Fiilis lonely, tonite. Muita samoilla ajatuksilla?

Itku tuli ekaa kertaa sitten 4 vuoteen. Nyt helpotti tuo epämääräinen ahdistus joka on värittänyt koko iltaa.

Kuulin tänään toki myös teini-aikojen tutun kuolleen. Sekin voi vaikuttaa.

Hyvä kun sait itkettyä tunteita ulos ja otan osaa ystäväsi vuoksi :(

Kiitos osanotoista, vaikkei me oikeastaan oltu ystäviä. Pyörittiin vaan samassa kaveripiirissä.

Kai tuossakin elämän hauraus oli itselle se järkytys. Olen alle 40v.

Tottuukohan tähän yksinäisyyteen koskaan? Miten tehdään uusia ystäviä? Mitä se vaatii, että joku haluaa viettää aikaa sun seurassa?

Pilkku ja piste. kirjoitti:

Kiitos osanotoista, vaikkei me oikeastaan oltu ystäviä. Pyörittiin vaan samassa kaveripiirissä.

Kai tuossakin elämän hauraus oli itselle se järkytys. Olen alle 40v.

Tottuukohan tähän yksinäisyyteen koskaan? Miten tehdään uusia ystäviä? Mitä se vaatii, että joku haluaa viettää aikaa sun seurassa?

Yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja sitä, että on kiinnostunut myös toisen elämästä. Minulta on monesti kysytty harrastuksissa lähdenkö kahville, mutta olen suoraan sanottuna hirveän tuomitseva ihminen, enkä siksi viitsi lähteä pilaamaan toisen kahvihetkeä. Paasaan aina kaikesta ja ärsyynnyn kun ihmiset elävät arvojeni vastaisesti. On siis parempi kaikille osapuolille, että olen yksin.

Voit puhella kauppajonossa niitä näitä ja harrastuksissa ja tapahtumissa jne. Kyllä sieltä joskus joku löytyy jonka kanssa puhella enemmän. Pitää vaan jaksaa small talkia ennen kuin lykästää. Tai netistä jostain ystäväsivulta voi kokeilla myös. Ehkä alueellasi on jonkinlaista ystävätoimintaa tai kokoontumispaikka? Sinne vaan hengailemaan. Periaatteena tikusta asiaa.

Ei mua kyllä paina mikään! Tai ehkä ihan vähän typerä ihastuminen jos nyt keksimällä keksimään ruvetaan, aina se vähän riipii ettei haluamaansa saa vaikka kyse olisikin internetjulkkiksesta.

Mutta tulin silti moikkaamaan. Moikka kaikille :)

Miten muuten pärjäilet sairauden kanssa, ap?

Mulle oli joku aika sitten helppoa ystävyys ja tein ystäviä helposti. Ja niitä oli!

Nyt aistin ettei seura kelpaa ja se tekee mut varovaiseksi ja ujoksi. En tahdo tyrkyttää seuraani vaikka kaipaan seuraa ja yhteyttä toisiin.

Eniten surettaa se, että lapsuudenystävät on jotenkin kääntänyt selän mulle. Kun sairastuin, ajattelin että saan tukea. Paskat, kaverit katos ja jättivät selviytymään peloista yksin. Välillä tuntuu että en kestä kaikkea yksin, mutta pakko on kestää 😢. Sairaus on fyysinen, ei psyykkinen.

Mulla on mies joka kanssa vähän käänsi selkää kun sairastuin. Oli vihainen. Nyt ollaan aika etäisiä.

Olispa oikeesti kiva tavata joku mukava henkilö jonka kanssa aidosti ystävystyä ilman mitään negatiivisia viboja.

Heippa vitonen!

Kiva kun tulit moikkaamaan.

Pärjään sairauden kanssa toistaiseksi ihan kivasti. Lääkkeet ja elämän rauhoittaminen auttaa :)

Ja pien itkukin näköjään. Nyt olo jo normaali :)

Olispa ihastunut. Ihastus värittää kivasti elämää. Oo onnellinen jo tuosta tunteesta vaikka et kohdetta saisikaan.

Olen aina ollut sitä mieltä, että kaipaus on rakkautta puhtaimmillaan. Kauneinta siinä. Ja menetetyt rakkaudet niitä tärkeimpiä :)

Liityn seuraanne.

Mulla on sellainen hirveän voimakas ja tosi epämääräinen ahdistus päällä koko ajan ja siihen päälle ocd yms "kivaa". Kaikki kamala ja ikävä mitä on elämän aikana ja varsinkin viime vuosina on tapahtunut painaa päälle. Ja sitten on sellanen hirveä syyllisyys siitä, että olen ahdistunut menneistä asioista enkä saa sitä lopetettua, vaikka just tänään ja tänä iltana tässä hetkessä ja paikassa perusasiat on mulla ihan hyvin. Että miksi en osaa elää hetkessä ja nauttia siitä. 

Yksinäisyys vaivaa minuakin. Kuuntelin Taylor Swiftin kappaletta Delicate, siinä on kohta joka menee "you must really like me for me" ja mietin että kai kaikki vaan haluaisi tulla hyväksytyksi omana itsenään. Miksi niin moni jää silti ilman sitä kokemusta?

Ymmärrän tosi hyvin ton ihan omakohtaisesta kokemuksesta, että ystävät katoaa johonkin vastoinkäymisten hetkellä. Tuntui tosi pahalta kaiken sen muun ohella. En oikein osaa sanoa tohon mitään kauhean lohdullista, paitsi että kymmenen vuotta myöhemmin muutama niistä on edelleen mun ystäviä ja entistä parempia. Se jos palaa aina toisen luo loukattuaan tai jouduttuaan erilleen kertoo paljon enemmän kuin se, että tulee loukattua tai elämä vie eri suuntiin.

On yllättävän vaikeeta kohdata toisten vastoinkäymisiä, ja jos ei sitä ole saanut opetella aiemmin elämässä, moni tavis kauhistuu ja pakenee tilannetta voidakseen olla ajattelematta. Ja kaikkien elämässä on yleensä aina jotain muutakin meneillään mikä vaikeuttaa tuollaisiin kasvun paikkoihin uskaltautumista. Ehkä näet niistä ystävistä vasta vähän pidemmällä aikavälillä, oliko ne oikeita ystäviä vai ei. Mutta ehkä voisit miettiä tota siltäkin kannalta, että jos ne ei oikein tiedä miten suhtautua, ehkä niiden varautuminen onkin vaan sitä? Ja pieni "tuputtautuminen" sulta saattaisikin olla ihan ok ja paikallaan, auttaa heitä tottumaan?

En tietenkään tiedä sun tilannetta, niin nää kaikki saattaa mennä todella pahasti ohi.

Toivottavasti saatte miehen kanssa asiat kuntoon, tai jos ei onnistu niin ainakin uskallatte siirtyä eteenpäin.

Mä ihastun melkein koko ajan, ja onhan tää tavallaan kivaa. Koitan muistaa nauttia. :D mutta silti. Mieluummin jotain todellista ja vähemmän hassua.

t. 5

Viisaita sanoja.

Monesti mietin missä menee narsismin ja oikeutetun mielipahan raja. Vaikea pala päättää saako tuntea näitä tunteita vai onko sitä vain itsekäs.

Mitä kertoo maailmasta tämä että meitä yksinäisyyttä kärsiviä on näinkin paljon?

Mitä kertoo maailmasta se että yksinäisiä ovat jotkut parisuhteessakin olevat.

sulla ei sitten ole kavereita