Lue keskustelun säännöt.
Miksen voi olla onnellinen odottaja
22.05.2018 |
Miksi kaikki ärsyttää raskaana? Kaikki tutut hehkuttavat että ai että kun minulla oli niin ihanaa raskausaikana, koko ajan olin iloinen ja kaikki oli hyvin ja siivosin ja laitoin ruokaa ja leivoin koko kylälle ja vielä pihankin myllersin ympäri ja ei ollut liitoskipuja eikä pahoinvointia.
Itse oksensin kolme ensimmäistä raskauskuukautta ja makasin sohvalla, minusta ei ollut yhtään mihinkään kuin korkeintaan yhtenä päivänä viikossa, jos silloinkaan. Mies joutui hoitamaan kaiken. Nyt kun oksennusvaihe on jo luojan kiitos takanapäin, liitoskivut vaivaavat päivittäin. Olen myös koko ajan niin ärtynyt että ei kukaan, ärsyynnyn kaikista pikkuasioista, ja varsinkin lapsista.
Maha ahdistaa, koitimme lähteä tänään uimaan mutta ei edes jumalauta mene uimapuku päälle niin hermohan siinä taas vaihteeksi meni ja nyt tulin tänne raivoamaan. Raskausviikkoja on nyt vähän alle 29, ja kiitos, tiedän valmiiksi että maha ei ole vielä isoa nähnytkään ja sekös vasta raivostuttaakin.
Ainoa ilo mitä tästä raskaudesta saan on se että tiedän että vauvalla pitäisi olla kaikki hyvin, ja on todella kiva tuntea vauvan potkuja ja muutakin mykellystä. Olen kyllä onnellinen siitä että lapsi on tulossa, mutta en olisi ikinä uskonut suhtautuvani näin negatiivisesti kaikkiiin muutoksiin mitä raskaus tuo mukanaan.
Onko ketään muuta kuka olisi ollut näin raivokas raskausaikana? Tuntuu että kaikki aina vain hehkuvat sitä raskauden ihanuutta ja odotuksen onnea, minulla tämä on kaukana siitä. Itken ja raivoan.
Kommentit (11)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä huoli. Täällä myös yksi odottaja. Tekstisi voisi olla minun kirjoittamani. Minulla on vähemmän viikkoja, mutta selkäkivut ovat ja alkaneet ja maha on viikkoihin nähden iso. Kaikki kyselevät kaksosista. Ei ole.
Eilen illalla itkin koska pelotti synnytys ja varsinkin jos joutuu sektioon. Itkin myös hiljaa koska olo oli kasvanut ja kömpelö. Tänään taas olo olikin aamupäivällä "kaunis". Eiköhän sekin riemu loppunut jo iltapäivästä kun häntäluuta särki ja peilistäkin katsoi taas valas.
Paljon jaksamista sinulle odotukseen. Kyllä se vielä iloksi kääntyy. Ei ehkä raskausaikana, mutta vauvan synnyttyä.
T. Tytön äiti ja toista lastaan odottava
Aloittajan kirjoitus olisi voinut olla suoraan omalta näppikseltä paitsi, että itse odotan ensimmäistä.
Olo on ollut huono ja tukala siitä lähtien kun ensimmäisen kerran lensi oksennus. Viikkoja on 25 ja tuntuu että vatsa räjähtää.
Mä luulen, ettei synnytys ole mitään verrattuna tähän. Ainakin se on nopeammin ohi :D
Rv 31 menossa ja samat fiilikset. Mulla ei edes enää kummempia fyysisiä vaivoja alkuraskauden pahoinvoinnin ja keskiraskauden supisteluiden jälkeen, mutta yleisvire on että kaikki vituttaa. Arvelisin, että hormonit aiheuttavat ailahtelevaa mielialaa ja myös pinnan kiristymistä. Ei kannata verrata omaa odotusta ja fiiliksiä toisiin äiteihin, jokainen kokee raskauden omalla tavallaan.
Kohta raskausaika on enää vain ikävä muisto!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sä oot sairas.
T: 3 lapsen äiti
Eikä ole. Sinulla taas ei ole ymmärrystä siitä, että me kaikki koetaan asiat eri tavoilla. Henk.koht. olen myös sitä mieltä, että raskaana oleminen on kamalaa. Tein sen silti kaksi kertaa, koska lapsiani rakastan silti yli kaiken.
Ap, koita kestää. Eipä tuota sitten lapsen synnyttyä enää muistele.
Mä oikeesti luulin, että tää olisi edes hieman siedettävämpää, tekeehän jotkut useammankin muksun. Itsellä eka loppusuoralla ja ai että odotan jo palautumista!
Oksensin 20 viikkoa kunnolla ja sen jälkeen vain satunnaiaesti. Nyt rv 37 ja muutaman viikon jo saanut oksentamisen yhteydessä pissat housuun... liitoskivut oli kauheita just tuolloin puolessa välissä, mutta jotenkin itse kuitenkin totuin hiljalleen siihen kipuun. Samoin sukkapuikkokivut tässä loppupuolella. Luulin jo kropan hajoavan, mutta nyt nekin jo menee. Koko ajan tulee uusia kipuja ja sen myötä on iskenyt tietoisuus tulevasta synnytyksestä ja sen kivuista.
Tosiaan kaikki, joiden kanssa asiasta juttelee, hehkuttaa vain sitä onnea ja iloa ja väittävät ikävöivänsä sitä ihanaa maagista aikaa kun vauva potki mahassa. Siis mitääää??
Noh. Ehkä aika kultaa muistot. Mä ainakin toivon niin, en tahdo muistaa turvonneen alapään kutinaa ja kuinka moni on ulkona nähnyt mun hinkkaavan vimmatusti haarojenväliä tuskissani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostat perus raskaana olevalta. Suurin osa alkaa unohtaa ne huonot jutut raskaudesta ja hyvät jää mieleen. Luonto hoitaa että nainen hankkii lisää lapsia.
Kaksi raskautta takana ja kolmas menossa eikä tää edelleenkään ole ruusuilla tanssimista. Näin Rv21 tuntuu, että elämä alkaa voittamaan, mutta vahvisti ettei seuraava raskaus ala edes vahingossa.
Ollut alkuraskauden toimintakyvyttömänä ja nyt kotihoidon avustuksella alkaa elämä rullaamaan ja asettumaan takaisin uomaansa. Itselle tullut mieleen mahdollisuus hyperemeesistä, josta puhun seuraavalla kerralla kun lääkärin kanssa tavataan.
Kaikkien fyysisten oireiden lisäksi mieliala on myrskyisä. Näkee vain kaiken tehtävän, jota kuitenkaan ei voi tehdä, vaikka tottunut asiat hoitamaan mahdollisimman nopeasti. Se jäytää mieltä ainakin mun kohdalla ja hormoonit pistää sitten itkemään randomisti turhautumisesta.
Itse tukeudun siihen, että synnytyksen jälkeen pääsee palautumaan ja vointi paranee. Päivä kerrallaan ilman turhia vaatimuksia (helpommin sanottu kuin tehty) ja apua saa pyytää. Menee sieltä, mistä aita on matalin tai mielummin kaatunut ja yrittää nauttia pienistäkin asioista.
Ja monesti kertomisista saa ruusuisemman kuvan kuin ne todellisuudessa on. Harvempi kehtaa myöntää yöllä istuneensa vessassa oksentamassa ja itkeneensä huonoa oloa (kuten minä) vaan toteaa nukkuneensa huonosti. Yritän nykyään kertoa raakaversion ilman muokkauksia positiivisempaan, jotta muutkin voivat avautua ja olla itsensä. Eikä mua haittaa, jos joku kertoo raskauden ollut ruusuilla tanssimista ilman piikkeja!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kaikille tsemppaavista kommenteista. Tuntuu uskomattomalta että niin moni muukin on/on ollut samassa tilanteessa kun kaikki tutut tosiaankin vain hehkuttavat omaa raskauttaan, ja heillä on korkeintaan ollut jotain pientä iskias-vaivaa. Ei se tietenkään ole mukavaa että monikin näköjään tuskastelee raskausaikana, mutta on helpottavaa kuulla etten ole ainoa joka ei säteile odotuksen onnea.
Viidenteen kommenttiin viitaten, itsekin tosiaan odotan ensimmäistäni :D
Fyysisistä oireista vielä: minä oksensin aamusta iltaan ensimmäiset kolme kuukautta ja olo oli kuin hakatulla, makasin vain sohvalla ja pääsin ylös vain pissalle ja oksentamaan. Toisella hädällä ei tarvinnut käydä kun kaikki tuli yläkautta ulos. Alussa vesi maistui kamalalta ja join vain pillimehuja. Pahimpina päivinä vesikään ei pysynyt sisällä, en kuitenkaan joutunut tiputukseen kun pidin nesteytyksestä huolen juomalla sinnikkäästi teelusikallisen vettä kerrallaan, odottamalla viitisen minuuttia ja sama uudelleen. Aika kultaa muistot, enää nämä asiat eivät kuulosta niin pahalta mutta kyllä ne sitä olivat. Mies tosiaan huolehti aivan kaiken, käy vielä reissutyössä ja silti huolehti minulle aina sitä vähäistä syömistä ja juomista mitä alas meni, pesi pyykit, hoiti siivoamiset ja kaupassakäynnit. Yksi hauskimmista "mielihaluista" (eli ainoita ruokia mitä kuvittelin saavani alas) oli mielestäni lihapiirakan kannet, eli ne missä ei ole sitä lihariisiseosta ollenkaan :D Nyt kun tuo pahoinvointijakso on muisto vain, liitoskivut eivät tunnu missään siihen verrattuna. Toki ne ärsyttävät, mutta otan nämä niin paljon mieluummin kuin pahoinvoinnin.
Henkiset oireet ärsyttävät tällä hetkellä eniten. Mies on maailman kärsivällisin, en ymmärrä miten hän jaksaa minua katsella ja varsinkin kuunnella valitustani. En tykkää kun mahaani tuijotetaan, kosketaan tai kommentoidaan. En jaksa kuunnella tuttujen raskaus-/synnytystarinoita eivätkä ne minua kiinnosta. Lapset ärsyttävät, ennen minulle rakas kummityttö saa minut näkemään punaista ja miehen kummipoikaa en edes haluaisi nähdä tällä hetkellä. Harmittaa kamalasti enkä ymmärrä mistä tällaiset tuntemukset tulevat. Mahan kasvaminen kauhistuttaa, pää ei pysy perässä mahan kasvuvauhdin kanssa. Kroppa muuttuu niin vauhdilla että ei voi ymmärtää. Olen väsynyt ja kärttyinen koko ajan.
Niin ja tuo kommentti haarovälin kutiamisesta, i feel you! Minun on pitänyt pitää karvoitus ihan lyhyenä, karvat kutittavat ja hiertävät arkaa ihoa, ja arvatkaa onko sheivaaminen helppoa kun ei näe mahan taakse enää :'D
-ap
Mun rakas lapseni täytti tänään 17, mutta muistan yhä elävästi, kuinka vihasin raskautta alusta loppuun. Olin kuin vieraassa ruumiissa, avaruusalus Nostromo alien sisällään. Kaikki ne vaivat ja kivut. Myös vauvan nuljuaminen tuntui inhottavalta.
Inhosin myös imetystä, se aiheutti pelkästään raivon ja inhon tunteita, joten lopetin sen alle parin viikon, kun vielä pidin vauvasta. Jokin aika sitten luin täältä, että ilmiö saattaa olla hormonaalinen (d-mer), silloin ei nimeä tiedetty, eikä kokemusta tietenkään voinut ennakoida. Ihan hyvä äiti minustakin silti tuli, jopa jälkikasvun mielestä, ja se lienee tärkeintä. Lapsiluku tosin jäi yhteen.
Ei tuota aikaa suotta kutsuta raskaudeksi, ei se keveyttäkään ole. Tsemppiä, ei se siihen jämähdä, homma ikäänkuin muuttaa muotoaan...moneen kertaan. :D