Vaikea suhde lapsuudenperheeseen. Pitäisikö vain luovuttaa?

Ei ole järkevä polttaa siltoja takanaan. Jos koet että, suku on enemmän rasite, kuin ilo niin on ihan järkevää vähentää yhteydenpitoa, mutta mikään tramaattinen "en enää ikinä mitään" tyyppinen irtiotto ei ole järkevä, jos kyse ei ole väkivallasta tai hyväksikäytöstä. Kuitenkin sukujuuret on osa historiaasi ja niiden tunteminen auttaa ymmärtämään miksi olet juuri sinä.  

Katkaisin välit isääni, vaikeaan persoonallisuushäiriöiseen ihmiseen jonka kanssa hyviä lapsuusmuistoja ei tule äkkiseltään mieleen. Erosivat luojan kiitos äidin kanssa ja nyt on helpompi hengittää. Vanhempien eron jälkeen jonkin tovin olin vielä tekemisissä, mutta suhde vei niin paljon energiaa ja tuotti pahaa mieltä, jolloin päätin etten jaksa enää. Tottakai vielä tulee ristiriitaisia oloja "isättömyydestä" mutta näin on parempi. Kuin olisi vuosien taakka pois harteilta.

Loppujen lopuksi ne vanhemmatkin ovat vain sattumanvaraisia ihmisiä joiden kanssa sinulla on pakosti ollut suhde. Vanhemmuus ei tarkoita sitä että nuo ihmissuhteet ovat olleet rakentavia sinulle. Jos koet että voit päästää irti heistä niin anna mennä.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole järkevä polttaa siltoja takanaan. Jos koet että, suku on enemmän rasite, kuin ilo niin on ihan järkevää vähentää yhteydenpitoa, mutta mikään tramaattinen "en enää ikinä mitään" tyyppinen irtiotto ei ole järkevä, jos kyse ei ole väkivallasta tai hyväksikäytöstä. Kuitenkin sukujuuret on osa historiaasi ja niiden tunteminen auttaa ymmärtämään miksi olet juuri sinä.  

Höpöhöpö. Ihmisistä saa tehdä irtioton, vaikka ne olisi sukulaisia. Etenkin jos ne ihmiset kuormittaa liikaa eikä suhde tule paranemaan, kuten ap:n tapauksessa.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole järkevä polttaa siltoja takanaan. Jos koet että, suku on enemmän rasite, kuin ilo niin on ihan järkevää vähentää yhteydenpitoa, mutta mikään tramaattinen "en enää ikinä mitään" tyyppinen irtiotto ei ole järkevä, jos kyse ei ole väkivallasta tai hyväksikäytöstä. Kuitenkin sukujuuret on osa historiaasi ja niiden tunteminen auttaa ymmärtämään miksi olet juuri sinä.  

Näin olen vuosien ajan ajatellut. Ja yrittänyt suojella itseäni olemalla tekemisissä vain vähän. Uusia pettymyksen kokemuksia tulee vain näissä läheisissä ihmissuhteissa siitä huolimatta aina vain. Vaikka en ole saanut edes entisiä vielä kunnolla käsiteltyä.

Vaikeat perhesuhteet tuntuvat pitävän osaltaan yllä omaa masennusta. Se taas on huono juttu, koska se vie minulta energiaa omaan perheeseeni keskittymiseltä. Lapseni ansaitsivat hyvän ja läsnäolevan vanhemman surullisen pohdiskelijan sijasta.

Samassa veneessä olen. Aiemmin kävin kilttinä ihmisenä kerran kuussa piristämässä vanhempiani ja minulla meni ahdistukseen viikko ennen ja jälkeen. Puhumattakaan kaiken sen heidän kiukuttelunsa ja haukkumisensa käsittelystä. Todella ahdistavaa. Odottelen sitä ihmettä että he voisivat käyttäytyä niin että eivät haastaisi riitaa tai olisi ilkeitä. Mutta se on just toi heidän psyykkeensä, että olen jo taaperona ottanut harteilleni tän aikuisen sovittelijan roolin.

Olen itse joutunut katkaisemaan yhteydenpidon vanhempiini. En varsinaisesti kadu ja tämän jälkeen on ollut itsellä tilaa elää omannäköistä elämää.

Mutta kieltämättä välillä iskee se juurettomuuden tunne todella kovaa. Kun vaikka näkee miehen perheensä kanssa, kuinka läheisiä ja onnellisia he ovat. Ja itsekin olen heidän kanssaan siis läheinen, mutta toki jos eroaisimme, olisi suhdetta ehkä hankala ylläpitää. Oma suku on ja pysyy.

Vierailija kirjoitti:

Samassa veneessä olen. Aiemmin kävin kilttinä ihmisenä kerran kuussa piristämässä vanhempiani ja minulla meni ahdistukseen viikko ennen ja jälkeen. Puhumattakaan kaiken sen heidän kiukuttelunsa ja haukkumisensa käsittelystä. Todella ahdistavaa. Odottelen sitä ihmettä että he voisivat käyttäytyä niin että eivät haastaisi riitaa tai olisi ilkeitä. Mutta se on just toi heidän psyykkeensä, että olen jo taaperona ottanut harteilleni tän aikuisen sovittelijan roolin.

Aivan vastaava kokemus minullakin! Puoliso on ollut helpottunut, kun en enää kovin usein tapaa lapsuudenperhettäni. Sen jälkeen kun on yleensä ollut voimakkaita hankalia fiiliksiä päällä pitkään. Itse tapaaminen voi mennä vielä suhteellisen rauhallisesti, kun yrittää silloin hirveällä vimmalla "asettua tilanteen yläpuolelle", oli toisten käytös mitä tahansa. Itsekseen omassa rauhassa toisten lähdettyä sitten muisto näistää kaikista tapaamisen aikana kuulemisestani ilkeilyistä ja vanhojen kipeiden kokemusten palaaminen mieleen saa minut romahtamaan.

Ei kai ole järkevää olla tekemisissä ihmisten kanssa joista tulee vain paha mieli itselle.

Vaikka se voi tuntua kylmältä käytökseltä.

Tärkeintä on omat lapsesi ja sinun hyvinvointi.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse joutunut katkaisemaan yhteydenpidon vanhempiini. En varsinaisesti kadu ja tämän jälkeen on ollut itsellä tilaa elää omannäköistä elämää.

Mutta kieltämättä välillä iskee se juurettomuuden tunne todella kovaa. Kun vaikka näkee miehen perheensä kanssa, kuinka läheisiä ja onnellisia he ovat. Ja itsekin olen heidän kanssaan siis läheinen, mutta toki jos eroaisimme, olisi suhdetta ehkä hankala ylläpitää. Oma suku on ja pysyy.

Puolisollani on todella hyvät välit perheeseensä. Tunnen siitä välillä järkyttävää kateutta. Oma osattomuuden kokemus voimistuu, kun seuraan sivusta miten hienosti hänen vanhempansa lapsiinsa pitävät yhteyttä. Ja kateudesta tunnen syyllisyyttä, koska eiväthän toisen hyvät perhesuhteet ole minulta pois.

Helpotus ollut kun ei tarvitse sukujuhlissa ravata ja jatkuvasti pyöriä samojen ihmisten kanssa. Kaksoissiskokin jäi vuosi sitten kun hän halusi miehen itselleen, kuulemma meidän läheisen suhteen vuoksi hänellä ei ollut miestä. Ensin tuntui rajulta nyt ei enää haittaa kuin pienenä pistona silloin tällöin. Nyt mietin kenelle teen testamentin.

Itse en pysty olemaan missään tekemisissä. Yrittänyt olen. En pysty.

Itse olen ollut vain sen verran yhteydessä kuin on ollut tarpeen. Ei kannata kuormittaa itseään raskailla ihmissuhteilla. Ystävät voi valita, perhettään ja sukuaan ei. Ja nykyisin ystävät voivat olla se todellinen perhe.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ollut vain sen verran yhteydessä kuin on ollut tarpeen. Ei kannata kuormittaa itseään raskailla ihmissuhteilla. Ystävät voi valita, perhettään ja sukuaan ei. Ja nykyisin ystävät voivat olla se todellinen perhe.

Tämä on totta! Tietysti vain hankalat perhesuhteet tekevät ihmisen tietyllä tavalla tarvitsevammaksi läheisistä ystävistään kuin jos perhesuhteet olisivat kunnossa. Mutta tässä tuskin on mitään eroa siinä onko lapsuudenperheensä kanssa tekemisissä vai ei. Jokainen kuitenkin kaipaa hyviä ihmissuhteita elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai ole järkevää olla tekemisissä ihmisten kanssa joista tulee vain paha mieli itselle.

Vaikka se voi tuntua kylmältä käytökseltä.

Tärkeintä on omat lapsesi ja sinun hyvinvointi.

Niin, olen miettinyt että voisi olla helpotus antaa itselle lupa luopua näistä ihmissuhteista. Ehkä ottaa joskus yhteyttä jos siltä vielä tuntuu, mutta ei aktiivisesti kantaa lapsuudenperhettään elämässään mukana, koska se tuottaa tuskaa.

Elossa oleva vanhempani ei edes ole erityisen lapsirakas ja asuu kauempana, joten lapsillekaan ei olisi hirveä menetys, jos tätä isovanhempaa ei juurikaan tai lainkaan tapaisi. Puolisoni vanhemmat asuvat lähellä ja ovat ottaneet isovanhemman roolin suurella ilolla vastaan.

Uskon, että eronteko on helpotus kaikille, etenkin niille sukulaisille. He ovat jatkaneet elämässä eteenpäin, ap on jumittunut lapsuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Helpotus ollut kun ei tarvitse sukujuhlissa ravata ja jatkuvasti pyöriä samojen ihmisten kanssa. Kaksoissiskokin jäi vuosi sitten kun hän halusi miehen itselleen, kuulemma meidän läheisen suhteen vuoksi hänellä ei ollut miestä. Ensin tuntui rajulta nyt ei enää haittaa kuin pienenä pistona silloin tällöin. Nyt mietin kenelle teen testamentin.

Vau, tuo on ollut aikamoinen ajatus kaksoissiskolla. Ei tuollaisia juttujen kuuntelemaan joutuminen ainakaan tee yhteydenpidosta toiseen kovin helppoa. Läheiset perhesuhteet (muutkin kuin suhteet vanhempiin) voivat olla todella vaikeita, koska läheiset ihmiset osaavat halutessaan tehokkaasti iskeä suoraan toisen kipupisteisiin. Ja vielä usein esittävät, etteivät edes tienneet loukanneensa, vaikka jostain itselle vaikeasta asiasta olisi puhuttu kerta toisensa jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että eronteko on helpotus kaikille, etenkin niille sukulaisille. He ovat jatkaneet elämässä eteenpäin, ap on jumittunut lapsuuteen.

Poistu tästä ketjusta, trolli. Sinua ei täällä kaivata.

Läheisriippuvaiset vanhemmat ovat pahimpia. He eivät eroa, mutta välillä olet jomman kumman kuuntelija ja taas välillä he löytää elämäänsä jotain yhdistävää sinua haukkumalla. Tästä suhteesta lapseen tulee sitten suhteettoman iso asia heille koska se on se suhteen liima.

Minä katkaisin kaikki välit ja päivääkään en ole sitä katunut. Lukeutuu yksiin elämäni parhaista päätöksistä.