Mitä seuraa, jos lapsen pitää salata kotinsa asioita?

Kaikki salaavat jotain ja niin pitää ollakin - sekä lapsena että aikuisena. On hyvä oppia!että esimerkiksi toisten perheenjäsenten sairaudet ja diagnoosit tai elinajanodotteet, sukuriidat ja omaisuuden määrä tai sijainti eivät ole asioita, joita kertillaan vieraille.

Salattavalla asialla on enemmän merkitystä kuin sillä, että salataan. Siis sillä, aiheuttaako salattava asia sinänsä ahdistusta tai pelkoa (kuten vaikka ne sairaudet) vai ei (kuten vaikka vanhempien omistamien vuokra-asuntojen avainten tai vara-rahan sijainti kotona). Ajdistusta aiheuttavat asiat olisi hyvä käsitellä jonkun ammattilaisen kanssa. Jos äidillä on syöpä, lapsi varmasti tarvitsee tukea, mutta ei äidin elinajanodotetta tai hoitoja silti saa tai tarvitse kavereille, kaverien vanhemmille, eikä edes kyläkoulun opettajille kertoa.

Mihinkään tutkimuksiin aiheesta en ole törmännyt, joten vastaan vain omalta kohdaltani. Lapsuudessani meillä kotona oli juuri tuollainen kulttuuri - "Tästä ei sitten puhuta kylillä." Asia saattoi olla isompikin tai sitten täysin yhdentekevä. Ennen teini-ikää ei tullut mieleenkään kyseenalaistaa kieltoa puhua perheen asioista kodin ulkopuolella, kun siihen oli pienestä asti oppinut, mutta jossain kohtaa ymmärsin kuinka ristiriitaista se on, koska meillä kotona kyllä juoruttiin naapureiden asioista. Uskon että kiellolla on ollut omat vaikutuksensa sulkeutuneisuuteeni, sillä aina piti harkita oliko asia sellainen mistä sai puhua muille vai ei. Ikävä kyllä opittu tapa ei lähde helpolla ja vielä edelleen 25-vuotiaana jopa omista asioista avautuminen on minulle vaikeaa ja toisten asioista puhuminen herättää helposti syyllisyyden tunteen.

Toisaalta minusta on tullut hyvä kuuntelija ja välttelen edelleen toisten asioista juoruamista, joten ehkä asiasta on seurannut jotain hyvääkin.

Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjassa käsitellään aihetta.

Kyllä lapset pitääkin opettaa olemaan huutelematta kodin asioita ympäri kyliä, jonkin verran heiltä toki lipsahtelee mutta tuskin kioskin kassajonossa huutaa missä kodin vara- avaimia pidetään. Meillä kotona eroteltiin aluksi Kodin Asiat ja muut jutut jotta olisimme ylipäätänsä tajunneet mistä piti olla hiljaa. Pettämisistä tai väkivallasta lapset ovat vaistomaisesti vaiti, juuri niitä juttuja joista taas pitäisi ilmoitella jossakin. 

Riippuu mitä salataan. Jos salataan, että vanhempi pahoinpitelee lasta, varmasti seuraa pahaa. Jos sovitaan, ettei lapsen tietoon vahingossa tullutta vanhempien omaisuutta kerrota kavereille, kyseessä on normaalin käytöksen oppiminen.

Mutta tosiaan minusta ei kannata olla kiinnostunut omaisuuden takia, koska olen tavallisesta duunariperheestä. Jokaisella on mahdollisuus säästäväisyydellä kasvattaa omaisuuttaan ja kun ikää tulee niin on hyvä puskuri eläkeikää ajatellen. Töitä tekemällä tienaa aina jotain ja toivottavasti jää myös säästöön.

Minä ainakin osasin jo pienenä koululaisena salata kodin asiat, kuten köyhyyden ja nolot tai ikävät sattumukset. En muista että minulle olisi ikinä sanottu että tästä ei sitten puhuta, vaan jokainen perheessämme tajusi sen muutenkin.

Vastauksena kysymykseen: Minusta tuli ainakin omasta mielestäni täyspäinen introvertti kiltti mies.

Minä en muista, että minun lapsuudessa olisi ikinä sanottu, että jotain asiaa ei saa kertoa kylillä. Vaikka kaikenlaista vakuutusmyyjää sun muuta neuvojaa kävi kyllä kotona, jolloin me lapsetkin kuulimme aikuisten asioita.

Tämä aloituksen kysymys tuli sitten mieleen siitä, kun huomasin erään ihmisen epäröivän, että saako kertoa minulle jotain. Ja asia oli tasoa äidin lempiruoka. Ihan suoraan sanoi, ettei tiedä onko se salaisuus vai ei. Ja jäin miettimään, että mitenköhän paljon heiltä on lapsena vaadittu asioiden salailua. Ja miten raskasta sen on täytynyt olla lapsille, kun nyt aikuisenakin vielä aiheuttaa hämmennystä.

Ap

Minut opetettiin aikoinaan  puhumaan muiden kanssa vain sellaisista kotiasioista, joista voi kirjoittaa omalla nimellä lehteen. Samaa olen opettanut lapsilleni.

On ihan tervettä opettaa lapsille, että kaikesta kotona kuulemastaan ei kannata kylillä huudella. Aina on joku kateellinen, joka kuuntelee liian tarkasti ja iskee sopivalla hetkellä takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lapset pitääkin opettaa olemaan huutelematta kodin asioita ympäri kyliä, jonkin verran heiltä toki lipsahtelee mutta tuskin kioskin kassajonossa huutaa missä kodin vara- avaimia pidetään. 

Tässä olen kyllä eri mieltä. Onhan meilläkin miehen kanssa asioita, joita ei tarvitse ympäriinsä huudella. Mutta eihän me niistä sitten lasten kanssa puhutakaan, vaan annetaan lasten olla lapsia. Ja kerrotaan heille sitten asiat siinä vaiheessa, kun ne ovat muutenkin julkisia. Eli jos tehdään vaikka yritystoimintaan muutoksia, niin ei puhuta siitä lasten kanssa vielä suunnitteluvaiheessa, vaan sitten vasta, kun asia on selvä ja muutos alkaa pian näkymään ulospäin muutenkin.

Vara-avaimien paikkaa ei tiedä lapsetkaan, sillä he eivät tarvitse sitä tietoa, mummola on ihan vieressä.

Ja kun lapset kasvavat, niin sitä mukaa näitä perheen asioita puhutaan enemmän ja aikaisemmassa vaiheessa. Niin että parikymppisenä ovat jo hyvin perillä asioista alusta lähtien.

Harmi, että olin tottelevainen lapsi ja vaikenin. Se tuhosi mielenterveyteni. Nykyään olen avoin. Ehkä vähän liiankin avoin. 

Vierailija kirjoitti:

Harmi, että olin tottelevainen lapsi ja vaikenin. Se tuhosi mielenterveyteni. Nykyään olen avoin. Ehkä vähän liiankin avoin. 

Onko avoimuus tuonut sinulle ongelmia?

Jos on, niin ovatko ne kuitenkin vähäisempiä kuin vaikenemisesta koituneet ongelmat?

Onko vielä lisämietelmiä?

Mt ongelmia. Lähinnä ihmettelen, mitä ne kotiasiat ovat, joista ei saa puhua?

Joissain perheissä on ihan ällistyttävän tiukka linja siinä, mitä puhutaan ulos. Vaikuttavat ihan tavallisen tylsältä normiperheeltä. Mutta sitten, kun tulee sellainen tilanne, että ihan normaalissa small talkissa huomaa omituista välttelyä, niin kyllähän se huvittaa. Jotkut haluavat tehdä elämästään tarpeettoman vaikeaa, kun ei taida muuta sisältöä olla. Luodaan outoja sääntöjä puhumisesta, jotta on jotain mitä jännittää.

Kyllä se jättää jäljen lapseen. Lasta ei saisi kuormittaa salaisuuksilla. Aikuisillakin on pakottava tarve puhua asioista. Miettikää miten itseenne vaikuttaa joku suuri salaisuus. Se seisoo monesti ihmisten välissä ja halutatte keskustella jonkun kanssa siitä. Jos kerrottu salaisuuden ystävällenne, hän varmasti keskustelee siitä puolisonsa tai jonkun toisen ystävän kanssa. Lapsi tajuaa itse olla kertomatta vara-avaimesta , jos hänelle perustellaan se. Myös jonkun on helppo manipuloida lapsi kertomaan avaimesta.

Äidilläni on ja oli asioita mitä ei saa sanoa esim. hänen sisaruksilleen, jotka taasen utelevat asioita minulta. Lopputulos etäiset välit äidin sukuun. Itse vihaan kaikenlaisten pelien pelaamista, äitini nauttii niistä. Jonkinlainen diagnoosi äitiin sopisi... katselee elämää kovin negatiivisin silmin.

Ei erityisen hyvää. Minä jouduin salaaman lapsuudestani kaiken (-60 luvulla), en mielelläni vienyt kavereitani kotiinikaan. Häpesin lähes kaikkea.

Mun lapsuudessa ei saanut koskaan puhua ulkopuolisille yhtikäs mitään kotiasioita, ei edes niitä vähäpätöisimpiäkään. Muistan, kuinka pienenä esim. mummolassa kerroin jotain ihan tavallisia juttuja, niin sain sitten sapiskaa kotona, ettei saa kertoa mitään. Minustahan kasvoi sitten oikea mölli lapseksi, joka ei aikuisten aikana saanut sanaa suustaan edes kysyttäessä ja kouluun mennessä sain melkein paniikkikohtauksen kun opettaja kysyi luokassa vanhempien etunimeä.

Oon yli 30v, mutta kyllä nämä asiat vaikuttavat vieläkin sosiaalisissa tilanteissa.

Minä salasin åvanhempien alkoholismin. Olin tarkkailun alla. Jouduin kertomaan sossuille, mitä sanoa.

Vanhempani eivät olleet väkivaltaisia, mutta kännissä koko ajan.