Pyhä sijaisvanhemmuus

Jokin aika sitten täällä keskusteltiin sijaisvanhemmuudesta ja siihen liittyvistä lomista ja korvauksista. Jäin miettimään yhtä asiaa. Miksi sijaisvanhempi ei saa valittaa rahasta, tai vapaa-ajan puutteesta, mutta biologinen vanhempi saa? Siis tämmöisellä palstalla anonyymisti, ilman että lapsi seuraa keskustelua.

Itselläni on yksi biologinen lapsi ja kaksi sijoitettua lasta. Jos kirjottaisin tähän, että minulla meinaa mennä hermot tyttäreni jatkuvaan vinkumiseen ja marinaan, se olisi useimpien mielestä ok. Jos taas kertoisin, että lapsi on sijoitettu meille viikon ikäisenä ja on nyt viisi vuotta asunut meillä, muuttuisi ääni kellossa. Minun vanhemmuuttani kyseenalaistettaisiin ja minut leimattaisiin empatiakyvyttömäksi ja rahan ahneeksi.

Sijoitetut lapset kaipaavat usein elämässään juuri sitä, että heihin suhtaudutaan aivan tavallisina lapsina.
Kamalaa on se, kun joillain ihmisillä on tarve olla sijoitetulle lapselle yltiöystävällinen, jopa mielistelevä. Päätä silitetään enemmän kuin muiden lasten ja sääli näkyy silmistä ja olemuksesta. Sukujuhlissa aina joku sujauttaa ylimääräisen suklaan käteen. Se on ahdistavaa. Ei se, että sijaisäiti on välillä kurkkuaan myöten täynnä jatkuvaa vänkäämistä. Ei se, että sijaisvanhemmille maksetaan työstä.

Itse olen kasvanut sijaisperheessä. Siellä äitini oli hyvin räiskyvä persoona, joka rakasti syvästi, mutta ripitti rankasti, kun joku meni pieleen. Ah kuinka minä rakastin sitä, että minut asetettiin samalle viivalle biologisten lasten kanssa ja minulta vaadittiin samaa. Äitini suuttui aina, kun joku sanoi hänelle, että hän tekee arvokasta työtä. Hän sanoi aina, että lapset tekevät hänet onnellisiksi, eivätkä tee hänestä pyhimystä!