Miten jotkut pystyvät ylensyömään ilman että tuntevat asiasta minkäänlaista syyllisyyttä?
Terveyden ja ulkonäön laiminlyönti ei huoleta yhtään, antavat vain mennä? Jonkinlainen narsistinen luonteenlaatu tällaisilla?
Kommentit (20)
Vierailija kirjoitti:
Terveyden ja ulkonäön laiminlyönti ei huoleta yhtään, antavat vain mennä? Jonkinlainen narsistinen luonteenlaatu tällaisilla?
"Ulkonäön laiminlyönti" => jos puolison on (halutessaan) saanut, eikö ulkonäkö ollut sitten riittävä?
"Terveyden laiminlyönti"=> kuollaan tässä kuitenkin. Sinä voit elää Itseäsi kieltäen ihan jos haluat, ja kuolla silti 40 -vuotiaana syöpään tai sydänkohtaukseen, siinä kun minun kaltaiseni hedonisti voi elää nauttien kaikesta 100 -vuotiaaksi. Todennäköisyydet ovat todennäköisyyksiä, eivät takuita yhtään mistään. Millä sinä takaat, etten minä elä sitten vaikka 115 -vuotiaaksi? Ja millä sinä takaat, että elät esim. huomiseen päivään?
Mistä tarkasti ottaen sinusta pitäisi tuntea syyllisyyttä? Siitä, että nauttii elämästä, eikä vain kärsi siitä?
Yksi selitys voi olla se, että syyllisyyden – kuten muutkin tunteet – voi aina tukahduttaa joko kieltämällä ja/ tai syömällä lisää.
Minua hämmästyttää se, miten he pystyvät syömään niin paljon ja niin usein (jatkuvasti) ilman, että heille tulee fyysisesti epämukava ja huono olo.
Nro 2 kirjoitti, että jos on saanut puolison, niin eikö ulkonäkö ole silloin ollut "riittävä". Mielestäni outo asenne. Onko itsestään huolen pitämisen ainoa motiivi saada puoliso? Ei kai sentään! Kun sen miehen sitten on saanut, niin voi antaa mennä, ulkonäkö on tehnyt tehtävänsä? Vielä 2018 on siis naisia, joiden mielestä naisen elämän tarkoitus ja päämäärä on saada mies. Huh!
Kaikkia suomalaisia ei enää kasvateta häpeällä nöyriksi.
En tiedä. Syön masennusjaksojen aikana varsinkin suklaata, mutta tunnen syyllisyyttä siitä, ja oikeastaan kaikista muistakin asioista elämässä. Laihdun kyllä aina tervehdyttyäni.
Syön niin paljon kuin huvittaa, koska rahatilanteeni sen sallii. Eikä se tuhoa terveyttäni tai ulkonäköäni mitenkään. Liikunta on keksitty, kannattaisi ap:nkin kokeilla niin ei jäisi yhtä paljon aikaa trollailla av-palstalla.
En tunne syödessäni häpeää enkä syyllisyyttä.
Minut on kasvatettu niin, että ihmisen pitää syödä, jotta saa energiaa.
Karkista saan ylimääräistä energiaa, joka kertyy rasvaksi reisiin ja peppuun. Siitäkään en tunne häpeää enkä syyllisyyttä, koen olevani itse vastuussa terveydestäni ja ylipainosta, jota karkkia syömällä kertyy vääjäämättä.
Jos haluan laihtua, sekin on oma asiani.
Masennus, niin en jaksa välittää. Herkut ovat ainoita asioita mitkä tuottavat vähän hetkellistä mielihyvää. Ennen masennusta söin vielä mallikkaasti - masennuin silti, joten älkää tulko sanomaan että masennus johtuu ruokavaliosta.
Käyttäjä2079 kirjoitti:
Yksi selitys voi olla se, että syyllisyyden – kuten muutkin tunteet – voi aina tukahduttaa joko kieltämällä ja/ tai syömällä lisää.
Minua hämmästyttää se, miten he pystyvät syömään niin paljon ja niin usein (jatkuvasti) ilman, että heille tulee fyysisesti epämukava ja huono olo.
Nro 2 kirjoitti, että jos on saanut puolison, niin eikö ulkonäkö ole silloin ollut "riittävä". Mielestäni outo asenne. Onko itsestään huolen pitämisen ainoa motiivi saada puoliso? Ei kai sentään! Kun sen miehen sitten on saanut, niin voi antaa mennä, ulkonäkö on tehnyt tehtävänsä? Vielä 2018 on siis naisia, joiden mielestä naisen elämän tarkoitus ja päämäärä on saada mies. Huh!
Missä muka näin luki? Sen puolison silmää olisi hyvä miellyttää, jos sellaisen haluaa, the rest can go f..k themselves! Jos sinua häiritsee minun ylensyönyt ulkonäköni, ongelma on todellakin sinulla, ei minulla.
Ilmeisesti täällä siis joku teini provoaa. Aikuinen ymmärtää, että kukaan muu ei elä minun mielipiteitteni mukaisesti, vaikka mitä yrittäisi.
T: 2
Pystyväthän ihmiset juomaan itsensä humalasnkin ilman syyllisyyttä. Ja jotkut kuvottavimmat tupakoimaan - säännöllisesti!
Ihminen joka tuntee syyllisyyttä syömisestä on henkisesti rikki. Tällaisen ihmisen pitää tietysti sitten pahaa oloaan purkaakseen läskitellä muita. Joku äidin syyllistävä ääni takaraivossa. Sitten on niitä, joita on kasvatettu rakastavammin, jotka eivät ylensyö siksi, että ei ole enää nälkä. He osaavat myös suhtautua lempeämmin niihin, joilla on painonsa kanssa ongelmia.
Uuvuin ja masennuin loppusyksystä taloustilanteen takia. Tein hulluna töitä, kunnes en enää pystynyt nousemaan sängystä. Olin laihtunut liikaa, koska söin ehkä yhden leipäpalan päivässä. Ruoka ei mennyt alas Hiukset ja iho olivat huonossa kunnossa ja kuivat.
Nyt toipumisvaiheessa suoraan sanottuna nautin vihdoinkin ruokailusta. Vähä raha menee pääsääntoisesti ruokaan. Syön kuitenkin paljon kasviksia, mutta edullisimpia. Kaikki pitää budjetoida. Olen keränyt painoa takaisin: viitisen kiloa jo ylikin ns normaalipainistani. Minusta on mukava syödä itseni kerran päivässä täyteen, niin että usein tunnen olevani lähes ähky täynnä. Hiukset ja iho voivat hyvin, ja minä psyykkisesti paremmin. Miksi pitäisi tuntea syyllisyyttä?
Miksi syömisestä pitäisi tuntea syyllisyyttä? Minä ainakin olen sinut itseni kanssa. Jos joskus tekee herkkuruokaa ja sitä syö liikaa niin voi muutaman päivän syödä hillitymmin.
Itse ylensyön välillä ilman syyllisyyttä, koska yleensä pysyn kohtuuden rajoissa. Tunnen myös pari ihmistä, joille ruuanlaitto ja hyvästä ruuasta nauttiminen on harrastus, eikä minusta ole mitään negatiivista siinä, että se näkyy myös heidän vyötäröllään, vaan se kuuluu persoonaan.
Mitä sinä tiedät muiden syyllisyyksistä tai muistakaan tunteista?
Kotona on opetettu liikunnallinen elämäntapa ja terve suhde ruokaan, eikä ole lasten nähden läskitelty itseään tai käytetty ruokaa palkintona/rankaisuna niin olen oppinut, että jos kerran tai pari viikossa syön vähän epäterveellisemmin ja normaalista kasvispainotteisesta ja terveellisestä ruokavaliostani poiketen niin en todellakaan liho siitä, kun liikun kuitenkin päivittäin koiran lenkityksen verran ja pyöräilen työmatkat, sekä 4x viikossa käyn salilla.
Tästä hyvänä vastakohtana mieheni, jonka äiti ihan avoimesti kauhistelee painoaan ja toteaa usein syötyään jotain herkkua, että "Hyi, että kun taas söin. Nyt pitää kyllä mennä kahden tunnin lenkille" ja on myös jatkuvasti jollain dieetillä. Sama asenne on tottakai tarttunut myös mieheeni, joka potee huonoa omaa tuntoa herkuteltuaan ja toisinaan myös kommentoi mun herkuttelua, johon saa kyllä kipakan vastauksen, koska en ole tässä kuuden vuoden suhteen aikana lihonut kiloakaan, vaikka herkuttelenkin sen muutaman kerran viikkoon.
Olen ylpeä ja onnellinen siitä, että en ymmärrä koko kysymystä ja sitä, että näin moni muukin koki että syyllisyys ja ruoka liittyy jotenkin toisiinsa.
Voisin syödä vaikka koko maailman tuntematta tippaakaan syyllisyyttä siitä. Miten syyllisyys syntyy tuossa tilanteissa teille? Mistä? En ymmärrä. Maailman nälkäänäkevistä lapsista tms? Itse huolehdin, että en hukkaa ruokaa ja kunnioitan sitä, jolloin tuollaisia ei tule mietittyä.
Vierailija kirjoitti:
Kotona on opetettu liikunnallinen elämäntapa ja terve suhde ruokaan, eikä ole lasten nähden läskitelty itseään tai käytetty ruokaa palkintona/rankaisuna niin olen oppinut, että jos kerran tai pari viikossa syön vähän epäterveellisemmin ja normaalista kasvispainotteisesta ja terveellisestä ruokavaliostani poiketen niin en todellakaan liho siitä, kun liikun kuitenkin päivittäin koiran lenkityksen verran ja pyöräilen työmatkat, sekä 4x viikossa käyn salilla.
Tästä hyvänä vastakohtana mieheni, jonka äiti ihan avoimesti kauhistelee painoaan ja toteaa usein syötyään jotain herkkua, että "Hyi, että kun taas söin. Nyt pitää kyllä mennä kahden tunnin lenkille" ja on myös jatkuvasti jollain dieetillä. Sama asenne on tottakai tarttunut myös mieheeni, joka potee huonoa omaa tuntoa herkuteltuaan ja toisinaan myös kommentoi mun herkuttelua, johon saa kyllä kipakan vastauksen, koska en ole tässä kuuden vuoden suhteen aikana lihonut kiloakaan, vaikka herkuttelenkin sen muutaman kerran viikkoon.
Onkohan sun anoppi mun entinen työkaveri?
Koska syön liikaa vain harvoin eikä se vaikuta ulkonäkööni tai terveyteeni.