Miten 30:n kriisi näkyi elämässäsi? Kertokaa te jo sen kokeneet!

Olen 31v ja samanlainen kriisi oli päällä ollessani 26v. Joten kyllä se ohi menee! Ainut asia mikä edelleen rassaa on se, että olen väärällä alalla, eikä ole varaa opiskella uutta ammattia:(

Teki mieli lähteä johonkin pois karata maailmalle, jättää ihan kaikki ja aloittaa alusta jossain muualla.

Sain pojat ollessanu 20v ja 23v. Kaikki oli hyvin ja lapsilukuki täysi niin kauan, kunnes täytin 30v. Sinä päivänä pärähti ihan yllättäin päähän, että mulla on _pakko_ tehdä vielä yks lapsi, nyt, tässä heti. Muuten en enää ikinä sitä saa/voi tehdä.



Noh, kaks kuukautta meni miehelle vinkuessa asiaa ja nyt meillä on 4kk ikäinen pieni poika, isoveljien suuri ylpeys ja minun toiveiden täyttymys.

Ota joku tarpeeksi yksinkertainen ja kunnianhimoton harrastus, esim juokseminen. Juokse joka päivä 10 km niin kauan että alkaa ajatukset rauhoittua.

Ja todellisemmin. Nyt kriisisi on vain sitä ettei voi saada kaikkea ja pitää valita, viisikymppisenä monet asiat alkaa oikeasti olla jo takana päin ja valinnat tehtyinä....

Jakkupuvut, suorat housut, nutturat, helmikorut, pitkä villakangastakki jne olivat jo lukiosta tunnusmerkkejäni. En tuntenut itseäni ollenkaan nuoreksi. Olin jo synkkä ja vakavamielinen suorittaja ja perfektionisti silloin. Kriisissä lahdutin ja kuntoilin itseni timmiin kuntoon, leikkasin pitkän tukan pois, aloin ostaa nuorekkaita vaatteita, en surrut joka epäonnistumista monta viikkoa ja pidin myös puoleni. En ottanut joka asiaa huolekseni ja opin kohauttelemana olkapäitäni.

Sitten alkoi orastava 40-kriisi, etten ole saanut henkilökohtaisessa elämässäni mitään suoritusta aikaan ja aloin hartiavoimin luoda uraa.

Näkyy edelleen. Olen myös väärällä alalla. Haluaisin omistaa oman kaksion kehä I:n sisäpuolelta mutta se ei näytä kovin todennäköiseltä juuri nyt, ja osittain tämän takia harmittaa alavalinta. Olisinpa tajunnut nuorena opiskella itseni oikeasti rahakkaisiin hommiin. Olen ollut vähän epävarma haahuilija, ja vasta nyt 31-vuotiaana valmistuin maisteriksi. Olen kuitenkin opiskellut ja/tai käynyt töissä koko viimeiset 17 vuotta, ja suoriutunut kaikesta oikein hyvin. Silti en ole löytänyt omalta tuntuvaa paikkaani työelämässä enkä saa sellaista palkkaa, että olisi varaa asua kodissa, jossa voin itse päättää seinien värit ja asua loppuelämäni.

Kumppani on onneksi minulla kaikin puolin ihana, mutta hän muutti juuri useaksi vuodeksi ulkomaille töihin, joten lapsiakaan en näköjään tässä elämässä ehdi saamaan, jos en rupea yh:ksi. Ja tuo sekoittuu kolmenkympin kriisiin tietenkin.

Ystävät ja harrastukset antavat valoa elämääni, mutta myös näiden takia haluan kiinnittyä Helsinkiin, jossa ei ole varaa mukavaan asumiseen. Toisaalta tuntuu myös välillä, että ystävät ovat etäällä ja heitä on vaikea tavoittaa ajoitellen, kun ovat omien töiden ja perheiden kanssa kiireisiä.

Tuntuu, että haluaisin vain olla jo aikuinen, mutta olen aina vain tilanteessa, jossa maksan ylisuurta vuokraa, vapaa-ajalla biletän tai kahvittelen kavereiden kanssa, käytän suurimman osan ajastani työssä, joka ei anna minulle eikä maailmalle oikeastaan mitään. Elän vieläkin "nuoren" ihmisen haahuiluelämää. En kuitenkaan tunne itseäni kovin nuoreksi, naama on jo rypyillä ja keho ei kestä enää sitä, mitä aiemmin. Enkä näe, miten tämä voisi muuttua, tuntuu vain, että toistan nyt vain tätä samaa loputtomiin, kunnes kuolema korjaa.

En löydä harjoitteluparia harrastukseeni.

Miksi elämän kriisejä kutsutaan ikäkriiseiksi? Eikö ne liity ennemminkin toteutumattomiin haaveisiin kuin ikään?

Vierailija kirjoitti:

Teki mieli lähteä johonkin pois karata maailmalle, jättää ihan kaikki ja aloittaa alusta jossain muualla.

Lähdinkin, nyt 10 vuotta Englannissa.

N40