapset, koti ja arki. Mieheni ei lukeudu tärkeimpien ja läheisimpien ihmissuhteideni joukkoon ja tietää sen itsekin.

En halua, että lapseni joutuvat kärsimään tekemästäni väärästä valinnasta, joten en lähde heidän kotiaan rikkomaan. En myöskään ole vakuuttunut siitä, että ruoho olisi vihreämpää aidan toisella puolella.

Elän onnellista elämää, josta muuttaisin vain mieheni jos pystyisin.

Tuo on niin minun elämääni.

Miehellä harrastuksia, kavereita ja muuta. Itsellä ei voi olla, koska aika ei riitä.

Haluaisin erota, tiedän että pärjäisin hyvin, mutta miten lapset? Mies on mikä parhain isä, lapset jumaloivat isäänsä.

Silti tästä suhteesta uupuu se äidin ja vaimon kunnioitus, en ole mikään. Ainoa paikka jossa olen jotain on työ.

Ärsyttää kun olosuhteet määrittävät minut, ja olen liian rakastunut perheeseeni, en osaa tehdä mitään itseni puolesta.

Meillä minä elän omaa elämääni ja mies omaansa. Olen ihan onnellinen, lapset jo sen verran isoja että pääsee tekemään omiakin juttuja. Kun olivat pieniä, olin toki kiinni lapsissa, mutta he ovat minulle se elämän suola, joten ei kauheasti edes haitannut.

Teen omia juttujani. Olen alkanut kirjoittaa ja lukea, joskus käyn teatterissa. Mies menee omissa harrastuksissaan. Omaa aikaa on kivasti työpäivän ja pakollisten kotitöiden jälkeen. Mieskin kyllä hoitaa joskus kotihommia ja on hyvä isä lapsille.

En koskaan voisi pettää lapsiani ja lähteä uusperhesotkuihin tai erota. Elämä on ihan ok perheessä, jonka lisäksi minulla on se oma fantasiakuplani kun kirjoitan, luen ja ulkoilen.

Vierailija kirjoitti:

Meillä minä elän omaa elämääni ja mies omaansa. Olen ihan onnellinen, lapset jo sen verran isoja että pääsee tekemään omiakin juttuja. Kun olivat pieniä, olin toki kiinni lapsissa, mutta he ovat minulle se elämän suola, joten ei kauheasti edes haitannut.

Teen omia juttujani. Olen alkanut kirjoittaa ja lukea, joskus käyn teatterissa. Mies menee omissa harrastuksissaan. Omaa aikaa on kivasti työpäivän ja pakollisten kotitöiden jälkeen. Mieskin kyllä hoitaa joskus kotihommia ja on hyvä isä lapsille.

En koskaan voisi pettää lapsiani ja lähteä uusperhesotkuihin tai erota. Elämä on ihan ok perheessä, jonka lisäksi minulla on se oma fantasiakuplani kun kirjoitan, luen ja ulkoilen.

Ja mies kunnioittaa minua äitinä. Ei tule tontilleni, ei vie vapaa-aikaani. Emme koske, suutele eikä ole seksiä. Nukumme saman sängyn eri puolilla. Ei ole koskaan sanonut pahaa sanaa minusta. Välit on lämpimän kunnioittavat, yleensä käydään läpi vain käytännön perheasioita. En haluaisi toista miestä tai uutta suhdetta.

Ei se aina meinaa se yhdessäpysyminen, että se olisi lapsille paras ratkaisu. Tai että lapset kärsisivät erosta. Miettikää millaisen parisuhteen mallin nyt annatte lapsillenne. Käytännössä lapsenne tulevat elämään todennäköisesti samalla lailla - onnettomana parisuhteessa kitkuttaen. Sitäkö lapsillenne toivoisitte?

Niin... mutta onko se aina niin helppoa tai mustavalkoista?

Vierailija kirjoitti:

Minä olen myös mieheni kanssa vain lasten takia. En halua, että lapset joutuvat elämään erolapsen kahden kodin elämää.

Mieheni on tavallinen, hyvätuloinen ja normaali. Olen pettynyt miehen toimintaan saatuamme lapsemme. Mieheni on kotitöissä ja lastenhoidossa suoraan sanoen laiska. Hän ei ole liikunnallinen ja lihoo vuosi vuodelta. Kaikki lasten kanssa tekeminen on hänelle vastentahtoista. Meillä ei ole muuta yhteistä kuin lapset, koti ja arki. Mieheni ei lukeudu tärkeimpien ja läheisimpien ihmissuhteideni joukkoon ja tietää sen itsekin.

En halua, että lapseni joutuvat kärsimään tekemästäni väärästä valinnasta, joten en lähde heidän kotiaan rikkomaan. En myöskään ole vakuuttunut siitä, että ruoho olisi vihreämpää aidan toisella puolella.

Elän onnellista elämää, josta muuttaisin vain mieheni jos pystyisin.

Hyvän roolimallin lapsesi saakin! En kyllä katselis tuollaista miestä.

Vierailija kirjoitti:

Ei se aina meinaa se yhdessäpysyminen, että se olisi lapsille paras ratkaisu. Tai että lapset kärsisivät erosta. Miettikää millaisen parisuhteen mallin nyt annatte lapsillenne. Käytännössä lapsenne tulevat elämään todennäköisesti samalla lailla - onnettomana parisuhteessa kitkuttaen. Sitäkö lapsillenne toivoisitte?

On tutkittu, että erolapsi eroaa todennäköisemmin kuin henkilö, joka on kasvanut ehjässä perheessä.

Lapsen elämässä on paljon merkityksellisempiä asioita kuin vanhempien parisuhde, tai ainakin pitäisi olla. Välinpitämättömyys, mielenterveyden ongelmat, alkoholismi, taloudelliset vaikeudet, vastuuttomuus ovat esimerkkejä merkityksellisistä asioista.

No onkohan sille lapselle pahempaa erota vai kitkuttaa vuosikymmeniä ainokaisesta elämästään paskassa parisuhteessa?

Aina toisinaan kummaksen ja ihemetten ja niin nytkin hieman sitä, että kun syntyy mielikuva, jonka mukaan osa kuvittelee tai uskoo ja luottaa siihen,että lapset elävät jossain ihmekuplassa, eivätkä aisti tai tunne lainkaan vanhempien keskinäsien suhteen tilaa. On hyvä muistaa, että lapset saavta hyvässä ja pahassa parisuhteelleen ja moniin muihinkin heillä oleviin ja heildän tuleviin ihmisuhteisiin mallin vanhemmiltaan. 

- Toisaalta on hyvä muistaa myös, että hyvä suhde voi olla monella tapaa, eikä kaikkea hyvää ja kunnioitettavaa aina arjenkeskellä osaa tai muista (kykene) arvostamaan ja kiittämään. Tämä on usein "ruuhka vuosina" ihan ymmärrettävääkin. Mutta se, miten kumppani tai vaikka itse kestää sitä, ettei toiselta saa niin paljon "kiitosta" ja huomiota, onkin jo monimutkaisempi vastattava. 

Näyttäkää niille lapsille onnellisen elämän malli. Onko se sitten huonoon suhteeseen jääminen vai lähteminen ja uuden elämän rakentaminen...

Ei jumalauta. Kyllä ne lapset sen hoksaa jos liitto ei oo onnellinen. Oon itse avioerolapsi eikä harmita yhtään, pienestä asti piti katsoa äidin kärsimystä koska teki kaiken, isä makasi sohvalla ja riitelivät. Ei näkynyt rakkautta vanhempien välillä, ei kivaa yhdessäoloa perheenä. Onneksi äiti lähti ja otti mut mukaan.

Miksi te hukkaatte elämänne huonossa liitossa ja oikeutatte sen sillä että kyllä täytyy olla tässä että lapsilla on perhe. Millä kustannuksella? Sit ootte yhtäkkiä vanhoja, lapset on aikuisia ja voitte todeta että oma elämä on ollut hirveetä tervanjuontia. Tosi kiva.

Voisko joku suhteessa kitkuttamisen puolestapuhuja vähän avata näkemystään, että miksi lasten olisi parempi seurata kotona asumisensa ajan sitä, kuinka vanhemmat ovat toisiaan kohtaan kylmiä, epäkohteliaita ja välinpitämättömiä, kuin että jos vanhemmat eroaisivat ja hommaisivat onnea elämäänsä?

jassoo...

Nyt sitä parisuhdetta hoitamaan! Lapset yökylään ja miehen kanssa syömään/elokuviin/kylpylään/telttailemaan jne. Mut ihan sama mitä teette, kunhan olette yhdessä ja puhutte. Etsitte yhteistä huumoria, jotain mille nauraa arjessa. Parisuhde on taitolaji ja tarvitsee hellää hoivaa. Etsikää toisenne uudelleen <3 Lapsenne kasvaa ja irrottautuvat teistä, mutta lopuksi te aikuiset olette jäämässä siihen vierekkäin ja katsotte perään. Omaa liittoa takana 18 vuotta ja edelleen rakastan. Se on tahtomista <3