Lue keskustelun säännöt.
Miten aikuiset pitää yllä elämännälkää?
15.03.2018 |
Kun on kaikki saavutettu; työ, perhe, asunto, vakaa elämä. Kaikki on vähän kuin valmista. Mistä sitä innostusta ja jännitystä/odotusta haetaan ja saadaan? Nuorena kaikki on vielä edessä, entä nyt?
Nyt on jokseenkin tyhjä olo. Ei ole oikein mitään mitä odottaa tulevaisuudelta, kun kaikki jo on. Mitä elämässä oikein tehdään sen jälkeen, kun kaiken tarpeellisen on jo saavuttanut? Nytkö vain pyöritään siinä arjen oravanpyörässä hautaan asti?
Kommentit (18)
Pettämistä ja muita salaisia paheita. Ulkoisesti kaikki on hyvin, mutta todellisuudessa tasapainoilen veitsenterällä ja koko korttitalo voi kaatua milloin tahansa. Jännää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan vaan elämällä. Osallistun teinien touhuihin ja koitan elää mukana sekaantumatta liikaa. Maailmassa on paljon, mistä voi olla kiinnostunut ja iloita. Elämä on mahtavaa!
Ei mun elämä ole koskaan valmis, vaikka saavuttaisinkin tavoitteitani. Aina on uusia haaveita ja suunnitelmia.
Draamaqueeninä mun elämä ei koskaan saavuta tylsää tasapainotilaa. Jos ongelmia ei ole, niitä luodaan, ja olen siinä todella hyvä! En edes tavoittele mitään vakaata elämää, nautin vuoristoratakyydistä varmaan hautaani asti.
Vierailija kirjoitti:
Ei se, että nuo asiat "on saavutettu", ole mikään staattinen tila. Eivät ne pyöri itsestään niin, että ihminen on sivustaseuraajana, vaan elämässä tapahtuu koko ajan jotain. Välillä liikaakin.
On se sillä tavalla staattinen tila, että ei tarvi enää haaveilla ja kuumeilla vauvoista, ei puolisosta ja häistä tai asunnosta jne. kun kaikki on jo saavutettu ja tehty.
Opiskelutkin takana, ei tarvi miettiä "mikä musta tulee isona". Työkin on.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP, etkö harrasta mitään? Harrastusten parissa on helppo asettaa tavoitteita itselle ja seurata omaa kehittymistään.
Kun oma elämä on kunnossa, alan järjestellä läheisteni asioita, koska he eivät vain osaa. Ainakaan yhtä hyvin kuin minä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on jatkuvasti meneillään jotain projekteja ja ajatuksissa on lyhyen ja pitkän tähtäimen suunnitelmia tulevaisuuden varalle.
Vierailija kirjoitti:
AP, etkö harrasta mitään? Harrastusten parissa on helppo asettaa tavoitteita itselle ja seurata omaa kehittymistään.
En oikein mitään sellaista, missä voisi suuria tavoitteita itselle asettaa. En esim. juokse, että voisi tähdätä johonkin maratonille. Ehkä pitäisi aloittaa?
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tajusin jo nuorena, että eläkkeellä minulla on paljon aikaa ja vähän rahaa, jos ei maailmassa ihmeitä tapahdu. Niinpä oman asunnon maksaminen on vasta ensi askel vaurastumiseen.
"Käärinliinoissa ei ole taskuja" sanotaan, mutta minä haluan esimerkiksi matkustella. Minulla on paljon muitakin erilaisia haaveita, joita haluan elämässäni toteuttaa. Niinpä elämäni ei ikinä tule valmiiksi. On kuitenkin riski, että kuolo korjaa jo tänään. Niinpä niitä haaveita kannattaa toteuttaa jo nuoresta pitäen pikku hiljaa.
Onhan se kyllä vaikeaa.
minulla on montakin harrastusta, mutta kyllä esim. tavoitteet kehittymisessä on (esim. harrastan esteratsastusta ja kilpailenkin), mutta k yllä kaikki tällaiset asiat kalpenee niin suuresti isojen asioiden rinnalla ( lue lasten saaminen, perhe elämä kun lapset asuu vielä kotona, toimiva parisuhde) että ap:n tavoin tunnen olevani hukassa siitä mistä elämän kipinän saan jatkossa. Lasten pois lentäminenkin odottaa viiden vuoden sisällä ja tuntuu erittäin haikealta vaikka heillä jo vuosia onkin ollut vahvasti oma elämä ja omat menot. Välillä tuntuu, että työ ja harrastukset on vaan elämän täytettä vaikka ne niin kovin rakkaita minulle ovatkin ja minulla on kehittyvä ura. Mietin todella, että mitä minulle tarkoittaa elämän eläminen sittenkun päivittäinen perhe-elämä supistuu miehen kanssa kaksin elelyyn. Tämä lienee sitä keski-iän kriisiä.
Matkustellaan kyllä aikalailla paljon mutta silti 3- 4 krt vuodessa tehtävä ulkomaan reissu on ihana irtiotto ja seikkailu aina, etenkin nyt kun matkat on lasten kasvaessa palanneet enemmän sille seikkailutyyppiselle akselille. Mutta ei ne matkat sitä arkielämän janoa muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No juu, itsellä nyt ollut viime vuodet tilanne, että kaikki on saavutettu. Ammatti, työpaikka, hyvä parisuhde, koti, lapsetkin tehty ja alkavat olla isoja.. mä oon myös matkustanut sen verran (en silti paljoa) ettäkö kokisin sen intohimokseni. Sekin on nähty. Tosin kyllä varmaan vielä joskus taas matkalle lähden, mutta ei siitäkään puuhasta enää sellaista hurmiota koe, kuin silloin kun oli ensimmäiset kerrat. Kuten ei mistään muustakaan.
Toisaalta oon tosi tyytyväinen tavalliseen, tasapaksuun elämään. On rauhallinen olo. On ollut vuoristorataakin, ja pidemmän päälle sellainen väsyttää ja imee musta mehut.
Mä nautin, ja ajattelinkin nauttia elämästä just tällaisena tavallisena ja ns. tylsänä. Tämäkään kun ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys.
Tänään kävelin kauppaan kirkkaassa auringonpaisteessa. Silmiä häikäisi ja hiki valui rintakehää pitkin. Ajattelin, että mulla on vapaapäivä, voisin tehdä mitä vaan, mutta valitsin vain käydä kaupassa kävellen.
Matkalla mietin, miten tyytyväinen saan olla, että mulla jalat ja pää toimii, että voin lähteä kauppaan yksin. Harva kai näitä tämän ikäisenä miettii (36) mutta itse kun hoitaa työkseen mm. liikuntakyvyttömiä dementikkoja, ja ymmärtää, että se voi olla minunkin kohtaloni joskus, osaa olla melko kiitollinen "pienistäkin" asioista. Eikä jaksa niin murehtia, ettei elämä ole (aina/enää) niin Suurta ja Intohimoista. Tämä on hyvä elämä näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se, että nuo asiat "on saavutettu", ole mikään staattinen tila. Eivät ne pyöri itsestään niin, että ihminen on sivustaseuraajana, vaan elämässä tapahtuu koko ajan jotain. Välillä liikaakin.
On se sillä tavalla staattinen tila, että ei tarvi enää haaveilla ja kuumeilla vauvoista, ei puolisosta ja häistä tai asunnosta jne. kun kaikki on jo saavutettu ja tehty.
Opiskelutkin takana, ei tarvi miettiä "mikä musta tulee isona". Työkin on.
Ap.
No on sulla sitten ollut haaveet :( Sääliksi käy jos tuo on sun unelma ollut.
Minulla lapset on jo maailmalla, äijä ulos potkittu jo vuosia sitten eikä uutta ole otettu eikä oteta. Joka ikinen päivä on mielenkiintoinen ja koko ajan tulee lisää asioita joita haluan vielä kokea ja nähdä!
Maailma on ihmeellinen paikka aina vaan uutta ja mielenkiintoista tarjolla. Taivas on rajana!
En ole rikas, rahat annoin ennakkoperintönä muksuille että saivat ostaa omat kämpät. Muutenkin avustan tarpeen tullen. Minulle raha ei ole onni vaan elämän sisältö. Olen utelias elämälle ja asioille. Nyt olen ollut enemmän ja vähemmän toipilas kun mursin olkapääni. Juuri sain tietää että olen kunnossa (6 viikkoa tuskallista odotusta) ja voin taas lentää vapaasti! Olen päättänyt kuolla saappaat jalassa :)
Ikää siis 64 ja nainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No juu, itsellä nyt ollut viime vuodet tilanne, että kaikki on saavutettu. Ammatti, työpaikka, hyvä parisuhde, koti, lapsetkin tehty ja alkavat olla isoja.. mä oon myös matkustanut sen verran (en silti paljoa) ettäkö kokisin sen intohimokseni. Sekin on nähty. Tosin kyllä varmaan vielä joskus taas matkalle lähden, mutta ei siitäkään puuhasta enää sellaista hurmiota koe, kuin silloin kun oli ensimmäiset kerrat. Kuten ei mistään muustakaan.
Toisaalta oon tosi tyytyväinen tavalliseen, tasapaksuun elämään. On rauhallinen olo. On ollut vuoristorataakin, ja pidemmän päälle sellainen väsyttää ja imee musta mehut.
Mä nautin, ja ajattelinkin nauttia elämästä just tällaisena tavallisena ja ns. tylsänä. Tämäkään kun ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys.
Tänään kävelin kauppaan kirkkaassa auringonpaisteessa. Silmiä häikäisi ja hiki valui rintakehää pitkin. Ajattelin, että mulla on vapaapäivä, voisin tehdä mitä vaan, mutta valitsin vain käydä kaupassa kävellen.
Matkalla mietin, miten tyytyväinen saan olla, että mulla jalat ja pää toimii, että voin lähteä kauppaan yksin. Harva kai näitä tämän ikäisenä miettii (36) mutta itse kun hoitaa työkseen mm. liikuntakyvyttömiä dementikkoja, ja ymmärtää, että se voi olla minunkin kohtaloni joskus, osaa olla melko kiitollinen "pienistäkin" asioista. Eikä jaksa niin murehtia, ettei elämä ole (aina/enää) niin Suurta ja Intohimoista. Tämä on hyvä elämä näin.
Samaistun. Elämä on loppujen lopuksi niin pienestä kiinni. Näin yli nelikymppisenä, kun lapsetkin on jo aikuisia, arvostan nimenomaan tavallista ja rauhallista elämää. Viime vuosiin on mahtunut sairautta, kuolemaa, yt-neuvotteluja, nyt sitä on vaan tyytyväinen kun on kiva päivä. Näihin pettämisjuttuihin en viitsi ottaa edes kantaa, sivusta seuranneena lähinnä säälittää nämä tyypit, useampiakin tuhoisia lopputuloksia kun on jo ehtinyt todistamaan.
Kun lapset lensivät pesästä, matkustelimme enemmän mieheni kanssa. Kesä oltiin merellä Suomessa,
talvella ulkomailla enimmillään 9 kertaa/vuosi.
Sitten syntyivät lapsenlapset, joiden kanssa on ollut ihana viettää aikaa niin kotona, merellä kuin ulkomaillakin.
Kun nuorempana on riittänyt vauhtia elämässä, vanhemmiten osaa nauttia seesteisestä arjesta turhia hötkyilemättä.
Niin pitkään kuin muistan olen joutunut joka ilta menemään kesken kaiken nukkumaan ja jättämään tuhat mielenkiintoista asiaa kesken tai tekemättä.
En ole koskaan elänyt sellaista päivää jolloin olisin todennut kaiken olevan valmista ja tehty ja elämän olevan tylsää.
Ehkä se on päivä jolloin kuolen?
Ei se, että nuo asiat "on saavutettu", ole mikään staattinen tila. Eivät ne pyöri itsestään niin, että ihminen on sivustaseuraajana, vaan elämässä tapahtuu koko ajan jotain. Välillä liikaakin.