Lue keskustelun säännöt.
Miltä tuntuu kun vanhemmat ovat elossa?
05.05.2018 |
Olen 38 vuotias ja äitini sekä isäni ovat kuolleet. Olin 30v. kun äitini kuoli äkillisesti, isäni kuoli haimasyöpään minun ollessa 38v.
Isovanhempani ovat myös kuolleet. Välistä tulee aika "orpo" olo ja miettii miksi viikate niittää viljaa minun ympäriltä.
Kommentit (22)
En tiedä. Isovanhemmat ja vanhemmat kuolleet. Vika kun olin 23v. Ei sisaruksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan sinulla itselläsikin asiasta 38 vuoden kokemus. Miltä tuntui?
Olen pahoillani puolestasi.
Omat vanhempani elossa ja terveitä, itse olen 37 v. Kovin rakkaita minulle, tuki ja turva. Isä vaihtoi mulle juuri kesärenkaat autoon, äidin kanssa käydään kirppisshoppailulla välillä ja meillä on läheiset välit.
Eräässä kansallispuistossakin juuri kävin heidän kanssaan patikoimassa.
Tiedän, että joskus tulee aika, kun menetän heidät, ja se tulee olemaan minulle kova paikka. Siksi haluan viettää heidän kanssaan aikaa nyt, kun se on vielä mahdollista.
Jaa-a. Vanhemmat ja isovanhemmat on kaikki elossa, mutta keneenkään ei ole mitään yhteyksiä.
N41
Aika rasittavalta, kun elossa on vain toinen, muutama kuukautta sitten 45v kestäneestä avioliitosta leskeytynyt.
Pidin ennen ihan fiksuna ihmisenä, nyt ei esim opi käyttämään uutta puhelintaan, tarvitsee apua mitä oudompiin asioihin, tänään minun piti mennä kukkakauppaan hänen kanssaan, oikeasti kyse oli yksinäisyydestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika ahdistavalta. Salaa odotan, että he kuolisivat. Alkoholistiperheestä peräisin, kulissit toki aina pidetty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siltä kuin he eivät olisi kuolleet - dorka!
Sielähän nuo rauhokseen elelee. Soitan viikon-puolentoista välein. Välimatkaa on sen 450km, ettei sielä nyt kovin usein tule käytyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isä on kuollut, äiti 88v ja ulkona kaikesta, mutta tyytyväinen. Meillä on välimatkaa 800 km, eli puhelimitse enimmäkseen viestitellään.
Vierailija kirjoitti:
Onhan sinulla itselläsikin asiasta 38 vuoden kokemus. Miltä tuntui?
Normaalilta. Nykyään tyhjältä kun kuulee miten käydään 60 vuotiaana äidin ja isän luona... Tai äiti tulee käymään kun hänellä on 87 vuotispäivät ja isä täytti juuri 93 vuotta ollaan koko perhe yhdessä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siltä kuin he eivät olisi kuolleet - dorka!
Kiitos palautteesta. Palautteesi käsitellään ja kehitämme palvelumme.
T. AP
Sama juttu täällä, molemmat kuolleet. Yksi sisko on, muttei pidä paljonkaan yhteyttä. Aika yksinäiseltä tuntuu välillä, onneksi on kuitenkin hyvä mies.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan mukavalta. Turvalliselta. Normaalilta. Toki nyt, kun vanhemmat ovat jo yli 90-vuotiaita, aika usein käy mielessä, millaista elämä on sitten, kun heitä ei enää ole. Mutta just tänään kävin auttamassa isääni tietokoneongelmissa. Ollaan läheisiä ja tavataan usein. Kun vanhempani kuolevat, mulle jää yksi sisko. Toki lapsetkin, mutta heillä on oma elämänsä perheineen.
Tyhjältä tuntuu. Muut menevät viikonloppuisin ja lomilla sukuloimaan, me pysytään aina kotona. Mies on myös orpo nelikymppisenä. Ennen järjestettiin sunnuntailounaita, päivällisiä, juhlia ja nopeasti parissa vuodessa kaikki muuttui. Nyt kutsutaan kavereita ja perhetuttuja syömään ja istumaan iltaa, mutta ei se ole sama asia kuitenkaan. Näillä mennään, toivottavasti perinteet jatkuvat kun omat lapset vähän tuosta kasvavat ja aikuistuvat.
Ovat elossa, eivät ole minusta kiinnostuneita. Suku on iso ja sama siellä, eivät välitä.
Syynä se, että en ole uskovainen. Elossa oleminen ei tarkoita, että että vanhemmista olisi mitään iloa.
Äitini sanoi, että kun hänen vanhempansa olivat kuolleet, se muistutti omasta kuolevaisuudesta. Että hän on osa seuraavaksi vuorossa olevaa sukupolvea.
Äidin äänestä oli aistittavissa jonkinlaista pelkoa. Minusta se on luonnollista elämän kiertokulkua. Enhän ole ollut vanhemmistani riippuvainen enää lähes 30 vuoteen. Pahempaa olisi, jos joutuisi hautaamaan oman lapsensa.
Isä ja äiti on kuolleet, olen yh ja minulla on omat lapset hoidettavana lähes aina. Omat isovanhemmat on tietysti jo kauan sitten kuolleet ja ex-anoppi on kuollut. Sisaruksella on oma elämä emme ole läheisiä. Olisi kiva viedä lapset sunnuntaipäivälliselle mutta minne menet? Ei ole ketään sukulaista joka pyytäisi. Lasten elämässä ei ole ketään vanhaa ihmistä. Kaukaisempien sukulaisten hautajaisia on joskus. Iltaa istun harvakseltaan jonkun kaverin kanssa.
En muista äitiäni, hän kuoli kolmekymppisenä minun ollessa 3 v. Isä kuoli myös kohta 20 v sitten autokolarissa. Olen 34 v ja tottunut ettei ole omia vanhempia. Välillä ihmettelen, kun kuuskymppiset työkaverit puhuvat vanhemmistaan, mikä on tietenkin normaalia kun ovat hyväkuntoisia kasikymppisiä ym. Kaikki me ei saada elää vanhaksi niin se vain menee. On mulla oma perhe ja tukiverkosto minkä olen luonut niin en ajattele asiaa paljoa.
No ei kovin kummoiselta toinen narkkaa itseään hengiltä ja toiseen ei ole välejä.