Yksinhuoltaja; miltä tuntui, kun lapsesi tulivat täysi-ikäiseksi tai

Odotan jo pojan armeijaa ja kotoa pois muuttoa ja selaan lomamatkoja ym.

Mulla on yksi lapsi, ja täytti viime vuonna 18 v. Muutti samalla opiskelupaikkakunnalleen.

Ensin pelotti, sitten tuli helpotus ja nyt tuntuu oma elämä vähän köyhältä.

Vierailija kirjoitti:

Odotan jo pojan armeijaa ja kotoa pois muuttoa ja selaan lomamatkoja ym.

Onko lapsen isä ollut lapsen kanssa tekemisissä milloinkaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Odotan jo pojan armeijaa ja kotoa pois muuttoa ja selaan lomamatkoja ym.

Onko lapsen isä ollut lapsen kanssa tekemisissä milloinkaan?

On nuorempana.

Hyvältä tuntui, ehdin useamman vuoden vastata kolmen lapsen asioista yksin ja nautin kun vastuut alkoivat helpottaa. Nyt enää yksi lapsista kotona, en kyllä osaa ajatella että tulisi tyhjyyden tuntemuksia.

Olen aina asettanut lapset edelle joka asiassa, nyt voin vihdoin ajatella myös itseäni kun on enemmän aikaa. Ja on helpottanut myös rahallisesti, sekin tuo elämään keveyttä.

Lisää?

Esikoiseni on 20, muuttaa kesällä omilleen ja nuorempi täyttää pian 18. Lähtee lukion jälkeen sitten. Ei tunnu tyhjältä - yhteytemme ei katkea siihen, että he muuttavat. Tämä on elämän luonnollinen kiertokulku - oikeastaan odotan sitä, että pääsen kunnolla "omilleni". Vaikka rakastan lapsiani todella paljon. 

Tuntui hirveän tyhjältä, kun koko elämä oli keskittynyt jaksamiseen ja töissä käymiseen. Jatkoinkin sitten entistä enemmän töissä puurtamista vaikka ei se palkka siitä noussut :) Oli vain yksi lapsi, hän meni lukion jälkeen armeijaan, itsenäistyi ja muutti omilleen mutta onneksi oli vielä koira kotona.

Minulla  on kaksi, jo kotoa pois muuttaneita. Useamman vuoden olen ollut nyt yksin ja olen oppinut nauttimaan tästä.

Poika lähti armeijaan, ja pian sen jälkeen omilleen. Se vielä ei tuntunut niin vaikealle, kun tyttö vielä kävi koulua ja asui kotona. Kun hän sitten 18-vuotiaana halusi itsenäistyä ja muuttaa omilleen, se olikin jo vaikeampaa! Mihin minua enää tarvitaan!? Sitä aikani kipuilin ja kaipasin lapsia vaikka tavattiin ja pidettiin yhteyttä. Isä häipyi elämästämme kun nuorempi oli kolme vuotias. Sen jälkeen en hänestä juurikaan mitään kuullut. Ei maksanut elatusmaksuja, ei halunnut nähdä lapsia. Nyt tiedän hänen liittyneen johonkin uskonlahkoon. Lapset ei halua yhteyttä häneen.

Nyt elämä hymyilee. Olen vapaa ja saan mennä ja tulla ilman että kukaan odottaa tai vaatii mitään. Lapsenlapsia ei ole eikä kuulemma tule vaikka molemmat jälkikasvut ovat parisuhteessa. Olen onnellinen ja rakastan elämää.

Kommentti vöhän asian vierestä: Yksi tärkeä syy eroon oli se, että ex-mies kohteli minua huonosti. Kahden tyttären äitinä en halunnut antaa heille huonoa naisen mallia, sellaista että miehille ja naisille on muka eri säännöt.

Eron jälkeen huomasin toisen sudenkuopan. Jos laitan lapset etusijalle, annan mallin että naisen pitää laittaa toiset etusijalle.

Olenkin korostanut tyttärille tasa-arvoa ja tasapuolisuutta. Meillä kaikilla kolmella on yhtä iso tai pieni oikeus saada vaikka uudet kengät tai Ruotsin risteily. Eikä niin että lapset saa ja äiti jää ilman. Sama koskee kotitöitä. Kaikki tekee.

Vanhempi tytär hakee nyt opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Haikealta tuntuu mutta toisaalta helpottavalta.

Vierailija kirjoitti:

Tuntui hirveän tyhjältä, kun koko elämä oli keskittynyt jaksamiseen ja töissä käymiseen. Jatkoinkin sitten entistä enemmän töissä puurtamista vaikka ei se palkka siitä noussut :) Oli vain yksi lapsi, hän meni lukion jälkeen armeijaan, itsenäistyi ja muutti omilleen mutta onneksi oli vielä koira kotona.

Tämän kirjoittajalle toivon sylin täydeltä ystäviä, matkoja, harrastuksia. Ja ehkä uusi rakkaus? Iloa ja valoa!

Vähän haikeaa on ollut. Samaan aikaan tuli elämässäni muutenkin niin paljon kaikkea uutta, että tämä on ollut myös erittöin iloinen vuosi.

Olemme kyllä hyvin läheisiä pojan kanssa, näemme usein ja matkustammekin yhdessä. Hän viihtyy myös minun ja mieheni luona.

Ihan mukavaltahan se tuntui. En ollut koskaan ajatellutkaan, että lapseni pysyisivät ikuisesti alaikäisinä. Yksin asumisessa ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Ja asuin ennen parisuhdetta ja lapsiakin pidemmän aikaa yksin. Parasta lasten aikuistumisessa on vastuun päättyminen. Enkä nyt tarkoita, että välittäminen tai huolehtiminen päättyisi vaan sitä, että aikuiset ihmiset vastaavat itse omista tekemisistään ja tekemättä jättämisistään.