Kyllä on henkisesti rankkaa tyhjentää lapsuudenkotia

Mäkin tyhjensin. Ei musta ollut yhtään rankkaa. Rakastan päästä eroon vanhasta roinasta. 

Tiedän tunteen. Tsemppiä.

Samoissa tunnelmissa täällä. Tosin minun äitini on vielä elossa, mutta muistisairas, joten olen päättänyt aloittaa raivaamisen jo nyt, kun äiti ei enää pysty tekemään mitään omille roinakasoilleen eikä edes muista niitä. Äiti on vielä hamstraaja, joten tavaraa riittää, ja kuten sanoit, työ on uuvuttavaa sekä henkisesti että ruumiillisesti. Mutta ajattele, että jotkut tekevät tätä hommaa ammatikseen, päivästä ja vuodesta toiseen! Meillä sentään on tyhjennettävänä vain yksi lapsuudenkoti.

Vierailija kirjoitti:

Mäkin tyhjensin. Ei musta ollut yhtään rankkaa. Rakastan päästä eroon vanhasta roinasta. 

Jos on ollut hyvä koti ja lämpimät perhesuhteet, tyhjentäminen on usein raskas prosessi, tunnemuistojen vuoksi.

Mun äidillä on hamstraamistaipumusta jota ei itse tajua. Kerran ollaan oltu tyhjentämässä taloa ja piharakennuksia. Äitini valittaa kun mitään ei löydy ja missään ei ole tilaa millekään, mutta annas olla kun käydään puhumaan tavaran poisviennistä, silloin ei saakaan mihinkään koskea. Olin aivan raivon partaalla tuon ajan kun oltiin siellä siivoamassa.

Mutta joo, ap:lla taitaa olla kuolinpesän tyhjennys meneillään, eli hieman eri tilanne. Kunhan tuli mieleen. Tunteita kuohuttavia asioita nämä vanhat tavarat.

Pro tip miten välttää lapsuudenkodin raivaaminen: muuta sinne takaisin asumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mäkin tyhjensin. Ei musta ollut yhtään rankkaa. Rakastan päästä eroon vanhasta roinasta. 

Jos on ollut hyvä koti ja lämpimät perhesuhteet, tyhjentäminen on usein raskas prosessi, tunnemuistojen vuoksi.

Ai? Luulisi että silloin ois helppoa kun ei ois mitään toteutumattomia ja turhia toiveita, jotka tulevat mieleen ja vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Mun äidillä on hamstraamistaipumusta jota ei itse tajua. Kerran ollaan oltu tyhjentämässä taloa ja piharakennuksia. Äitini valittaa kun mitään ei löydy ja missään ei ole tilaa millekään, mutta annas olla kun käydään puhumaan tavaran poisviennistä, silloin ei saakaan mihinkään koskea. Olin aivan raivon partaalla tuon ajan kun oltiin siellä siivoamassa.

Mutta joo, ap:lla taitaa olla kuolinpesän tyhjennys meneillään, eli hieman eri tilanne. Kunhan tuli mieleen. Tunteita kuohuttavia asioita nämä vanhat tavarat.

Sama, meidänkin äidillä, hamstraa hulluna, sitten mä heittelen niitä tavaroita vaivihkaa roskikseen.

Se on rankkaa, vaikkei olisi edes lapsuudenkodista kyse. Meillä oli syksyllä se tilanne, kun jouduttiin muuttamaan. Oli 30 vuoden aikana kertynyt sen verran tavaraa ja muistoja, joista oli ihan pakko luopua. Ihan kauheaa se oli, en pysty itkemättä muistelemaan koko asiaa.

Tähänkin asialliseen ketjuun piti jonkun tulla pilailemaan. Oikea mt-potilaiden temmellyskenttä koko palsta. Muutamien asiallisten ja järkevien kirjoittajien vuoksi täällä kuitenkin tulee välillä käytyä.

On se rankka homma, mutta jollain lailla myös terapeuttista. Mulla isä on kuollut ja äiti haluaa muuttaa pienempään lähemmäs palveluita, niin ollaan tehty raivausta yhdessä. Välillä nauretaan ja välillä itketään. Lähes 40 vuoden aikana on ehtinyt kertyä monenlaista tavaraa.

Minä jäin yksin, kun äiti kuoli. Ei ole omaa perhettä, ei lapsuusperhettä. Kyllä se tuntuu jotenkin lopulliselta ja siltä, että sen jälkeen on tosi irrallinen ja juureton olo. 

Kaikki keskittyvät pitämään omat varastot tyhjinä. Yhtään arvokasta tavaraa niissä tuskin on.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki keskittyvät pitämään omat varastot tyhjinä. Yhtään arvokasta tavaraa niissä tuskin on.

On rahallista arvoa ja tunnearvoa.

Jouduin kolmekymppisenä tyhjentämään sekä lapsuudenkotini että molemmat mummolani. Viimeistään silloin tajusin että tavara on vain tavaraa ja sen vuoksi on turha itkeä. Ei olisi tullut mistään mitään jos silloin olisin piehtaroinut kaikissa muistoissa. Voin kertoa, että ne rakkaat ihmiset ovat mielessä ilman paikkoja ja tavaroitakin.

Ymmärrän kyllä että oman menneisyyteni takia suhtaudun vähän kylmästi ja epäempaattisesti niihin, jotka itkevät silmät päästään jonkun ysikymppisen kuolemaa ja eivät pysty millään eroamaan kaikista kolhiintuneista kipoista ja virttyneistä vaatteista. Jokaisella on omat sukunsa, kyllä, mutta ei niissä ole pakko piehtaroida.

Sukunsakin, mutta tarkoitin surunsa.

Minulla oli paska lapsuus ja nuoruus. Kun aika koittaa, heitän sumeilematta kaikki kaatikselle, mitä siitä talosta löytyy. Enkä itke perään. Sitten pirtti myyntiin. Sama vaikka saisin siitä kuinka vähän, kunhan lähtee pois minulta.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli paska lapsuus ja nuoruus. Kun aika koittaa, heitän sumeilematta kaikki kaatikselle, mitä siitä talosta löytyy. Enkä itke perään. Sitten pirtti myyntiin. Sama vaikka saisin siitä kuinka vähän, kunhan lähtee pois minulta.

Ei ole pakko alkaa itse tyhjentämään. On olemassa ammattityhjentäjiä jotka raivaavat kuolinpesät ym. Kai jopa maksavat jonkin könttähinnan kun ensin katsastavat olisko mitään rahaksi muutettavaa. Tyhjentäjistä oli hiljan juttua jossain iplehdessä. Mitä on tullut vastaan kokemuksia jne...

Tuskin maltan odottaa, että saan tuon hoidettavakseni.

Tai tottakai joihinkin tavaroihin emt. kiintyy, vaikka joku mummolta lahjaksi saatu villapaita, jota ei kuitenkaan käytä. Oon jo kommentoinut tähän ketjuun, mutta joo, oon heittänyt suurimman osan turhasta roinasta pois, ne on vaan tavaroita.