Onko täällä anoreksiasta toipuneita?

Sairastin teininä anoreksiaa. Paranin kun pyörryin, löin pääni ja tajusin tilani vakavuuden. Paraneminen vei aikaa, mutta en vaihtaisi sekuntiakaan. Terveys on tavoitteena, ei laihuus. Anoreksiaan viittaavat ajatukset ja oireet palasivat muutamaan otteeseen, jolloin laihdutus alkoi taas hetkeksi. Mutta nuo menee aina ohi parissa viikossa. Miesystävä auttaa jatkamaan terveellisesti. Ei noista anoreksiaan liittyvistä ajatuksista taida koskaan eroon päästä, jossain ajatusten pohjalla aina ovat. Suhde ruokaan vaihtelee. Suurimman osan ajasta suhde ruokaan on todella hyvä, mutta välillä tulee niitä jaksoja, jolloin pyrin rahoittamana syömistä. Vasta viimeisen vuoden aikana olen oppinut huomaan mehuja ja muita kaloripitoisia juomia, sillä aikaisemmin olen vain hokenut itselleni "älä juo kaloreitasi". Voin nykyisin hyvin ja olen onnellinen että pääsin eroon syömishäiriöistäni

En oikein tiedä, osasinko vastata kysymyksiisi, mutta yritin parhaani.

Vierailija kirjoitti:

Sairastin teininä anoreksiaa. Paranin kun pyörryin, löin pääni ja tajusin tilani vakavuuden. Paraneminen vei aikaa, mutta en vaihtaisi sekuntiakaan. Terveys on tavoitteena, ei laihuus. Anoreksiaan viittaavat ajatukset ja oireet palasivat muutamaan otteeseen, jolloin laihdutus alkoi taas hetkeksi. Mutta nuo menee aina ohi parissa viikossa. Miesystävä auttaa jatkamaan terveellisesti. Ei noista anoreksiaan liittyvistä ajatuksista taida koskaan eroon päästä, jossain ajatusten pohjalla aina ovat. Suhde ruokaan vaihtelee. Suurimman osan ajasta suhde ruokaan on todella hyvä, mutta välillä tulee niitä jaksoja, jolloin pyrin rahoittamana syömistä. Vasta viimeisen vuoden aikana olen oppinut huomaan mehuja ja muita kaloripitoisia juomia, sillä aikaisemmin olen vain hokenut itselleni "älä juo kaloreitasi". Voin nykyisin hyvin ja olen onnellinen että pääsin eroon syömishäiriöistäni

En oikein tiedä, osasinko vastata kysymyksiisi, mutta yritin parhaani.

Kiitos vastauksestasi! Ja mukava kuulla, että on myös niitä, kuten sinä, jotka ovat päässeet voitolle sairaudesta! =) Tiedän, että anoreksia on yksi hankalimmin hoidettavista psyykkisistä ongelmista ja siksi ajattelinkin kysyä siitä yli päässeiltä heidän kokemuksistaan.

- Ap

Sairastin, paranin vaihtamalla riippuvuuden toiseen, eli kaloreiden polttamisen ryyppäämiseen. Ryyppäsin niin pitkään etten enää jaksanut välittää kaloreista, mutta kuten sanoin, sitten olikin toinen ongelma. Lopulta lopetin ryyppäämisen kun oli tapahtunut jo tarpeeksi tuhoa. Vuosia kului ja kumpikin riippuvuus yritti puskea välillä takaisin. Sitten kai kasvoin vain akuiseksi ja nykyään elän suht tasapainoista elämää ilman anoreksiaa tai ryyppäämistä.

Mitenköhän lievästä tapauksesta menee raja...? Koin, että sairastin, lievää, laihduin 46-kiloiseksi 52 kilosta, 163,5 cm pituudessa. Tätä vaihetta kesti onneksi "vain" 6-7 kk. Paranin kun tajusin, että kaiken takana on pelko (eri asioista) ja halusin voittaa pelon, en antaa minkään typerän pelon hallita minua. Mutta otollisimmat olosuhteet sille loi se, että menin itselleni mieluisaan, fyysistä askaretta sisältävään, muuta mielekästä tekemistä sisältävään paikkaan kurssille vuodeksi. Siellä "sain" syödä, koska varmasti liikuin (olen laiska liikkumaan). En ole sen jälkeen kärsinyt anorektisuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Mitenköhän lievästä tapauksesta menee raja...? Koin, että sairastin, lievää, laihduin 46-kiloiseksi 52 kilosta, 163,5 cm pituudessa. Tätä vaihetta kesti onneksi "vain" 6-7 kk. Paranin kun tajusin, että kaiken takana on pelko (eri asioista) ja halusin voittaa pelon, en antaa minkään typerän pelon hallita minua. Mutta otollisimmat olosuhteet sille loi se, että menin itselleni mieluisaan, fyysistä askaretta sisältävään, muuta mielekästä tekemistä sisältävään paikkaan kurssille vuodeksi. Siellä "sain" syödä, koska varmasti liikuin (olen laiska liikkumaan). En ole sen jälkeen kärsinyt anorektisuudesta.

Minä olin 170 pitkä 41kg.

Olen sairastanut jonkinasteista anoreksiaa koko ikäni. Olen aina kokenut itseni liian suureksi ja pitänyt ankaraa ruokavaliota.

Yhdessä vaiheessa se sitten repesi kun poikaystävä huomautti painostani ja tulkitsin sen niin päin, että olen siis lihava! Siitä lähti sairaalloinen laihdutus, ja lopulta painoin 33 kg ja olen 167 cm pitkä. Sairas tavoitteeni ja päähänpinttymäni oli, että on pakko päästä 29 kiloon. No en päässyt, vaan sairaalaan. Oli epävarmaa selviänkö enää, mutta sain aivan ihanan psykiatrin joka kävi minua katsomassa. Olin sisätautiosastolla ja ehdottomassa liikuntakiellossa. Suihkussa sain käydä joka toinen päivä korkeintaan 15 min ja hoitaja odotti oven takana jne. 

Tämä psykiatri (ei siis psykologi) työskenteli itse kyseisessä sairaalassa, ja hän kyllä pelasti henkeni. 

Vähitellen, neljän vuoden aikana sain kovalla tuskalla painoni nostettua tähän mitä se nyt on; 53 kg. Vieläkään en voi sanoa olevani terve. On ruokia joita en pysty edelleenkään syömään, mutta ruokavalioni on suht koht terveellinen. Olen kasvissyöjä. Vahingoitin myös kroppaani. Osteoporoosi on, ja olen katkonut luitani. Ranne, olkapäämurtuma, sormi, kämmenluita... Vatsa ei kestä vehnää eikä sokeria, kaikenlaista sellaista. Mutta tunnen itseni terveeksi ja pystyn normaaliin elämään. Rajoituksiini olen tottunut.

Vieläkin saatan katsellä kuvia ja videoita ekstreemin anoreksisista ihmisistä, ja kova kaipuu siihen herää. Järki kuitenkin pidättelee. Tämä on sitkeä tauti. Ei mikään leikin asia. Jotkut tosin ovat kai selvinneet kokonaan, sekin siis on mahdollista. Ja mitä aikaisemmin saa apua, sen parempi on ennuste.

Yle Areenassa on nyt Therouxin dokumentti anoreksiasta, katsoin sen juuri äsken. Oli kyllä vakavaa katsottavaa. 

Olen nyt päälle nelikymppinen, sairastin anoreksiaa hiukan alle ja yli parikymppisenä. Parantua voi, mutta siihen menee aikaa. Itselläni auttoi opiskelu, oli muutakin ajateltavaa ja onnistuin tunkemaan ruoka-ajatukset nurkkaan. 

Tärkeää on myös halu parantua. Täytyy myös jaksaa irrottautua niistä kuvioista, jotka tukevat anoreksiaa ja mahdollistavat sen, vähän kuin alkoholismista parantuessa. Eli ainakin itsellä toimi se, että elämä muuttui muutenkin. Ja täytyy siis löytää se rohkeus etsiä uusia juttuja, harrastuksia, ihmissuhteita, uutta sisältöä elämään. Jos haluaa tukea anorektikkoa, minusta tämä olisi se tie. Anorektikko pitää pitää kiireisenä, niin hän ei ehdi suunnitella ja laskea kaloreitaan. Totta kai hän haraa ensiksi vastaan, ja voi olla, että ei lähdekään mukaan. Mutta jos hänet saa innostumaan jostain muusta, tavallaan avautumaan ja näkemään elämän muitakin puolia, ollaan jo paranemisen tiellä.

Muistan itse katsoneeni ikkunasta muiden kesänviettoa ja kokeneeni suurta ulkopuolisuutta. Suuri ahaaelämys oli, että kukaan muu ei tee asioita minulle mahdottomiksi tai kielletyiksi kuin minä itse. Onneksi silloin oli tarjolla ihmisiä, jotka pyysivät mukaan.

Ja semmoinen vielä, että anorektikkoa on hyvä kehua asioista, jotka eivät liity mitenkään painoon tai ulkonäköön. Esim. ystävällisyydestä, tai opintomenestyksestä ym. Paino ja laihuus on anorektikolle palkinto, hän arvioi pitkälti muitakin ihmisiä sen mukaan. Esim. julkisuuden ihmisistäkin puhuttaessa on hyvä nostaa esille heidän hyviä ominaisuuksiaan, jotka eivät liity ulkonäköön. On hyvä alleviivata sitä hienokseltaan, että ihminen ei ole yhtä kuin hänen painonsa. 

Itse sairastin anoreksiaa 10 vuotta, lähes koko teini-iän ja varhaisaikuisuuden ajan. Paraneminen tapahtui hiljakseltaan mutta takapakkeja oli paljon. Ensin saatoin päästä hyvään kuntoon pariksi vuodeksi, mutta päätyä sen jälkeen 0,5-1 vuodeksi anorektiseen tilaan uudelleen.

Oman toipumiseni kannalta suhteeni ruokaan ja painoon oli loppujen lopuksi toissijainen asia. Tärkeintä oli luoda itselle tunne, että olen riittävän hyvä ihmisenä ja että elämässä on asioita, joiden puolesta kannattaa elää täysillä. Kamppailen vieläkin kyseisen dilemman kanssa mutta olen päässyt pikku hiljaa eteenpäin ja itseluottamukseni on kohentunut huomattavasti viime vuosina.

En edes pienenä ollut mitenkään superkiinnostunut ruoasta ja tuskin tulen sitä koskaan olemaan. Tämän myöntäminen on ollut itselleni helpotus ja auttanut minua laatimaan itselleni ruokavalion, joka auttaa jaksamaan arjessa mutta ei edellytä minulta spontaania innostusta ruoanlaittoon tms. Uskoisin, että monelleni anorektikolle terveelliset elämäntavat ovat tärkeä asia, koska epäterveellisten elämäntapojen aiheuttama huono olo saattaa laukaista syömishäiriön (anoreksian tai jonkin muun) uudelleen.

Anoreksiasta voi siis toipua, ainakin suurimmaksi osaksi, mutta se edellyttää ensisijaisesti ymmärrystä siitä, mikä on toiminut anoreksian laukaisijana. Itselleni keskeisin anoreksian taustaselitys on ollut suorituskeskeinen ja tunnekylmä lapsuuden ympäristö sekä tunne rakkauden puuttumisesta.

Sairastuin n. 12-vuotiaana anorektiseen bulimiaan. Olen nykyään 22v. Suurin piirtein olen parantunut tuosta. 15-vuotiaana alin punnittu paino oli 48kg ja pituus 172cm. En tiedä olenko painanut vähemmänkin, sillä tuo punnittiin sairaalassa. Syömishäiriöön ei koskaan puututtu hoidossa vaan hoidettiin kaikkea muuta.

Paremmin aloin voida n. 2 vuotta sitten. Vieläkin pyörii nuo ajatukset päässä, mutta saan hallittua niitä. Eniten auttoi kun näin kuvan itsestäni 15-vuotiaana ja järkytyin miten laiha olen ollut.

Minulle on kertynyt ylipainoa, kun lääkkeet aiheuttanut ahmimista, enkä ole niitä ruokia oksennellut niinkuin ennen tein. Nyt on laihdutus prosessi menossa, jotta pääsisin normaaliin painoon. Terveellisessä laihdutuksessa on auttanut sovellus joka muistuttaa minua syömään ja käskee syömään enemmän jos liikun "liikaa".

En usko ikinä parantuvani, sairastanut 9-vuotiaasta asti, nyt 34.

Ei suhteesta ruokaan ikinä täysin normaalia tule. Nykyään ajattelen ruokaa voiteena ja polttoaineena, se tekee minulle hyvää ja pitää kehoni toiminnassa, ruokkii aivoja jne.