Nykymaailma ja mielenterveys

Huhhuh mikä teksti. Liiiiiiiiian pitkä.

Vierailija kirjoitti:

Huhhuh mikä teksti. Liiiiiiiiian pitkä.

Ota aapinen käteen ja ala tavamaan, ehkä opit lukemaan.

Osta se talo maalta ja vietä vastapainoksi vapaa-aikasi siellä.

Vierailija kirjoitti:

Huhhuh mikä teksti. Liiiiiiiiian pitkä.

Ota ADHD-tabu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huhhuh mikä teksti. Liiiiiiiiian pitkä.

Ota aapinen käteen ja ala tavamaan, ehkä opit lukemaan.

Juu. Tuntuisi kanojen aapinen sopivan sinulle.

Mä olen usein miettinyt, että tää maailmanmeno on niin sairasta, että tervein reaktio on sairastua siitä. Ne joiden mielestä tää meininki on just asiallista, tai jopa ihan parasta, ovat vähintäänkin epäilyttäviä. :D

Oho, ajatuksesi ovat kuin kopioitu omasta päästäni..  Niin moni asia tuntuu täysin typerältä ja merkityksettömältä teeskentelyltä ja todella kiireisenä ja väsyneenä olemista/esittämistä pidetään jostain syystä jonkinlaisena hyveenä.

Maailman vika, kun itsellä ei perse kestä merivettä. Tekisit valintoja, jotka tekevät onnelliseksi. Ei tarvitsisi märistä. Saan varmaan kakkaa niskaan, mutta masentuneisuus ja siitä selviytyminen on yksilöstä itsestään kiinni. Niin kauan kun etsii ulkopuolelta syytä, niin asia ei korjaudu.

Suosittelisin jotain esim mummonmökkiä lähistöltä. Siellä sitten kuopsutellaan maata ja ollaan rauhassa.

No jos asutte Helsingissä niin ei tarvi ajaa kuin puoli tuntia niin on jo maalla. Ostakaa talo vaikka Sipoosta tai jostain.

Kyllä muutto usein auttaa jos ahdistaa (vaikka usein sanotaan ettei auta, että itsesi viet sinne mihin menet). Mutta mun mielestä usein auttaa, koko elämä tuntuu uudelta.

Samat on fiilikset. Nykyelämän mielekkyys on aika kyseenalaista, olkoonkin että se sallii matkustamisen ja sellaisen elintason ylläpitämisen, josta harva olisi osannut unelmoidakaan sata vuotta sitten.

En tätä ääneen sanoisi, mutta arvelen päätyväni itsemurhaan, kun olen saanut lapset kasvatettua. Sitten voi viime hetkinä miettiä, mitä järkeä kaikessa oli.

Vierailija kirjoitti:

Maailman vika, kun itsellä ei perse kestä merivettä. Tekisit valintoja, jotka tekevät onnelliseksi. Ei tarvitsisi märistä. Saan varmaan kakkaa niskaan, mutta masentuneisuus ja siitä selviytyminen on yksilöstä itsestään kiinni. Niin kauan kun etsii ulkopuolelta syytä, niin asia ei korjaudu.

Itse masennuksesta pääseminen on masentuneesta kiinni, koska masentunut vain tietää ajatuksensa jne.. Mutta itse olosuhteet ovat myös laukaiseva tekijä. Jos ympärillä olisi koko ajan vaikka väkivaltaa, riistoa, köyhyyttä jne.. niin kukapa siinä ei masentuisi.

Vierailija kirjoitti:

Huhhuh mikä teksti. Liiiiiiiiian pitkä.

Tämä vastaus kertoo myös jotain ajastamme.

No ei tarvi kuin mennä aamulla nettiin niin jo heti raivostuu. Siellä trumpit ja isopersekardashianit ja muut someidiootit jyllää.

Tuntuu että "aikuisia" ei enää ole, että ihmiset täysin välinpitämättömästi saastuttavat kaiken ja tappavat eläimiä huvikseen. 90 prosenttia maapallon porukasta on pimahtaneen sairasta.

Olen pitkälti samaa mieltä, että etoo tää nykymaailman meno. Kiireellä päteminen ja vouhottaminen edes takaisin tuntuu olevan monelle se elämän tarkoitus. En kuulu tähän aikaan. Onneksi sain viettää lapsuuteni 70- ja 80-luvulla, jolloin elämä oli yksinkertaisempaa. Itse jättäydyin työelämästä pois tai ainakin siitä uraputkesta. Nykyään teen ainoastaan keikkaa ihan toisella alalla.

Masennus on kemiallinen epätasapaino.

Vierailija kirjoitti:

Oho, ajatuksesi ovat kuin kopioitu omasta päästäni..  Niin moni asia tuntuu täysin typerältä ja merkityksettömältä teeskentelyltä ja todella kiireisenä ja väsyneenä olemista/esittämistä pidetään jostain syystä jonkinlaisena hyveenä.

Olen samaa mieltä. Myös kaikenlainen laumaeläminen elinns. trendien ympärillä pyöriminen eli ulkoa ohjautuvuus ja samanmielisyys jopa aivan tyhjänpäiväisissä asioissa on kammottavaa, ja kun on hiukan normista poikkeava eli itse ajatteleva, pidetään jotenkin kummallisena ja outona.

Vierailija kirjoitti:

Olen masentunut suorittaja. Saisin varmaan vaikka ja mitä diagnooseja, jos hakisin mielenterveyshoitoa. Ongelma on se, että en tiedä mitä hyötyä masennuslääkkeistä ja muusta olisi minun kaltaiselleni ihmiselle.

Mitä tarkoitusta tuo koko mielenterveysjärjestelmä oikeasti palvelee, paitsi ihmisten työkykyisinä ja yhteiskuntaan jokseenkin sopeutuvina pitämistä?

Mitä jos nimenomaan se helvetin työnteko, ja kaikki sen mukanaan tuomat rasitteet omaan identiteettiin, luokkaan, ja muihin yhteisön odotuksiin on ne jotka masentaa?

Tienaan hyvin ja mies myös. Olen itse sitä mieltä, että jos muutettaisiin maalle, ostettaisiin talo, eleltäisiin siellä jotenkin downshiftaten ja perheyhteisöön keskittyen, elämä tuntuisi paljon mielekkäämmältä ja merkityksellisemältä mulle. Nyt tilanne on se että koen jatkuvaa vastenmielisyyttä kaikesta mitä minun työ ja miehen työ ja meidän sosiaaliset piirit kaupungissa vaatii.

Meillä olisi rahaa ostaa se talo, ja olen kasvanut maalla, eli sen elämän auvoisuudesta ei ole ruusunkuvia silmissä. Mies haluaa ehdottomasti pitää kiinni hyvästä erityisasiantuntijan työstään jota voi mielestään tehdä vain kaupungissa. Olen eri mieltä tuosta, mutta kuitenkin, muutto ei käy kysymykseen jos tehdään valintoja yhdessä.

Lopputulos on se, että olen mielenterveysongelmainen kaupungissa, ja tunnen että olen vankina työssäni ja koko tässä elämässä. Tunnen kuvotusta työtäni, työkavereitani, ramen-ravintoloissa lounastamista, työvaatteiden pitämistä ja kaikkea tuota kohtaan. Normaali ihminen varmaan hakisi apua tässä tilanteessa, mutta mä näen tämän jotenkin nykyisen neoliberalistisen elämäntavan oireena enkä omana heikkoutenani. Tuntuu, että kun asioita alkaa miettiä ja niitä katsoo kriittisesti on kuin suomut olisivat lopullisesti tippuneet silmiltä, enkä voi enää palata siihen, että olisi ihanaa käydä after-work skumpilla työkavereiden kanssa ja polttaa itseään loppuun ja olla tyytyväinen asianlaitaan.

Ajatuksia tästä? Muuta kuin sitä, että ei saisi valittaa, jos menee hyvin.

Hyvin kirjoitit! Minusta tuntuu että olet ennemmin kasvanut henkisesti kuin että sinulla olisi mielenterveydessä sen kummempaa häikkää. Valitettavasti yhteiskuntamme on hyvin työkeskeinen ja kaikesta määrää raha. Näin eläminen on hyvin kapeaa ja tapoja elää ei oikeastaan ole muita kuin tämä palkkaorjuus. Sen kun tajuaa niin masentaahan se. Samoja fiiliksiä itsellä.

Joskus pitää luopua paljosta että pääsee eteenpäin. Ero, alanvaihto jne. Jos isoihin muutoksiin on valmis voi joskus olla astetta vapaampi tästä kaikesta. Tai sitten ei.

Ohuesti harmittaa kun on vain tämä yksi elämä ja tuntuu että se menee ihan hukkaan tässä oravanpyörässä. Tsemppiä sinne AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oho, ajatuksesi ovat kuin kopioitu omasta päästäni..  Niin moni asia tuntuu täysin typerältä ja merkityksettömältä teeskentelyltä ja todella kiireisenä ja väsyneenä olemista/esittämistä pidetään jostain syystä jonkinlaisena hyveenä.

Olen samaa mieltä. Myös kaikenlainen laumaeläminen elinns. trendien ympärillä pyöriminen eli ulkoa ohjautuvuus ja samanmielisyys jopa aivan tyhjänpäiväisissä asioissa on kammottavaa, ja kun on hiukan normista poikkeava eli itse ajatteleva, pidetään jotenkin kummallisena ja outona.

Omituista, että vaikka yhteisöllisyys on vähentynyt, sitä on kuitenkin trendeihin samastuessa. Mutta inhimillisyydessä eletään yksilökulttuurissa, pahoinvointisina. Persoonallisesti ajattelevana sopeudut vain isoihin kaupunkeihin muiden persoonien joukkoon, pikkukylässä leimaantuu oudoksi.

Vierailija kirjoitti:

Olen masentunut suorittaja. Saisin varmaan vaikka ja mitä diagnooseja, jos hakisin mielenterveyshoitoa. Ongelma on se, että en tiedä mitä hyötyä masennuslääkkeistä ja muusta olisi minun kaltaiselleni ihmiselle.

Mitä tarkoitusta tuo koko mielenterveysjärjestelmä oikeasti palvelee, paitsi ihmisten työkykyisinä ja yhteiskuntaan jokseenkin sopeutuvina pitämistä?

Mitä jos nimenomaan se helvetin työnteko, ja kaikki sen mukanaan tuomat rasitteet omaan identiteettiin, luokkaan, ja muihin yhteisön odotuksiin on ne jotka masentaa?

Tienaan hyvin ja mies myös. Olen itse sitä mieltä, että jos muutettaisiin maalle, ostettaisiin talo, eleltäisiin siellä jotenkin downshiftaten ja perheyhteisöön keskittyen, elämä tuntuisi paljon mielekkäämmältä ja merkityksellisemältä mulle. Nyt tilanne on se että koen jatkuvaa vastenmielisyyttä kaikesta mitä minun työ ja miehen työ ja meidän sosiaaliset piirit kaupungissa vaatii.

Meillä olisi rahaa ostaa se talo, ja olen kasvanut maalla, eli sen elämän auvoisuudesta ei ole ruusunkuvia silmissä. Mies haluaa ehdottomasti pitää kiinni hyvästä erityisasiantuntijan työstään jota voi mielestään tehdä vain kaupungissa. Olen eri mieltä tuosta, mutta kuitenkin, muutto ei käy kysymykseen jos tehdään valintoja yhdessä.

Lopputulos on se, että olen mielenterveysongelmainen kaupungissa, ja tunnen että olen vankina työssäni ja koko tässä elämässä. Tunnen kuvotusta työtäni, työkavereitani, ramen-ravintoloissa lounastamista, työvaatteiden pitämistä ja kaikkea tuota kohtaan. Normaali ihminen varmaan hakisi apua tässä tilanteessa, mutta mä näen tämän jotenkin nykyisen neoliberalistisen elämäntavan oireena enkä omana heikkoutenani. Tuntuu, että kun asioita alkaa miettiä ja niitä katsoo kriittisesti on kuin suomut olisivat lopullisesti tippuneet silmiltä, enkä voi enää palata siihen, että olisi ihanaa käydä after-work skumpilla työkavereiden kanssa ja polttaa itseään loppuun ja olla tyytyväinen asianlaitaan.

Ajatuksia tästä? Muuta kuin sitä, että ei saisi valittaa, jos menee hyvin.

Voit olla sekä kriittinen systeemiä kohtaan että masentunut. Ne eivät sulje toisiaan pois. Voisi silti olla sinulle hyväksi käydä katsomassa, jos sattuisit avusta hyötymään. Parempaa järjestelmääkään kun ei tällä hetkellä ole tarjolla.