Lue keskustelun säännöt.
Kukaan ei tule varmasti koskaan rakastumaan minuun. En oikein tiedä mitä ajatella tästä
Kommentit (42)
Vierailija kirjoitti:
Miksi ajattelet noin?
No miksi en ajattelisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ajattele mitään näin vähillä taustatiedoilla
Niin. Minä olen 43-vuotias nainen eikä kukaan ole koskaan rakastunut minuun. Ei sillä ole yhtään mitään väliä.
Kyllä mä jonkun suhteeseen saisin kanssani, ihastumaan pinnallisesti joo, mutta en usko että kukaan voisi rakastua minuun oikeasti.
Vierailija kirjoitti:
Niin. Minä olen 43-vuotias nainen eikä kukaan ole koskaan rakastunut minuun. Ei sillä ole yhtään mitään väliä.
Eikö? Miksi ei?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eivätkö vanhempasi rakastaneet sinua? :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin. Minä olen 43-vuotias nainen eikä kukaan ole koskaan rakastunut minuun. Ei sillä ole yhtään mitään väliä.
Eikö? Miksi ei?
Siinä 25-35-vuotiaana ahdisti kyllä, koska olin niin ehdollistunut siihen miten elämän "pitäisi" mennä. Ja minun ehdollistumassani mies ja pari lasta oli ihanne, ja miehettömyys varsinkin suuri häpeä. "Vanhatpiiat on omituisia" sanoi aina äitinikin.
Mutta ihminen väsyy ahdistelemaan aina vaan samasta asiasta, ja niinpä keskityin luomaan itsekseni uraa ja hyvää elämää. Ja jossain vaiheessa totesin, että enpä minä kyllä sellaista miestä mihinkään kaipaa. En edes haluaisi, koska viihdyn parhaiten yksin. Seksin saa hoidettua itsekin, apuvälineitäkin on olemassa. Olen niin introvertti ja erakko luonne, että päivittäistä ihmisseuraa samassa taloudessa en edes jaksaisi. En kaipaa keneltäkään rakkautta tai ihailua tai käytännön apua tai mitään. Yksin on hyvä olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eivätkö vanhempasi rakastaneet sinua? :(
Tuossa aloituksessa käytettiin termiä "rakastua". Sitä harvemmin käytetään lapsen ja vanhemman suhteesta.
Mulla on ollut ihan sama kokemus. Muistan vieläkin, milloin oivalsin sen, mutta sitä en tiedä, miksi näin sen niin. Olin 6-vuotias, ja seisoin tarhan pihalla, seinän vieressä ja katselin toisia lapsia, ja vain tajusin sen. Kukaan ei tulisi koskaan rakastumaan minuun, eikä menemään kanssani naimisiin. Ei siis kukaan sellainen, josta minä voisin pitää.
Näin on myös käynyt. Olen yli nelikymppinen, enkä ole löytänyt ketään, josta pidän, joka olisi rakastunut minuun ja halunnut kanssani naimisiin.
Olen kyllä löytänyt seurustelukumppaneita, ja kanssani on haluttu naimisiin, mutta minä en halunnut edes lasteni isän kanssa naimisiin. En itse koe häntä kohtaan siten.
En tiedä, mikä minussa on vikana, että koen näin, mutta minua ei kohdeltu lapsena ainakaan niin, että olisin saanut vanhemmiltani ehdotonta rakkautta. Se lienee siis syynä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut ihan sama kokemus. Muistan vieläkin, milloin oivalsin sen, mutta sitä en tiedä, miksi näin sen niin. Olin 6-vuotias, ja seisoin tarhan pihalla, seinän vieressä ja katselin toisia lapsia, ja vain tajusin sen. Kukaan ei tulisi koskaan rakastumaan minuun, eikä menemään kanssani naimisiin. Ei siis kukaan sellainen, josta minä voisin pitää.
Näin on myös käynyt. Olen yli nelikymppinen, enkä ole löytänyt ketään, josta pidän, joka olisi rakastunut minuun ja halunnut kanssani naimisiin.
Olen kyllä löytänyt seurustelukumppaneita, ja kanssani on haluttu naimisiin, mutta minä en halunnut edes lasteni isän kanssa naimisiin. En itse koe häntä kohtaan siten.
En tiedä, mikä minussa on vikana, että koen näin, mutta minua ei kohdeltu lapsena ainakaan niin, että olisin saanut vanhemmiltani ehdotonta rakkautta. Se lienee siis syynä.
En itseasiassa tajua, miten joku voi olla niin itseään täynnä, että kuvittelee jonkun haluavan kanssaan naimisiin.
Vierailija kirjoitti:
Mitä te ajattelette tästä asiasta?
Kelpaisiko sulle edes ihan kuka tahansa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin. Minä olen 43-vuotias nainen eikä kukaan ole koskaan rakastunut minuun. Ei sillä ole yhtään mitään väliä.
Eikö? Miksi ei?
Siinä 25-35-vuotiaana ahdisti kyllä, koska olin niin ehdollistunut siihen miten elämän "pitäisi" mennä. Ja minun ehdollistumassani mies ja pari lasta oli ihanne, ja miehettömyys varsinkin suuri häpeä. "Vanhatpiiat on omituisia" sanoi aina äitinikin.
Mutta ihminen väsyy ahdistelemaan aina vaan samasta asiasta, ja niinpä keskityin luomaan itsekseni uraa ja hyvää elämää. Ja jossain vaiheessa totesin, että enpä minä kyllä sellaista miestä mihinkään kaipaa. En edes haluaisi, koska viihdyn parhaiten yksin. Seksin saa hoidettua itsekin, apuvälineitäkin on olemassa. Olen niin introvertti ja erakko luonne, että päivittäistä ihmisseuraa samassa taloudessa en edes jaksaisi. En kaipaa keneltäkään rakkautta tai ihailua tai käytännön apua tai mitään. Yksin on hyvä olla.
Olet säälittävä luuseri ja tyhmä ja turha ihminen. Miksi edes elät? Ketä varten? Et sä ittseäsi tartte.
Miksi ihmisen pitäisi elää jotain varten? Päteekö mielestäsi tämä tarve myös muihin olevaisiin? Jos kasvi tai eläin ei elä jotain varten, niin se joutaisi vaikka kuollakin? Itse ajattelen, että elämä ei tarvitse mitään erityistä tarkoitusta, vaan se vain ON. Elän, kun olen sattunut syntymään. Ei siitä sen ihmeempää ongelmaa tarvitse tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin. Minä olen 43-vuotias nainen eikä kukaan ole koskaan rakastunut minuun. Ei sillä ole yhtään mitään väliä.
Eikö? Miksi ei?
Siinä 25-35-vuotiaana ahdisti kyllä, koska olin niin ehdollistunut siihen miten elämän "pitäisi" mennä. Ja minun ehdollistumassani mies ja pari lasta oli ihanne, ja miehettömyys varsinkin suuri häpeä. "Vanhatpiiat on omituisia" sanoi aina äitinikin.
Mutta ihminen väsyy ahdistelemaan aina vaan samasta asiasta, ja niinpä keskityin luomaan itsekseni uraa ja hyvää elämää. Ja jossain vaiheessa totesin, että enpä minä kyllä sellaista miestä mihinkään kaipaa. En edes haluaisi, koska viihdyn parhaiten yksin. Seksin saa hoidettua itsekin, apuvälineitäkin on olemassa. Olen niin introvertti ja erakko luonne, että päivittäistä ihmisseuraa samassa taloudessa en edes jaksaisi. En kaipaa keneltäkään rakkautta tai ihailua tai käytännön apua tai mitään. Yksin on hyvä olla.
Olet säälittävä luuseri ja tyhmä ja turha ihminen. Miksi edes elät? Ketä varten? Et sä ittseäsi tartte.
Miksi ihmisen pitäisi elää jotain varten? Päteekö mielestäsi tämä tarve myös muihin olevaisiin? Jos kasvi tai eläin ei elä jotain varten, niin se joutaisi vaikka kuollakin? Itse ajattelen, että elämä ei tarvitse mitään erityistä tarkoitusta, vaan se vain ON. Elän, kun olen sattunut syntymään. Ei siitä sen ihmeempää ongelmaa tarvitse tehdä.
No kyllähän elämästä kannattaa ns. ottaa irti paras mihin kykenee. Ja sitä parasta on kahden ihmisen välinen rakkaus. Jota siis itsekään en ole kokenut siten kuin haluaisin, mutta en aio luovuttaa uskomasta siihen myös itseni kohdalla. Olen vain kokenut kovia, siksi rakkaus varmaan loistaa poissaolollaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin. Minä olen 43-vuotias nainen eikä kukaan ole koskaan rakastunut minuun. Ei sillä ole yhtään mitään väliä.
Eikö? Miksi ei?
Siinä 25-35-vuotiaana ahdisti kyllä, koska olin niin ehdollistunut siihen miten elämän "pitäisi" mennä. Ja minun ehdollistumassani mies ja pari lasta oli ihanne, ja miehettömyys varsinkin suuri häpeä. "Vanhatpiiat on omituisia" sanoi aina äitinikin.
Mutta ihminen väsyy ahdistelemaan aina vaan samasta asiasta, ja niinpä keskityin luomaan itsekseni uraa ja hyvää elämää. Ja jossain vaiheessa totesin, että enpä minä kyllä sellaista miestä mihinkään kaipaa. En edes haluaisi, koska viihdyn parhaiten yksin. Seksin saa hoidettua itsekin, apuvälineitäkin on olemassa. Olen niin introvertti ja erakko luonne, että päivittäistä ihmisseuraa samassa taloudessa en edes jaksaisi. En kaipaa keneltäkään rakkautta tai ihailua tai käytännön apua tai mitään. Yksin on hyvä olla.
Olet säälittävä luuseri ja tyhmä ja turha ihminen. Miksi edes elät? Ketä varten? Et sä ittseäsi tartte.
Miksi ihmisen pitäisi elää jotain varten? Päteekö mielestäsi tämä tarve myös muihin olevaisiin? Jos kasvi tai eläin ei elä jotain varten, niin se joutaisi vaikka kuollakin? Itse ajattelen, että elämä ei tarvitse mitään erityistä tarkoitusta, vaan se vain ON. Elän, kun olen sattunut syntymään. Ei siitä sen ihmeempää ongelmaa tarvitse tehdä.
No kyllähän elämästä kannattaa ns. ottaa irti paras mihin kykenee. Ja sitä parasta on kahden ihmisen välinen rakkaus. Jota siis itsekään en ole kokenut siten kuin haluaisin, mutta en aio luovuttaa uskomasta siihen myös itseni kohdalla. Olen vain kokenut kovia, siksi rakkaus varmaan loistaa poissaolollaan.
Me olemme vaan erilaisia ihmisiä. Itse tosiaan olen aika erakko, enkä kaipaa mitään rakkauksia. Minulle riittää että itse koen rakkautta monenlaisia asioita kohtaan. Rakastan pikkulintuja jotka käyvät lintulaudallani. Rakastan lapsia ja niiden viattomuutta. Rakastan luonnon kauneutta. Rakastan hyvyyttä kaikkialla missä sitä kohtaan tai näen. Rakastan arjen pieniä nautintoja. Minä olen itse täynnä rakkautta enkä kaipaa sitä ulkopuoleltani itseeni päin.
Mutta en toki koe olevani jotenkin parempi ihminen, vaan vain erilainen: erakompi, introvertimpi. Ymmärrän että monelle muulle on täysin luontainen ja validi tarve löytää joku ihminen joka rakastaa. Haluan vaan tuoda esiin senkin vaihtoehdon, että on myös sellaisia ihmisiä jotka eivät sitä tarvitse, sitten kun pääsevät eroon joka paikassa toitotetusta aivopesusta, että jokainen ihminen tarvitsee aikuisenakin rakkautta toisilta ihmisiltä.
Tämä oli todella hyvä aloitus. En koskaan ollut tajunnut, mitä oikein oivalsin silloin 6-vuotiaana, vaikka muistan hetken elävästi, ja muistan, että se liittyi siihen, etten "pääse koskaan naimisiin", mutta en ole kyennyt tunnustamaan itselleni, että koin noin, kuten otsikossa sanotaan. Koska minulle se merkitsi itseni absoluuttista huonoutta. KAIKKIIN muihin kyllä rakastuu heidän kaipaamansa ja haluamansa henkilöt, mutta minuun ei ikinä, enkä edes tiennyt, miksi asia oli minun kohdallani näin. Ja miksi muilla toisin.
Olen tähän asti mieltänyt tilanteen tai oivalluksen vain niin, että "minä en saa koskaan ketään", mutta se on ollut väärä, liian abstrakti ja epämääräinen, koska ainahan sitä nyt jonkun deekun saa, mutta noin en ole sitä koskaan osannut sanoittaa, että kukaan ei tule koskaan rakastumaan minuun, eli näin koen muista ja se ei ole itseni syy, vaan minulle pahojen läheisten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin. Minä olen 43-vuotias nainen eikä kukaan ole koskaan rakastunut minuun. Ei sillä ole yhtään mitään väliä.
Eikö? Miksi ei?
Siinä 25-35-vuotiaana ahdisti kyllä, koska olin niin ehdollistunut siihen miten elämän "pitäisi" mennä. Ja minun ehdollistumassani mies ja pari lasta oli ihanne, ja miehettömyys varsinkin suuri häpeä. "Vanhatpiiat on omituisia" sanoi aina äitinikin.
Mutta ihminen väsyy ahdistelemaan aina vaan samasta asiasta, ja niinpä keskityin luomaan itsekseni uraa ja hyvää elämää. Ja jossain vaiheessa totesin, että enpä minä kyllä sellaista miestä mihinkään kaipaa. En edes haluaisi, koska viihdyn parhaiten yksin. Seksin saa hoidettua itsekin, apuvälineitäkin on olemassa. Olen niin introvertti ja erakko luonne, että päivittäistä ihmisseuraa samassa taloudessa en edes jaksaisi. En kaipaa keneltäkään rakkautta tai ihailua tai käytännön apua tai mitään. Yksin on hyvä olla.
Olet säälittävä luuseri ja tyhmä ja turha ihminen. Miksi edes elät? Ketä varten? Et sä ittseäsi tartte.
Miksi ihmisen pitäisi elää jotain varten? Päteekö mielestäsi tämä tarve myös muihin olevaisiin? Jos kasvi tai eläin ei elä jotain varten, niin se joutaisi vaikka kuollakin? Itse ajattelen, että elämä ei tarvitse mitään erityistä tarkoitusta, vaan se vain ON. Elän, kun olen sattunut syntymään. Ei siitä sen ihmeempää ongelmaa tarvitse tehdä.
No kyllähän elämästä kannattaa ns. ottaa irti paras mihin kykenee. Ja sitä parasta on kahden ihmisen välinen rakkaus. Jota siis itsekään en ole kokenut siten kuin haluaisin, mutta en aio luovuttaa uskomasta siihen myös itseni kohdalla. Olen vain kokenut kovia, siksi rakkaus varmaan loistaa poissaolollaan.
Sinulle siis on parasta kahden ihmisen välinen rakkaus. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi kaikille eikä se kenenkään arvoa laske. Itsestään poikkeavasti ajattelevien ihmisten hyväksyminen on oma taitonsa.
Että 6 veenä tajuaa loppuelämänsä asiat, voi hyvänen aika.... jepjee. Lapsi onkin "valmis" ihminen kaikin tavoin :)
Toki mielenterveysongelmat voi alkaa jo lapsena. Niihin pitää hakea apua!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin. Minä olen 43-vuotias nainen eikä kukaan ole koskaan rakastunut minuun. Ei sillä ole yhtään mitään väliä.
Eikö? Miksi ei?
Siinä 25-35-vuotiaana ahdisti kyllä, koska olin niin ehdollistunut siihen miten elämän "pitäisi" mennä. Ja minun ehdollistumassani mies ja pari lasta oli ihanne, ja miehettömyys varsinkin suuri häpeä. "Vanhatpiiat on omituisia" sanoi aina äitinikin.
Mutta ihminen väsyy ahdistelemaan aina vaan samasta asiasta, ja niinpä keskityin luomaan itsekseni uraa ja hyvää elämää. Ja jossain vaiheessa totesin, että enpä minä kyllä sellaista miestä mihinkään kaipaa. En edes haluaisi, koska viihdyn parhaiten yksin. Seksin saa hoidettua itsekin, apuvälineitäkin on olemassa. Olen niin introvertti ja erakko luonne, että päivittäistä ihmisseuraa samassa taloudessa en edes jaksaisi. En kaipaa keneltäkään rakkautta tai ihailua tai käytännön apua tai mitään. Yksin on hyvä olla.
Olet säälittävä luuseri ja tyhmä ja turha ihminen. Miksi edes elät? Ketä varten? Et sä ittseäsi tartte.
Miksi ihmisen pitäisi elää jotain varten? Päteekö mielestäsi tämä tarve myös muihin olevaisiin? Jos kasvi tai eläin ei elä jotain varten, niin se joutaisi vaikka kuollakin? Itse ajattelen, että elämä ei tarvitse mitään erityistä tarkoitusta, vaan se vain ON. Elän, kun olen sattunut syntymään. Ei siitä sen ihmeempää ongelmaa tarvitse tehdä.
No kyllähän elämästä kannattaa ns. ottaa irti paras mihin kykenee. Ja sitä parasta on kahden ihmisen välinen rakkaus. Jota siis itsekään en ole kokenut siten kuin haluaisin, mutta en aio luovuttaa uskomasta siihen myös itseni kohdalla. Olen vain kokenut kovia, siksi rakkaus varmaan loistaa poissaolollaan.
Me olemme vaan erilaisia ihmisiä. Itse tosiaan olen aika erakko, enkä kaipaa mitään rakkauksia. Minulle riittää että itse koen rakkautta monenlaisia asioita kohtaan. Rakastan pikkulintuja jotka käyvät lintulaudallani. Rakastan lapsia ja niiden viattomuutta. Rakastan luonnon kauneutta. Rakastan hyvyyttä kaikkialla missä sitä kohtaan tai näen. Rakastan arjen pieniä nautintoja. Minä olen itse täynnä rakkautta enkä kaipaa sitä ulkopuoleltani itseeni päin.
Mutta en toki koe olevani jotenkin parempi ihminen, vaan vain erilainen: erakompi, introvertimpi. Ymmärrän että monelle muulle on täysin luontainen ja validi tarve löytää joku ihminen joka rakastaa. Haluan vaan tuoda esiin senkin vaihtoehdon, että on myös sellaisia ihmisiä jotka eivät sitä tarvitse, sitten kun pääsevät eroon joka paikassa toitotetusta aivopesusta, että jokainen ihminen tarvitsee aikuisenakin rakkautta toisilta ihmisiltä.
Minusta sitä ei kyllä toitoteta erityisesti oikein missään. Pikemminkin tuskaillaan vaan, kun ei löydetä koskaan ketään ja jos ollaan löydetty, ei murehdita, onko muilla rakkaita vaiko ei, kunhan itsellä on. Ne, jotka kyselevät toisilta "joko sulla on joku", eivät myöskään minun korvaani kuulosta toivovan vilpittömyyttään, että minull olisi, vaan se on sellainen vittumainen kilpailuasennetta alleviivaava mukakysymys, jolla kerrtotaan: "niin, mähän siis kelpasin tälle Pertille, mutta sä, sä et oo vielä kelvannut kellekään ja sen nyt halusin tässä tuoda esiin." Aha, kiitti.
Vierailija kirjoitti:
Että 6 veenä tajuaa loppuelämänsä asiat, voi hyvänen aika.... jepjee. Lapsi onkin "valmis" ihminen kaikin tavoin :)
Toki mielenterveysongelmat voi alkaa jo lapsena. Niihin pitää hakea apua!
No nyt helpommin voinkin hakea tuohonkin näkemykseen apua, kun sain ymmärrettyä, millälailla pettynyt olin jo noin pienenä. Enkä takuulla siksi, että itsessäni oli yhtään sen enempää vikaa, kuin niissä muissakaan lapsissa. Vaan vika oli siinä, miten minua kotona kohdeltiin.
Miksi ajattelet noin?