En tunne olevani äiti

Olet tyytyväinen, kun lapsi on hoidossa? Miten kuusiviikkoinen voi olla hoidossa?

Finland as hell.

Minulla meni pitkään ennenkuin aloin tuntea aitoa rakkautta pelkän huolen lisäksi lapsesta. (Lapsi nyt 1.5 -vuotias)

Älä hätäile äläkä kiirehdi. Sinullakin voi olla synnytyksen jälkeinen masennus. Hormonitkin heittävät kauheasti. Muista puhua avoimesti jonkun kanssa asiasta. Tsemppiä :)

Baby blues? Mulla oli. En tunnistanut sitä silloin, mutta se ilmeni juuri noin. En oikein osannut kiintyä vauvaan, en tuntenut mitään. Teki mieli vain käpertyä itseeni ja omiin ajatuksiini.

Puhuin neuvolassa ja sain apua. Puhu sinäkin, ap. Tärkeintä on, että pidät vauvasta huolta. Loruttelu ei ole kaikki kaikessa, kunhan pidät vauvaa paljon sylissä ja välillä otat katsekontaktia, hymyilet ja juttelet jotain. Ihastelet vaikka vauvan varpaita, silittelet hiuksia. Saatat huomaamattasi samalla rakentaa hyvää kiintymyssuhdetta vauvaan ja vauva tykkää kosketuksesta.

Itse olen nauttinut lapsistani vasta heidän alettuaan puhua, kävellä ja leikkiä. Monille se vauva-aika on ihaninta ikinä, mutta ei suinkaan kaikille. Tunteille pitää antaa aikaa.

Miksei kuusiviikkoinen voi olla hoidossa? Oli jo pariviikkosena. Joskus munki on käytävä kaupassa eikä se hammaslääkärikään kotiin tullu. Mieluummin se vauva varmaan mummulassa on ku cittarissa. Enkä usko, että yksikään vauva siitä rikki menee, vaikka äiti olisikin pari tuntia muualla, kun on välittävä aikuinen lähellä.

Vierailija kirjoitti:

Miksei kuusiviikkoinen voi olla hoidossa? Oli jo pariviikkosena. Joskus munki on käytävä kaupassa eikä se hammaslääkärikään kotiin tullu. Mieluummin se vauva varmaan mummulassa on ku cittarissa. Enkä usko, että yksikään vauva siitä rikki menee, vaikka äiti olisikin pari tuntia muualla, kun on välittävä aikuinen lähellä.

Meinaatko, että lapsi pitää laittaa aina hoitoon kaupassa käynnin ajaksi? Hammaslääkärikäynnin ymmärrän, mutta kaupassa käyntiä en kuitenkaan. Mun vauva senkus nukkuu vaunussa, kun käyn kaupassa ja jos ei nukukaan, niin eipä sekään ole katastrofi. Mulla on kaksi pientä lasta ja parempi vain alusta asti oppia pitämään niitä mukana menoissaan. Esikoisen kohdalla arastelin pitkään ulos menoja, mutta nyt toisen kohdalla en tosiaankaan voi jäädä kökkimään kotiin tai olettaa, että hoitoa järjestyisi, että taaperon saisi ulkoilutettua. Ihan oman mielenterveytesi takia sun täytyy saada itsesi ulos vauvan kanssa. Elä elämääsi vauvan kanssa, tee normaaleja arkirutiineja ja käy vaikka kahvilassa vauvan kanssa. Ei ihme, jos masentaa ja elämä tuntuu ankelta tyrmältä, kun sitä alkaakin lakkaamaan elämästä vauvan takia. Sun ei tarvitse tehdä niin. Mene ulos ja nauti elämästäsi pikkuisen kanssa.

Oon mä käynytkin. Kahviloissa ja kavereilla kylässä. Kaupassakin, paitsi nyt pahimmilla pakkasilla, kun en viitsinyt vauvaa viedä ulos. Sillon se oli kauppareissut mummun kanssa.

Ongelma vaan on se, etten tunne itseäni äidiksi. Muut fiilistelevät äitijuttuja, muskareita ja lapsen kehitystä. Mä jotenki missaan tän kaiken. Odotan vaan, että saan omaa aikaa, jotta voin tehdä omia juttuja, koska jotenii nää äitijutut tuntuu niin vierailta.

Ei kaikista ole äideiksi ja sekin on ihan normaalia, luonnon tapaa yrittää pitää lisääntymistä kurissa. Harmi vaan, että ihmisille se halu tuntuu olevan joko a) ainut asia millä on merkitystä tai b) sillä ei ole mitään väliä, lapsi hankitaan siitä huolimatta koska pitää.

Minulla ei ollut mitään tuollaista ja mietinkin, että vaikuttiko siihen se, että vauva oli minulla jatkuvasti ihokontaktissa ensimmäiset viikot. Mies sijasi minulle vuoteen sohvalle, jossa sitten makoilin peiton alla vauva ihokontaktissa ja katselin elokuvia ja nukuin, se oli aika mukavaa. Luulen, että tuossa jo meille kehittyi aika vahva siteen alku. Lopetin tuon muutaman viikon päästä, kun aloin jo hiljalleen liikkumaan ja varovasti tekemään asioita, mutta pidin lapsen silti aina samassa huoneessa sitterissä.

Mikset saa omaa aikaa? Onko vauva vaikea? Yleensähän vastasyntyneet nukkuvat jopa 20h vuorokaudessa, tuon ikäiset mielestäni aika lähellä tämän ajan. Etköhän siinä kerkeä tekemään omia juttujasi, vai?

Juu eipä se synnyttäminen vielä äitiä tee. M37

Vauvalla on vatsavaivoja, eli omaa aikaa ei juurikaan ole. Unet on molemmilla kortilla.

Ehkä ne äitifiilikset joskus sitten kehittyvät, pitänee vaan odotella. Tunnen vaan niin kateutta heitä kohtaan, jotka fiilistelevät ekoja hymyjä ja söpöstelevät vauva-aikaa, ja itse stressailen ja masistelen saman ajan. Haluaisin itsekin olla vaaleanpunaisessa kuplassa.

Äitiys on iso muutos eikä se tapahdu hetkessä. Lapseen tutustuminen ja rakkaus voi syttyä hetkessä tai kestää oman aikansa. Ei isätkään välttämättä koe heti isyyttä sillä he eivät ole kokeneet vauvan kasvua sisällään. Sama voi olla äidillä eli lapsenrakkaus tulee vähitellen lasta hoitaessa. Sinulle voisi olla hyvä puhua asiasta neuvolassa, sillä jos sinulla onkin synnytyksen jälkeinen masennus tai pitkittynyt baby blues niin sieltä pitäisi saada apua. Varsinkin jos olet yksinhuoltaja niin tarvitset apua.

Muista että sosiaaliseen mediaan postataan useimmiten positiivista joten kaikkien söpöilykuvien takana on myös se huutava, sotkeva, ei nukkuva lapsi.

Joillakin ne äidilliset tunteet herää myöhemmin, älä vielä soimaa itseäsi! Juttele neuvolassa, kyseessä voi tosiaan olla Baby blues. Suosittelen kuitenkin että pidät vauvaa sylissä enemmän, se voisi auttaa siihen, että se rakkaus heräisi.

Mutta älä ihan oikeasti ajattele että olisit huono äiti kun et laula ja lirkuttele vauvallesi. kaikilla se ei tule luontaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Oon mä käynytkin. Kahviloissa ja kavereilla kylässä. Kaupassakin, paitsi nyt pahimmilla pakkasilla, kun en viitsinyt vauvaa viedä ulos. Sillon se oli kauppareissut mummun kanssa.

Ongelma vaan on se, etten tunne itseäni äidiksi. Muut fiilistelevät äitijuttuja, muskareita ja lapsen kehitystä. Mä jotenki missaan tän kaiken. Odotan vaan, että saan omaa aikaa, jotta voin tehdä omia juttuja, koska jotenii nää äitijutut tuntuu niin vierailta.

Ei kannata pitää kovinkaan suurena totuutena niitä somepäivityksiä. Eiköhän someen kerota vai ne elämän highlightit ja neki kaunisteltuna versiona. Ei ole olemassa täydellistä ihmistä täydellisellä elämällä.

Ehkä mun odotukset ja todellisuus ei oo kohdannu. Pitää vaan nyt odotella, josko ne äidilliset tunteet sitten heräilis. On niin hassua, et yli kaiken haluisin haluta vaan viettää aikaa vauvan kans, mutta jotenki en tunne semmosta äitiyttä.