Lue keskustelun säännöt.
Kukaan ei tule varmasti koskaan rakastumaan minuun. En oikein tiedä mitä ajatella tästä
Kommentit (42)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin. Minä olen 43-vuotias nainen eikä kukaan ole koskaan rakastunut minuun. Ei sillä ole yhtään mitään väliä.
Eikö? Miksi ei?
Siinä 25-35-vuotiaana ahdisti kyllä, koska olin niin ehdollistunut siihen miten elämän "pitäisi" mennä. Ja minun ehdollistumassani mies ja pari lasta oli ihanne, ja miehettömyys varsinkin suuri häpeä. "Vanhatpiiat on omituisia" sanoi aina äitinikin.
Mutta ihminen väsyy ahdistelemaan aina vaan samasta asiasta, ja niinpä keskityin luomaan itsekseni uraa ja hyvää elämää. Ja jossain vaiheessa totesin, että enpä minä kyllä sellaista miestä mihinkään kaipaa. En edes haluaisi, koska viihdyn parhaiten yksin. Seksin saa hoidettua itsekin, apuvälineitäkin on olemassa. Olen niin introvertti ja erakko luonne, että päivittäistä ihmisseuraa samassa taloudessa en edes jaksaisi. En kaipaa keneltäkään rakkautta tai ihailua tai käytännön apua tai mitään. Yksin on hyvä olla.
Olet säälittävä luuseri ja tyhmä ja turha ihminen. Miksi edes elät? Ketä varten? Et sä ittseäsi tartte.
Miksi ihmisen pitäisi elää jotain varten? Päteekö mielestäsi tämä tarve myös muihin olevaisiin? Jos kasvi tai eläin ei elä jotain varten, niin se joutaisi vaikka kuollakin? Itse ajattelen, että elämä ei tarvitse mitään erityistä tarkoitusta, vaan se vain ON. Elän, kun olen sattunut syntymään. Ei siitä sen ihmeempää ongelmaa tarvitse tehdä.
No kyllähän elämästä kannattaa ns. ottaa irti paras mihin kykenee. Ja sitä parasta on kahden ihmisen välinen rakkaus. Jota siis itsekään en ole kokenut siten kuin haluaisin, mutta en aio luovuttaa uskomasta siihen myös itseni kohdalla. Olen vain kokenut kovia, siksi rakkaus varmaan loistaa poissaolollaan.
Me olemme vaan erilaisia ihmisiä. Itse tosiaan olen aika erakko, enkä kaipaa mitään rakkauksia. Minulle riittää että itse koen rakkautta monenlaisia asioita kohtaan. Rakastan pikkulintuja jotka käyvät lintulaudallani. Rakastan lapsia ja niiden viattomuutta. Rakastan luonnon kauneutta. Rakastan hyvyyttä kaikkialla missä sitä kohtaan tai näen. Rakastan arjen pieniä nautintoja. Minä olen itse täynnä rakkautta enkä kaipaa sitä ulkopuoleltani itseeni päin.
Mutta en toki koe olevani jotenkin parempi ihminen, vaan vain erilainen: erakompi, introvertimpi. Ymmärrän että monelle muulle on täysin luontainen ja validi tarve löytää joku ihminen joka rakastaa. Haluan vaan tuoda esiin senkin vaihtoehdon, että on myös sellaisia ihmisiä jotka eivät sitä tarvitse, sitten kun pääsevät eroon joka paikassa toitotetusta aivopesusta, että jokainen ihminen tarvitsee aikuisenakin rakkautta toisilta ihmisiltä.
Minusta sitä ei kyllä toitoteta erityisesti oikein missään. Pikemminkin tuskaillaan vaan, kun ei löydetä koskaan ketään ja jos ollaan löydetty, ei murehdita, onko muilla rakkaita vaiko ei, kunhan itsellä on. Ne, jotka kyselevät toisilta "joko sulla on joku", eivät myöskään minun korvaani kuulosta toivovan vilpittömyyttään, että minull olisi, vaan se on sellainen vittumainen kilpailuasennetta alleviivaava mukakysymys, jolla kerrtotaan: "niin, mähän siis kelpasin tälle Pertille, mutta sä, sä et oo vielä kelvannut kellekään ja sen nyt halusin tässä tuoda esiin." Aha, kiitti.
Miksi pitäisi hyväksyä se muiden tulkinta, ettei ole *kelvannut kellekään*? Miksei sanoisi pikemminkin niin, että itse asiassa *minulle ei ole kelvannut kukaan niistä, jotka olisi saatavilla*? Tai että minä olen omasta tahdostani omien polkujeni kulkija?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin. Minä olen 43-vuotias nainen eikä kukaan ole koskaan rakastunut minuun. Ei sillä ole yhtään mitään väliä.
Eikö? Miksi ei?
Siinä 25-35-vuotiaana ahdisti kyllä, koska olin niin ehdollistunut siihen miten elämän "pitäisi" mennä. Ja minun ehdollistumassani mies ja pari lasta oli ihanne, ja miehettömyys varsinkin suuri häpeä. "Vanhatpiiat on omituisia" sanoi aina äitinikin.
Mutta ihminen väsyy ahdistelemaan aina vaan samasta asiasta, ja niinpä keskityin luomaan itsekseni uraa ja hyvää elämää. Ja jossain vaiheessa totesin, että enpä minä kyllä sellaista miestä mihinkään kaipaa. En edes haluaisi, koska viihdyn parhaiten yksin. Seksin saa hoidettua itsekin, apuvälineitäkin on olemassa. Olen niin introvertti ja erakko luonne, että päivittäistä ihmisseuraa samassa taloudessa en edes jaksaisi. En kaipaa keneltäkään rakkautta tai ihailua tai käytännön apua tai mitään. Yksin on hyvä olla.
Olet säälittävä luuseri ja tyhmä ja turha ihminen. Miksi edes elät? Ketä varten? Et sä ittseäsi tartte.
Miksi ihmisen pitäisi elää jotain varten? Päteekö mielestäsi tämä tarve myös muihin olevaisiin? Jos kasvi tai eläin ei elä jotain varten, niin se joutaisi vaikka kuollakin? Itse ajattelen, että elämä ei tarvitse mitään erityistä tarkoitusta, vaan se vain ON. Elän, kun olen sattunut syntymään. Ei siitä sen ihmeempää ongelmaa tarvitse tehdä.
No kyllähän elämästä kannattaa ns. ottaa irti paras mihin kykenee. Ja sitä parasta on kahden ihmisen välinen rakkaus. Jota siis itsekään en ole kokenut siten kuin haluaisin, mutta en aio luovuttaa uskomasta siihen myös itseni kohdalla. Olen vain kokenut kovia, siksi rakkaus varmaan loistaa poissaolollaan.
Sinulle siis on parasta kahden ihmisen välinen rakkaus. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi kaikille eikä se kenenkään arvoa laske. Itsestään poikkeavasti ajattelevien ihmisten hyväksyminen on oma taitonsa.
No on todellakin, jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.
Ei kaikille. On myös ihmisiä jotka eivät psyykkisesti saa yhtään mitään lisää ilon jakamisesta.
Rakkaus on pelkkä romantisoitu versio kiimasta joten eipä ole maailman loppu vaikka olisikin noin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin. Minä olen 43-vuotias nainen eikä kukaan ole koskaan rakastunut minuun. Ei sillä ole yhtään mitään väliä.
Eikö? Miksi ei?
Siinä 25-35-vuotiaana ahdisti kyllä, koska olin niin ehdollistunut siihen miten elämän "pitäisi" mennä. Ja minun ehdollistumassani mies ja pari lasta oli ihanne, ja miehettömyys varsinkin suuri häpeä. "Vanhatpiiat on omituisia" sanoi aina äitinikin.
Mutta ihminen väsyy ahdistelemaan aina vaan samasta asiasta, ja niinpä keskityin luomaan itsekseni uraa ja hyvää elämää. Ja jossain vaiheessa totesin, että enpä minä kyllä sellaista miestä mihinkään kaipaa. En edes haluaisi, koska viihdyn parhaiten yksin. Seksin saa hoidettua itsekin, apuvälineitäkin on olemassa. Olen niin introvertti ja erakko luonne, että päivittäistä ihmisseuraa samassa taloudessa en edes jaksaisi. En kaipaa keneltäkään rakkautta tai ihailua tai käytännön apua tai mitään. Yksin on hyvä olla.
Olet säälittävä luuseri ja tyhmä ja turha ihminen. Miksi edes elät? Ketä varten? Et sä ittseäsi tartte.
Miksi ihmisen pitäisi elää jotain varten? Päteekö mielestäsi tämä tarve myös muihin olevaisiin? Jos kasvi tai eläin ei elä jotain varten, niin se joutaisi vaikka kuollakin? Itse ajattelen, että elämä ei tarvitse mitään erityistä tarkoitusta, vaan se vain ON. Elän, kun olen sattunut syntymään. Ei siitä sen ihmeempää ongelmaa tarvitse tehdä.
No kyllähän elämästä kannattaa ns. ottaa irti paras mihin kykenee. Ja sitä parasta on kahden ihmisen välinen rakkaus. Jota siis itsekään en ole kokenut siten kuin haluaisin, mutta en aio luovuttaa uskomasta siihen myös itseni kohdalla. Olen vain kokenut kovia, siksi rakkaus varmaan loistaa poissaolollaan.
Me olemme vaan erilaisia ihmisiä. Itse tosiaan olen aika erakko, enkä kaipaa mitään rakkauksia. Minulle riittää että itse koen rakkautta monenlaisia asioita kohtaan. Rakastan pikkulintuja jotka käyvät lintulaudallani. Rakastan lapsia ja niiden viattomuutta. Rakastan luonnon kauneutta. Rakastan hyvyyttä kaikkialla missä sitä kohtaan tai näen. Rakastan arjen pieniä nautintoja. Minä olen itse täynnä rakkautta enkä kaipaa sitä ulkopuoleltani itseeni päin.
Mutta en toki koe olevani jotenkin parempi ihminen, vaan vain erilainen: erakompi, introvertimpi. Ymmärrän että monelle muulle on täysin luontainen ja validi tarve löytää joku ihminen joka rakastaa. Haluan vaan tuoda esiin senkin vaihtoehdon, että on myös sellaisia ihmisiä jotka eivät sitä tarvitse, sitten kun pääsevät eroon joka paikassa toitotetusta aivopesusta, että jokainen ihminen tarvitsee aikuisenakin rakkautta toisilta ihmisiltä.
Minusta sitä ei kyllä toitoteta erityisesti oikein missään. Pikemminkin tuskaillaan vaan, kun ei löydetä koskaan ketään ja jos ollaan löydetty, ei murehdita, onko muilla rakkaita vaiko ei, kunhan itsellä on. Ne, jotka kyselevät toisilta "joko sulla on joku", eivät myöskään minun korvaani kuulosta toivovan vilpittömyyttään, että minull olisi, vaan se on sellainen vittumainen kilpailuasennetta alleviivaava mukakysymys, jolla kerrtotaan: "niin, mähän siis kelpasin tälle Pertille, mutta sä, sä et oo vielä kelvannut kellekään ja sen nyt halusin tässä tuoda esiin." Aha, kiitti.
Miksi pitäisi hyväksyä se muiden tulkinta, ettei ole *kelvannut kellekään*? Miksei sanoisi pikemminkin niin, että itse asiassa *minulle ei ole kelvannut kukaan niistä, jotka olisi saatavilla*? Tai että minä olen omasta tahdostani omien polkujeni kulkija?
Kyllä nekin, jotka kelpaavat, voivat olla noita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin. Minä olen 43-vuotias nainen eikä kukaan ole koskaan rakastunut minuun. Ei sillä ole yhtään mitään väliä.
Eikö? Miksi ei?
Siinä 25-35-vuotiaana ahdisti kyllä, koska olin niin ehdollistunut siihen miten elämän "pitäisi" mennä. Ja minun ehdollistumassani mies ja pari lasta oli ihanne, ja miehettömyys varsinkin suuri häpeä. "Vanhatpiiat on omituisia" sanoi aina äitinikin.
Mutta ihminen väsyy ahdistelemaan aina vaan samasta asiasta, ja niinpä keskityin luomaan itsekseni uraa ja hyvää elämää. Ja jossain vaiheessa totesin, että enpä minä kyllä sellaista miestä mihinkään kaipaa. En edes haluaisi, koska viihdyn parhaiten yksin. Seksin saa hoidettua itsekin, apuvälineitäkin on olemassa. Olen niin introvertti ja erakko luonne, että päivittäistä ihmisseuraa samassa taloudessa en edes jaksaisi. En kaipaa keneltäkään rakkautta tai ihailua tai käytännön apua tai mitään. Yksin on hyvä olla.
Jos elät vanhaksi (65-90v) asti niin usko pois, tulet olemaan katkera.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikään ei ole enemmän p-kapuhetta kuin se että vanhempien rakkaudettomuus pilaisi ihmisen koko elämän. Jos näin on, niin silloin ihminen elää menneisyydessään, syyttää muita ihmisiä ahdingostaan eikä ota vastuuta omasta elämästään. Ihmisen on itse tehtävä omasta elämästään jotain joka on elämisen arvoista eikä asetettava sille ehtoja että olisin onnellinen, jos jokin tietty ehto täyttyisi. Jos joku rakastaisi minua...jos vanhempani olisivat rakastaneet minua.
Etkö edes itse rakasta itseäsi? Kuinka voit olettaa että joku muu sitten rakastaisi sinua?
Emmätiä.. Minusta maailmassa on vaikeaa nähdä mitään aitoa rakkautta, siis jotenkin ihan oikeaa ja pyyteetöntä. Oon niin negatiivinen etten usko mieheni minua rakastavan ihan satasella, vaan tietysti syy miksi hän on kanssani, on joku et hän pelkää olla yksin yms yms.. Ei kukaan minun kanssa muuten olisi.
No tekisinko miehen rakkaudella välttämättä mitään..? En tiedä.
Lapset rakastaa minua, ainakin vielä, ja se on tällä hetkellä tärkeintä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakkaudeton elämä on tragedioista suurin. Minuun ollaan kyllä rakastuttu, ja hetkellisesti rakastettukin, mutta rakastaminen on ollut sidoksissa rooliini ja tekoihini (seksikumppani, vaimo, äiti). Syvää ihmisyyteeni pohjautuvaa kokonaisvaltaista rakkautta en ole kokenut, ja tunnen sen sielullisena ja fyysisenä kipuna jokaisena hetkenä elämässäni.
Vierailija kirjoitti:
Mikään ei ole enemmän p-kapuhetta kuin se että vanhempien rakkaudettomuus pilaisi ihmisen koko elämän. Jos näin on, niin silloin ihminen elää menneisyydessään, syyttää muita ihmisiä ahdingostaan eikä ota vastuuta omasta elämästään. Ihmisen on itse tehtävä omasta elämästään jotain joka on elämisen arvoista eikä asetettava sille ehtoja että olisin onnellinen, jos jokin tietty ehto täyttyisi. Jos joku rakastaisi minua...jos vanhempani olisivat rakastaneet minua.
Etkö edes itse rakasta itseäsi? Kuinka voit olettaa että joku muu sitten rakastaisi sinua?
Kyllä se on kauhean vaikeaa uskoa että kukaan oikeasti voisi rakastaa, jos siellä taustalla on lapsuuden kokemus jossa joko minua ei rakastetaan omana itsenään saatikka jos vanhemmilla on ollut huono ja riitaisa suhde, ja kotonaan on lapsi kuunnellut vanhempien riitoja ja heidän keskinäistä haukkumistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Rakkaudeton elämä on tragedioista suurin. Minuun ollaan kyllä rakastuttu, ja hetkellisesti rakastettukin, mutta rakastaminen on ollut sidoksissa rooliini ja tekoihini (seksikumppani, vaimo, äiti). Syvää ihmisyyteeni pohjautuvaa kokonaisvaltaista rakkautta en ole kokenut, ja tunnen sen sielullisena ja fyysisenä kipuna jokaisena hetkenä elämässäni.
Niinpä. Kyllä mä haaveilen vielä 20 avioliittovuoden ja vanhenemisenkin jälkeen, että joku vielä rakastaisi aidosti minua, mutta en usko että niin voisi käydä enää.
Mutta musta tuntuu että niin kokee liki kaikki..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakkaudeton elämä on tragedioista suurin. Minuun ollaan kyllä rakastuttu, ja hetkellisesti rakastettukin, mutta rakastaminen on ollut sidoksissa rooliini ja tekoihini (seksikumppani, vaimo, äiti). Syvää ihmisyyteeni pohjautuvaa kokonaisvaltaista rakkautta en ole kokenut, ja tunnen sen sielullisena ja fyysisenä kipuna jokaisena hetkenä elämässäni.
Niinpä. Kyllä mä haaveilen vielä 20 avioliittovuoden ja vanhenemisenkin jälkeen, että joku vielä rakastaisi aidosti minua, mutta en usko että niin voisi käydä enää.
Mutta musta tuntuu että niin kokee liki kaikki..
Aivan samoin ajattelen. Tosin minua ei lohduta yhtään ajatus, että kaikki muutkin tuntevat niin. Silloinhan se olisi merkki siitä, että meillä jokaisella juuri se tärkein ja kaivatuin tarve ihmisenä jää täyttymättä.
(Haluan nyt varmistaa tähän: en missään nimessä tarkoita nyt mitään äidinrakkautta etc. Se on biologista ja jokaiseen sisäänrakennettua. Puhun syvimmästä kaipuusta ihmisenä kokonaisvaltaiseen rakkauteen.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakkaudeton elämä on tragedioista suurin. Minuun ollaan kyllä rakastuttu, ja hetkellisesti rakastettukin, mutta rakastaminen on ollut sidoksissa rooliini ja tekoihini (seksikumppani, vaimo, äiti). Syvää ihmisyyteeni pohjautuvaa kokonaisvaltaista rakkautta en ole kokenut, ja tunnen sen sielullisena ja fyysisenä kipuna jokaisena hetkenä elämässäni.
Niinpä. Kyllä mä haaveilen vielä 20 avioliittovuoden ja vanhenemisenkin jälkeen, että joku vielä rakastaisi aidosti minua, mutta en usko että niin voisi käydä enää.
Mutta musta tuntuu että niin kokee liki kaikki..Aivan samoin ajattelen. Tosin minua ei lohduta yhtään ajatus, että kaikki muutkin tuntevat niin. Silloinhan se olisi merkki siitä, että meillä jokaisella juuri se tärkein ja kaivatuin tarve ihmisenä jää täyttymättä.
(Haluan nyt varmistaa tähän: en missään nimessä tarkoita nyt mitään äidinrakkautta etc. Se on biologista ja jokaiseen sisäänrakennettua. Puhun syvimmästä kaipuusta ihmisenä kokonaisvaltaiseen rakkauteen.)
No näin juuri. Mutta musta tuntuu että ei mitään aitoa rakkautta oikeasti ole, siis sellaista että toinen rakastuu toisessa siihen syvimpään olemukseen, siihen minään.
Kauhean vaikea haluta sellaista mitä ei usko oikein olevan olemassakaan, mutta sellaisesta romantisoin.
Ja kyllä mun täytyy myöntää että aikuisena lasteni rakkaus on tehnyt minusta ehjempää, se on paikannut jotain rakkauden kaipuuta.
Vierailija kirjoitti:
Mikään ei ole enemmän p-kapuhetta kuin se että vanhempien rakkaudettomuus pilaisi ihmisen koko elämän. Jos näin on, niin silloin ihminen elää menneisyydessään, syyttää muita ihmisiä ahdingostaan eikä ota vastuuta omasta elämästään. Ihmisen on itse tehtävä omasta elämästään jotain joka on elämisen arvoista eikä asetettava sille ehtoja että olisin onnellinen, jos jokin tietty ehto täyttyisi. Jos joku rakastaisi minua...jos vanhempani olisivat rakastaneet minua.
Etkö edes itse rakasta itseäsi? Kuinka voit olettaa että joku muu sitten rakastaisi sinua?
Ei se ole paskapuhetta. Jos lapselle opetetaan että maapallo on litteä niin ei se usko, vaikka miten joku tulisi siihen sanomaan, että se on pyöreä. Eli jos opetetaan, että et sinä ole rakkauden arvoinen, niin miksi sitä uskoisi että onkin? Mistä sen miehen löytää, joka muuta osoittaa? Kerropas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Rakkaus on pelkkä romantisoitu versio kiimasta joten eipä ole maailman loppu vaikka olisikin noin.
Tää on ihan paskapuhetta myös. Itseä alkoi seksi kiinnostaa vasta nelikymppisenä, rakkautta olen etsinyt parikymppisestä lähtien, ja myös ollut rakastunut, vaikka en ole kaivannut seksiä. Seksillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa, varsinaisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakkaudeton elämä on tragedioista suurin. Minuun ollaan kyllä rakastuttu, ja hetkellisesti rakastettukin, mutta rakastaminen on ollut sidoksissa rooliini ja tekoihini (seksikumppani, vaimo, äiti). Syvää ihmisyyteeni pohjautuvaa kokonaisvaltaista rakkautta en ole kokenut, ja tunnen sen sielullisena ja fyysisenä kipuna jokaisena hetkenä elämässäni.
Niinpä. Kyllä mä haaveilen vielä 20 avioliittovuoden ja vanhenemisenkin jälkeen, että joku vielä rakastaisi aidosti minua, mutta en usko että niin voisi käydä enää.
Mutta musta tuntuu että niin kokee liki kaikki..Aivan samoin ajattelen. Tosin minua ei lohduta yhtään ajatus, että kaikki muutkin tuntevat niin. Silloinhan se olisi merkki siitä, että meillä jokaisella juuri se tärkein ja kaivatuin tarve ihmisenä jää täyttymättä.
(Haluan nyt varmistaa tähän: en missään nimessä tarkoita nyt mitään äidinrakkautta etc. Se on biologista ja jokaiseen sisäänrakennettua. Puhun syvimmästä kaipuusta ihmisenä kokonaisvaltaiseen rakkauteen.)
No näin juuri. Mutta musta tuntuu että ei mitään aitoa rakkautta oikeasti ole, siis sellaista että toinen rakastuu toisessa siihen syvimpään olemukseen, siihen minään.
Kauhean vaikea haluta sellaista mitä ei usko oikein olevan olemassakaan, mutta sellaisesta romantisoin.
Ja kyllä mun täytyy myöntää että aikuisena lasteni rakkaus on tehnyt minusta ehjempää, se on paikannut jotain rakkauden kaipuuta.
Minä olen tullut ihan toisesta suunnasta ihan samoihin ajatuksiin. Lapsena tunsin olevani erityinen, tunsin vanhempieni rakkauden, kuvittelin olevani jopa isoäidilleni SE lastenlapsista, 25 serkuksesta, jostain keskivaiheilta. Kun isoäiti kuoli, ajattelin, että hänellä oli taito nähdä meistä jokainen erityisenä, en uskaltanut kysyä toisilta tunsivatko he samoin.
Vasta nelikymppisenä, avioeron aikaan, tajusin ettei tuo mies ole koskaan rakastanut minua, sitä ihmistä joka minä olen, hän on rakastanut nättiä naamaa, iloista naurua, ajatusta edustavasta vaimosta, ajatusta ihmisestä, joka pukee lapset nätiksi ja on "piiskannut" heidät esittelemiskelpoisiksi suvun isotädeille, ihmistä, joka pitää kodin siistinä ja ruuan pöydässä, sängyn lämpimänä.
Hän ei rakastanut sitä mitä minä olin sisältä, sitä ihmistä joka ei aina itsekään tiedä millainen on, joka ei aina halua mahtua muottiin, ihmistä, joka ei jaksa joka päivä rakastaa edes itseään.
Minua ajatus "rakkaudettomuudesta" on helpottanut, yhtä paljon kuin surettanut, olen ajatellut elämäntehtäväkseni opetella rakastamaan itse itseäni, sellaisena kuin olen, en usko että saavutan sitäkään koskaan, saati, että joku voisi minua tai yleensä ketään rakastaa niin, ehkä rakkaus lapsiin on joinakin hetkinä lähellä sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin. Minä olen 43-vuotias nainen eikä kukaan ole koskaan rakastunut minuun. Ei sillä ole yhtään mitään väliä.
Eikö? Miksi ei?
Siinä 25-35-vuotiaana ahdisti kyllä, koska olin niin ehdollistunut siihen miten elämän "pitäisi" mennä. Ja minun ehdollistumassani mies ja pari lasta oli ihanne, ja miehettömyys varsinkin suuri häpeä. "Vanhatpiiat on omituisia" sanoi aina äitinikin.
Mutta ihminen väsyy ahdistelemaan aina vaan samasta asiasta, ja niinpä keskityin luomaan itsekseni uraa ja hyvää elämää. Ja jossain vaiheessa totesin, että enpä minä kyllä sellaista miestä mihinkään kaipaa. En edes haluaisi, koska viihdyn parhaiten yksin. Seksin saa hoidettua itsekin, apuvälineitäkin on olemassa. Olen niin introvertti ja erakko luonne, että päivittäistä ihmisseuraa samassa taloudessa en edes jaksaisi. En kaipaa keneltäkään rakkautta tai ihailua tai käytännön apua tai mitään. Yksin on hyvä olla.
Olet säälittävä luuseri ja tyhmä ja turha ihminen. Miksi edes elät? Ketä varten? Et sä ittseäsi tartte.
Miksi ihmisen pitäisi elää jotain varten? Päteekö mielestäsi tämä tarve myös muihin olevaisiin? Jos kasvi tai eläin ei elä jotain varten, niin se joutaisi vaikka kuollakin? Itse ajattelen, että elämä ei tarvitse mitään erityistä tarkoitusta, vaan se vain ON. Elän, kun olen sattunut syntymään. Ei siitä sen ihmeempää ongelmaa tarvitse tehdä.
No kyllähän elämästä kannattaa ns. ottaa irti paras mihin kykenee. Ja sitä parasta on kahden ihmisen välinen rakkaus. Jota siis itsekään en ole kokenut siten kuin haluaisin, mutta en aio luovuttaa uskomasta siihen myös itseni kohdalla. Olen vain kokenut kovia, siksi rakkaus varmaan loistaa poissaolollaan.
Me olemme vaan erilaisia ihmisiä. Itse tosiaan olen aika erakko, enkä kaipaa mitään rakkauksia. Minulle riittää että itse koen rakkautta monenlaisia asioita kohtaan. Rakastan pikkulintuja jotka käyvät lintulaudallani. Rakastan lapsia ja niiden viattomuutta. Rakastan luonnon kauneutta. Rakastan hyvyyttä kaikkialla missä sitä kohtaan tai näen. Rakastan arjen pieniä nautintoja. Minä olen itse täynnä rakkautta enkä kaipaa sitä ulkopuoleltani itseeni päin.
Mutta en toki koe olevani jotenkin parempi ihminen, vaan vain erilainen: erakompi, introvertimpi. Ymmärrän että monelle muulle on täysin luontainen ja validi tarve löytää joku ihminen joka rakastaa. Haluan vaan tuoda esiin senkin vaihtoehdon, että on myös sellaisia ihmisiä jotka eivät sitä tarvitse, sitten kun pääsevät eroon joka paikassa toitotetusta aivopesusta, että jokainen ihminen tarvitsee aikuisenakin rakkautta toisilta ihmisiltä.
Tää on kyllä jännä homma jotenkin et miksi mä ajattelen noin, tai miksi se olisi niin että kukaan ei tule rakastumaan minuun. Mä tiedän että jotkut varmasti voisivat ja voivat jollain tasolla ihastua minuun mutta koen sen niin pinnallisena että en osaa nähdä sillä arvoa - ihastutaan ulkonäköön ja siihen miten toinen käyttäytyy, mitä toinen itselle antaa, mitä haaveita toiseen (ehkä vielä tiedostamatta) liittää. Ehkä haaveilen siitä että joku rakastuisi ajatuksiini, mieleen tai "sieluun"?
Toisaalta kuten sinäkin, olen löytänyt rakkautta itsestäni. Osaan rakastaa eläimiä, luontoa, itseäni, läheisiä... En kuitenkaan osaa täysin tyytyväinen olla yksin vaan kaipaan yhteydentunnetta jota mun tuntuu olevan todella vaikea löytää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikään ei ole enemmän p-kapuhetta kuin se että vanhempien rakkaudettomuus pilaisi ihmisen koko elämän. Jos näin on, niin silloin ihminen elää menneisyydessään, syyttää muita ihmisiä ahdingostaan eikä ota vastuuta omasta elämästään. Ihmisen on itse tehtävä omasta elämästään jotain joka on elämisen arvoista eikä asetettava sille ehtoja että olisin onnellinen, jos jokin tietty ehto täyttyisi. Jos joku rakastaisi minua...jos vanhempani olisivat rakastaneet minua.
Etkö edes itse rakasta itseäsi? Kuinka voit olettaa että joku muu sitten rakastaisi sinua?
Ei se ole paskapuhetta. Jos lapselle opetetaan että maapallo on litteä niin ei se usko, vaikka miten joku tulisi siihen sanomaan, että se on pyöreä. Eli jos opetetaan, että et sinä ole rakkauden arvoinen, niin miksi sitä uskoisi että onkin? Mistä sen miehen löytää, joka muuta osoittaa? Kerropas.
Hyvä vertaus! Jos lapselle opetetaan valhe, hän tulee myöhemmin tajuamaan että se oli valhetta ja että totuus on, että hän on rakkauden arvoinen. Eikä siihen tarvita ketään muuta ihmistä osoittamaan sitä, vaan hän tajuaa sen itse koska hän on aikuinen. Aikuinen ihminen ei ole riippuvainen toisen ihmisen rakkaudesta eikä se ole edellytys hänen onnellisuudelleen.
Oma negatiivinen ajattelu edesauttaa sitä, että mitään ei tapahdukaan. Siten passivoituu ja ahdistuu vain lisää. Tulee elää tämä ehkä ainut elämä: mennä ja tehdä. Yrittää, kompastua ja nousta taas. Ja sitten onnistuakin. Sitähän elämä on ihan kaikille. Rohkeasti kohti elämää ja muita ihmisiä.
No on todellakin, jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.