Lue keskustelun säännöt.
Minkä ikäisenä olet stessannut eniten?
22.03.2018 |
Ja oletko myöhemmin miettinyt, että tämä stressaaminen oli turhaa ja nykyisellä elämänkokemuksella et olisi vastaavaa stressiä kokenut? Mistä asioista stressasit tuolloin?
Kommentit (19)
Vierailija kirjoitti:
Olen stressannut eniten yo-kirjotuksista, pääsykokeista, armeijasta ja ensimmäisestä vakituisesta työpaikasta. Enkä syyttä: Kaikki muu elämässäni on sen jälkeen ollut helppoa kuin heinänteko. Toki stressiä on senkin jälkeen ollut, mutta jälkeenpäin ajatellen turhan takia.
Suorittavassa työssä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla sama kuin 1llä. Pahin stressi oli suurinpiirtein lukion kolmoselta parikymppiseksi. Pärjääkö, osaanko, riittääkö, pääsenkö opiskelemaan mitä haluan, löydänkö ikinä ketään kumppania? Elämä helpotti kun pääsin opiskelemaan haluamaani alaa ja löysin puolisoni. Sen jälkeen olen tiennyt, että selviän mistä tahansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen stressannut eniten yo-kirjotuksista, pääsykokeista, armeijasta ja ensimmäisestä vakituisesta työpaikasta. Enkä syyttä: Kaikki muu elämässäni on sen jälkeen ollut helppoa kuin heinänteko. Toki stressiä on senkin jälkeen ollut, mutta jälkeenpäin ajatellen turhan takia.
Suorittavassa työssä?
Ei kun työnjohtajana, yksikönpäällikkönä ja konsulttina. Eihän aloituksessa puhuttu mitään suorittavast työstä. Tai kai minäkin suoritan tavallaan työtäni, vaikken sitä hiki päässä teekään.
22-30v koulussa ja töissä. Luulin etten saa tehdä pienintäkään virhettä ja jos edes pikkusormeni on väärässä asennossa, niin minut nyljetään elävältä.
Luulin että aivan kaikki haukkuminen, arvostelu ja sättiminen on asiallista ja minun pitää ottaa ihan kaikki rakentavana kritiikkinä. Niin paitsi positiivinen. Siihen en saanut jäädä tuudittautumaan.
Kuvittelin että minun täytyy täyttää aivan kaikilla osa-alueilla täydellinen ideaali, tai muuten olen kokonaan ihmisenä epäonnistunut. Luulin että ihmiset näkevät vain sen yhden epäonnistumisen ja määrittelevät minut sen perusteella.
Tuollainen ajattelu johti lopulta erittäin pahaan burn outtiin ja sen myötä, aivan kaikki osa alueet elämässäni menivätkin piloille.
Nyt en ole millään osa alueella edes normaalilla tasolla, saati täydellinen. Eikä ihmiset välitä sen enempää kuin silloinkaan kun sinnittelin täydellisyyttä kohti.
Pahin stressi alkoi kun viisikymppisenä jäin työttömäksi. Huomasin vuosien aikana etten voinut vaikuttaa työllistymiseen mitenkään. Nuorena oli tiukkaa, mutta mahdollisuuksia edetä oli runsaasti. Vanhana ei enää kelpaa edes työvoimapoliittiseen koulutukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Stressasin ihan kauheasti 16 - 22 - vuotiaana, ja sen jälkeen tuli päälle vaihde jota en ole vieläkään onnistunut hölläämään. Stressasin rahaa, ulkonäköä, ihmissuhteita, ajoissa olemista, toisten mielipiteitä, "sanoinkohan jotain tyhmää" ja taustalla painoivat vanhat traumat ja haukkumiset. Sen kesän jälkeen kun täytin 23 vuotta olen ollut kuin viilipytty. En ole pahemmin stressaillut yhtään mitään ja exä arvosteli sitä jatkuvasti. En vain ymmärrä miksi pitäisi sahata päätään joka päivä irti, koska siitä ei ole mitään hyötyä. Määrätietoinen asioiden hyväksyminen ja niiden eteen jotain tekeminen on paljon parempi kuin stressaantuneena edestakaisin säntäily. Olen välillä niin rento että järkyttää.
Tosiaan stressasin ihan kauheasti ja ihan koko ajan jotain. Stressi oli normaali olotila, joka laukesi sen jälkeen kun lakkasin suorittamasta. Lähdin viikoksi rehellisesti ryyppäämään ja se oli kummallinen veto minulta, koska olin siihen asti elänyt niin kuin oppikirjoissa. Silloinen mieheni ihmetteli kun lähdin pois luudan varresta itkemästä kun jossain on taas ollut kahvitahra enkä mennyt säntillisesti aamuseksin jälkeen salille. Seksikin oli sellaista pakkopullaa siihen aikaan etten osannut ottaa iloa irti siitä. Yhtenä iltana vain pimahdin ja päätin et nyt riittää.
Kun stressi laantui niin olin varma, että teen kuolemaa kun koko ajan jotain paikkaa ei särje enkä voi huonosti. Kun pahin järkytys oli ohi, jatkoin samaa rataa.
Nyt, 54-vuotiaana. Jäin pari vuotta sitten työttömäksi, ja toimeentulo stressaa ankarasti. Hakemisestani huolimatta en ole saanut enää töitä ja stressaa, mahdanko saadakaan. Työeläkettä karttunut ruhtinaalliset 800 euroa, ei puolisoa elättämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
37-vuotiaana. Jälkikasvulla oli railakas murrosikä, sen ollessa pahimmillaan luulin puristuvani timantiksi. Eipä olisi oma elämänkokemus auttanut toisen törttöillessä.
Stressasin pahiten 30-vuotiaana esikoislapseni syntyessä. En todellakaan osannut nauttia vauva-ajasta, vaan olin hysteerinen äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
N.20-23-vuotiaana pätkätöiden, työttömyyden ja masennuksen takia. Normaalisti nämä vuodet ovat parhaita ihmisen elämässä mutta minulle hirveimpiä. Yksin, huonon itsetunnon takia. Ei varaa parantaa tilannetta vaan pohtia rahattomana kotona mitähän sitä tekisi. Koskaan en usko enää saavuttavani turvallisuuden tunnetta. Työelämässä en kelpaa ulkonäöllisen poikkeuden takia, jota ei ole varaa korjata.
Monta vuotta jo haaveena tapaturmainen kuolema, eipähän tarvitsisi enää murehtia.
Muutama vuosi sitten eli 43-44 -vuotiaana, työelämässä ja erittäin vastuullisessa johtotehtävässä.
Jouduin vielä ottamaan ylimmän johdon vastuun monessa asiassa, koska eivät saaneet asioita toimimaan.
Sen voin kertoa että naiset ottavat tuon tason vastuita vielä vakavammin ja tunnollisemmin kuin miehet, se tuli todettua omin silmin ja seurauksena oman terveyden vaarantaminen eli loppuunpalaminen. Ei ihme kun tein noin 10-12 tunnin työpäiviä ja välillä myös viikonloppuisin.
Opiskeluajat olivat lastenleikkiä tuohon verrattuna, sekä uraputken ensivuodet.
Olen naimisissa, ei lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Stessasin eniten lapsena ja keski-iässä. Sitten laitoin stopin stessaukselle ja vaihdan kehittävämpään harrastukseen.
Ennen lasten syntymää, kun sain kuulla tulevani isäksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
N.20-23-vuotiaana pätkätöiden, työttömyyden ja masennuksen takia. Normaalisti nämä vuodet ovat parhaita ihmisen elämässä mutta minulle hirveimpiä. Yksin, huonon itsetunnon takia. Ei varaa parantaa tilannetta vaan pohtia rahattomana kotona mitähän sitä tekisi. Koskaan en usko enää saavuttavani turvallisuuden tunnetta. Työelämässä en kelpaa ulkonäöllisen poikkeuden takia, jota ei ole varaa korjata.
Monta vuotta jo haaveena tapaturmainen kuolema, eipähän tarvitsisi enää murehtia.
Ei ollut omallakaan kohdalla parhaita. Ihan kivaa aikaa, mutta kaveripiiri jossa olin opiskellessa ei koskaan muodostunut kovin läheiseksi, ja vaikka tuli joskus juhlittua ja käytyä baareissa niin ei se minusta niin ihmeellistä ollut. Koin paljon ahdistusta siitä etten kokenut löytäneeni omaa juttua. Olin ladannut paljon odotuksia opiskeluelämään, jotka eivät täyttyneet. Vaihdoinkin alaa pari kertaa, kunnes löysin nykyisen.
Raha-asioista siinä 19v-28v. Niitä huonoja ratkaisuja siihen 90-luvun lamaan maksettiin pitkälle yli 40-vuotiaaksi.
18- vuotiaana armeijassa sos. fobian takia.
Moni ihminen stressaa terveytensä pilalle ajauduttuaan liian vaikeaan työpaikkaan tai parisuhteeseen. On viisaus pysyä mukavuusalueella kuin tavoitella tähtiä taivaalta.
Vierailija kirjoitti:
Moni ihminen stressaa terveytensä pilalle ajauduttuaan liian vaikeaan työpaikkaan tai parisuhteeseen. On viisaus pysyä mukavuusalueella kuin tavoitella tähtiä taivaalta.
Mikään työ ei ole liian vaikeaa, jos se on kiinnostavaa. Liian vaikea työyhteisö pilaa suurenkin motivaation.
Olen stressannut eniten yo-kirjotuksista, pääsykokeista, armeijasta ja ensimmäisestä vakituisesta työpaikasta. Enkä syyttä: Kaikki muu elämässäni on sen jälkeen ollut helppoa kuin heinänteko. Toki stressiä on senkin jälkeen ollut, mutta jälkeenpäin ajatellen turhan takia.