Mitä ajattelet ihmisestä, joka vielä yli 30-vuotiaana elää "huoletonta" elämää?

Ihan jälkeenjäänyt pelle.

Enpä tiedä. Minäkin opiskelen, teen välillä vähän töitä ja matkustelen. On minulla perhe ja asuntolainakin ja ikää jo 45.

Mitä pitäisi ajatella? Itse ahdistun lähinnä ihmisistä, jotka äimistelevät sellaisia, jotka eivät toimi elämässä samalla tavalla kuin he itse. Ihmisiä, joiden mielestä kaikkien täytyisi sopia johonkin kapeaan muottiin ollakseen yhteiskuntakelpoisia.

Ois voinu itekin valita toisin... Terv. 40 vuotta, 2 lasta, omakotitalo(=velka), koira, auto ja virka matalapalkka-alalla.

Olisipa ihanaa elämää! Tämä huolia täynnä oleva elämä ei ole nimittäin yhtään mieleeni. Osaisipa elää huolettomasti turhia tulevia murehtimatta, olla  tyytyväinen ja onnellinen siihen, mitä on ja tehdä asioita, mitä oikeasti haluaa tehdä. Valintojahan nämä ovat. Toisaalta omassa asuntovelallisen elämässäkin on omat hyvät puolet. 

Mitä sitten? Varmaan nauttii elämästä. Miksi pitäisi olla sitounut johonkin?

Minulle ei ollut huoletonta yksin oleminen. Paljon huolettomampaa oli elää ja matkustaa yhdessä sitoutuneena toiseen rakkaaseen ihmiseen.

Mutta hyvä jos joku on huoleton tuossa elämäntilanteessa. Suurin osa ei olisi, vaan olisi oikeasti hyvin huolissaan, saako ikinä elämäänsä mitään muuta.

Kuulunee seksuaalivähemmistöön.

Hänen on elämänsä. Keskitytään kaikki omiimme.

Mahtavaa! Toivottavasti omakin elämä on sellaista vaikka hamaan tappiin asti.

Miten nykyään enää edes sitoudutaan mihinkään vaikka haluaisi

Se, että elää ap:n kuvaamaa elämää, ei tarkoita sitä ettei olisi mitään huolia. Kaikilla on omat huolensa. On hyvä jos pystyy elämään mahdollisimman hyvää elämää tilanteesta riippumatta. Miten joillakin on aikaa ihmetellä ventovieraiden tekemisiä. On myös asioita joihin ei pysty vaikuttamaan.

Tämä olisi siis ap:n unelmaelämä päälle 30-vuotiaana. En haaveile lapsista, perheestä, asuntolainasta tai vakituisesta työpaikasta. Ehkä sitten joskus, mutta haluan elää vapaata elämää niin pitkään kuin mahdollista. Ap

Yksi adjektiivi riittänee: kateellinen.

Minä elin todella huoletonta elämää vielä 30-vuotiaana. Asuin vuokralla ja matkustin paljon enkä todellakaan ollut sitoutunut mihinkään. Miesystävä kyllä oli. Töitä oli paljon, mutta määräaikaisia sopimuksia ja välillä olin myös ulkomailla töissä.

Vasta 33-vuotiaana otin vakiviran vastaan ja oman asunnon ostin vasta 37-vuotiaana ja menin naimisiin 39-vuotiaana. 

Nyt olen erittäin hyväpalkkaisessa työssä, mutta edelleen matkustelen paljon ja vietän muutenkin aika mukaa ja huolentonta elämää. 

Oikeastaan ihailen sitä, että joku elää omannäköistään elämää välittämättä ympäristön paheksunnasta tai painostuksesta.

En ajattele mitään erityisesti. Toivottavasti hekään eivät ajattele mitään sellaisista, jotka toivovat elämältään jotain muuta.

Kuvailit minua. Teen freelancer tyyppistä työtä, joka mahdollistaa/vaatii välillä maisemanvaihdoksia. Viimeisen 10-vuoden aikana olen asunut kolmella eri mantereella. En viihdy kauaa paikallani. Rakastan yli kaiken uusien ihmisten tapaamista, uusia kokemuksia ja paikkoja. Olen aina asunut vuokralla, muutan asuntoa keskimäärin ehkä noin kerran vuodessa tai parissa, asuntoautossakin olen asunut. Ei ole lainaa, ei perhettä eikä vaalityötä. Omakotitalo ja pari lasts jossain Utsjoella olisi pahin painajaiseni. Olen onnellinen ja kiitollinen kaikesta mitä olen saanut tehdä, päivääkään en vaihtaisi pois.

Ajattelen, että mahtavaa jos henkilö itse on tyytyväinen.

Itselleni ajatus omakotitalosta, asuntolainasta, pikkulapsiarjesta ja jumiutumisesta ja vapaudenmenetyksestä ahdistaa paljon.

En missään tapauksessa vaihtaisi nykyistä melko huoletonta ja sitoutumatonta elämääni siihen mitä monet kolmekymppiset nyt elävät.

Nautin urastani ja siitä että voin matkustella miten huvittaa ja päättää mitä teen vapaa-ajallani ja kenen kanssa.

En ajattele sen kummempaa, senkun elää omaa elämäänsä.

Sitten pikkaisen kummastelen, jos on aikeissa hankkia useampia lapsia, mutta vielä reippaasti päälle kolmekymppisenä ajattelee, että "sitten joskus..."