Hesarissa adoptioäiti-lääkäri, mitä apua hän on vailla?

Sillä ei ole väliä ono lapsi adoptoitu tai biologisesti oma. Jonon häntäpäähän vaan odottamaan omaa vuoroa joka tulee vuosien päästä.

Se että on joku erikoislapsi ei auta kun ihan Suomessa syntyneet erikoislapset odottavat myös vuoroaan.

Tämä nainen/perhe on nyt ymmärtänyt väärin ja luulevat että saisivat lisää apua/palveluita koska ovat adoptoineet kun todellisuus on että erikoislapsen kanssa joutuu elämään ja odottamaan diagnoosia ja apua monta vuotta ja se apu on aina liian pieni

Minäkin luin jutun ja olisin myös kaivannut konkreettisia ehdotuksia ja ideoita, että minkälaista tukea tai apua hän olisi halunnut tai tarvinnut? Ja tarvitsiko sitä apua se lapsi vai vanhemmat.

Joskys näitä adoptio- ja sijaisperhejuttuja lukiessa tulee kieltämättä mieleen, että kun tuollainen vuosikymmenet lapsettomana elänyt keski-ikäinen, keskiluokkainen pari sitten vihdoinkin saa sen valtavalla hartaudella odottamansa lapsen, niin odotukset ja käsitys arkielämästä pikkulapsen kanssa voivat olla aivan epärealistisia ja silloin pudotaan tosi korkealta.

Mutta MITÄ hän siis halusi? Siis ihan konkreettisesti. Mitä hän oli vailla?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minäkin luin jutun ja olisin myös kaivannut konkreettisia ehdotuksia ja ideoita, että minkälaista tukea tai apua hän olisi halunnut tai tarvinnut? Ja tarvitsiko sitä apua se lapsi vai vanhemmat.

Joskys näitä adoptio- ja sijaisperhejuttuja lukiessa tulee kieltämättä mieleen, että kun tuollainen vuosikymmenet lapsettomana elänyt keski-ikäinen, keskiluokkainen pari sitten vihdoinkin saa sen valtavalla hartaudella odottamansa lapsen, niin odotukset ja käsitys arkielämästä pikkulapsen kanssa voivat olla aivan epärealistisia ja silloin pudotaan tosi korkealta.

Adoptiolasten kanssa moni tippuu korkealta. Niin paljon traumaa ja ongelmia niillä lapsilla yleensä on. Adoptiovanhemmat vaan ovat yleensä vähän vanhempia loogisista syistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin luin jutun ja olisin myös kaivannut konkreettisia ehdotuksia ja ideoita, että minkälaista tukea tai apua hän olisi halunnut tai tarvinnut? Ja tarvitsiko sitä apua se lapsi vai vanhemmat.

Joskys näitä adoptio- ja sijaisperhejuttuja lukiessa tulee kieltämättä mieleen, että kun tuollainen vuosikymmenet lapsettomana elänyt keski-ikäinen, keskiluokkainen pari sitten vihdoinkin saa sen valtavalla hartaudella odottamansa lapsen, niin odotukset ja käsitys arkielämästä pikkulapsen kanssa voivat olla aivan epärealistisia ja silloin pudotaan tosi korkealta.

Adoptiolasten kanssa moni tippuu korkealta. Niin paljon traumaa ja ongelmia niillä lapsilla yleensä on. Adoptiovanhemmat vaan ovat yleensä vähän vanhempia loogisista syistä.

Jutussa kyllä todettiin että valtaosalla adoptiolapsista menee hyvin.

Se mikä minua ihmetyttää, että tuleeko lapsen uhma, valvominen, sitovuus yllätyksenä? Vai mikä?

Meillä valvottiin kuusi vuotta astman takia. Kyllä. Ei silti tullut mieleenkään viedä asiaa lehteen. Minusta se kuuluu lapsiperhe-elämään.

Ja minusta ikä nimenomaan toi suhteellisuudentajua.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin luin jutun ja olisin myös kaivannut konkreettisia ehdotuksia ja ideoita, että minkälaista tukea tai apua hän olisi halunnut tai tarvinnut? Ja tarvitsiko sitä apua se lapsi vai vanhemmat.

Joskys näitä adoptio- ja sijaisperhejuttuja lukiessa tulee kieltämättä mieleen, että kun tuollainen vuosikymmenet lapsettomana elänyt keski-ikäinen, keskiluokkainen pari sitten vihdoinkin saa sen valtavalla hartaudella odottamansa lapsen, niin odotukset ja käsitys arkielämästä pikkulapsen kanssa voivat olla aivan epärealistisia ja silloin pudotaan tosi korkealta.

Adoptiolasten kanssa moni tippuu korkealta. Niin paljon traumaa ja ongelmia niillä lapsilla yleensä on. Adoptiovanhemmat vaan ovat yleensä vähän vanhempia loogisista syistä.

Jutussa kyllä todettiin että valtaosalla adoptiolapsista menee hyvin.

Se mikä minua ihmetyttää, että tuleeko lapsen uhma, valvominen, sitovuus yllätyksenä? Vai mikä?

Meillä valvottiin kuusi vuotta astman takia. Kyllä. Ei silti tullut mieleenkään viedä asiaa lehteen. Minusta se kuuluu lapsiperhe-elämään.

Ja minusta ikä nimenomaan toi suhteellisuudentajua.

Ap

Ei tilastollisesti mene. Tosin nykyään ongelmiin osataan varautua ennaltaehkäisevästi.

Tuskin lasten ongelmat tulee yllätyksenä. Ehkä hänellä on masennusta tai ei osaakaan rakastaa adotiolasta kuin omaansa. Itse en ainakaan osaisi.

Juttua en ole lukenut, kun linkkiä ei löydy ketjusta.

Ymmärsin että terapiaa olisivat kaivanneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin luin jutun ja olisin myös kaivannut konkreettisia ehdotuksia ja ideoita, että minkälaista tukea tai apua hän olisi halunnut tai tarvinnut? Ja tarvitsiko sitä apua se lapsi vai vanhemmat.

Joskys näitä adoptio- ja sijaisperhejuttuja lukiessa tulee kieltämättä mieleen, että kun tuollainen vuosikymmenet lapsettomana elänyt keski-ikäinen, keskiluokkainen pari sitten vihdoinkin saa sen valtavalla hartaudella odottamansa lapsen, niin odotukset ja käsitys arkielämästä pikkulapsen kanssa voivat olla aivan epärealistisia ja silloin pudotaan tosi korkealta.

Adoptiolasten kanssa moni tippuu korkealta. Niin paljon traumaa ja ongelmia niillä lapsilla yleensä on. Adoptiovanhemmat vaan ovat yleensä vähän vanhempia loogisista syistä.

Jutussa kyllä todettiin että valtaosalla adoptiolapsista menee hyvin.

Se mikä minua ihmetyttää, että tuleeko lapsen uhma, valvominen, sitovuus yllätyksenä? Vai mikä?

Meillä valvottiin kuusi vuotta astman takia. Kyllä. Ei silti tullut mieleenkään viedä asiaa lehteen. Minusta se kuuluu lapsiperhe-elämään.

Ja minusta ikä nimenomaan toi suhteellisuudentajua.

Ap

Ei tilastollisesti mene. Tosin nykyään ongelmiin osataan varautua ennaltaehkäisevästi.

Tuskin lasten ongelmat tulee yllätyksenä. Ehkä hänellä on masennusta tai ei osaakaan rakastaa adotiolasta kuin omaansa. Itse en ainakaan osaisi.

Juttua en ole lukenut, kun linkkiä ei löydy ketjusta.

Jutussa haastateltiin Pelan asiantuntijaa, joka sanoi että menee.

Sama tulos saatiin suuressa suomalaisessa adoptiotutkimuksessa, joka on ihan tuore.

Ja terapiaakin kyllä saa Helsingissä. On kunnallista, on yksityistä ja on adoptiotahojen organisoimaa.

Onko se ongelma se että lääkäri ei halua maksaa mitään ja että sen pitää tulla heti ja olla vieressä?

Minä olin ymmärtävinäni, että hän olisi kaivannut jonkinlaista "jatkohoitoa" tai seurantaa adoptioita järjestäviltä tahoilta.

Tämä on järjestöille varmaan rahoituskysymyskin. Mutta parastahan se olisi, että ne tutut ihmiset, joihin on prosessin aikana tutustunut, auttaisivat myös jatkossa tai ainakin ohjaisivat eteenpäin.

Pettymys ja katkeruus on suuri kun on ollut ruusuinen kuva perheestä ja lapsista, sitten lapsia ei ole biologisesti saati ja lopulta keski-ikäisinä saadaan käytöshäiriöinen penska vaivoiksi.

Luin juuri jutun. Adoptioäiti kertoo toivoneensa adoption jälkeen seuraavia:

- Adoptioperheille adoption jälkeen annettavaa apua ja tukea. Hänen mukaansa apua annettiin ennen adoptiota, mutta ei enää sen jälkeen.

- Apua neuvolasta. Neuvolassa oli hänen mukaansa sanottu, ettei siellä ole adoptoituihin tai traumatisoituneisiin lapsiin liittyvää osaamista.

- Apua perheneuvolasta. Siellä oli sanottu, että "voitte te tulla, mutta ette te voi mitään paremmin tehdä".

- Lähetteen lääkärille tai psykologille.

- Perheterapiaa.

(Perhe sai lähetteen lastenpsykiatrille, joka ei tavannut lasta mutta ehdotti tälle lääkehoitoa.)

En ota kantaa siihen, olisivatko he noita tarvinneet enkä muuhunkaan äidin kertomaan, kunhan kirjaan jutusta, mitä hän olisi halunnut.

Ja niille, jotka eivät ole itse juttua lukeneet: lapsi oli adoptoitaessa 2,5-vuotias, syntynyt keskosena ja siksi monin tavoin kehityksessä jäljessä. Lisäksi oli voimakas uhmaikä ja pahoja nukkumisvaikeuksia.

Nyt lapsi on "viisivuotias, ikäistensä tasolla, iloinen ja perusterve".

Seurantakäyntien määrä on tiedossa jo enne adoptiota. Ne oli silkkaa ajanhukkaa. En voi tajuta, miten joku haluaisi niitä lisää.

Neuvoloissa on vähän adoptiolapsia eli ihan ymmärrettävää että pitää osata hakea muualta.

Perheneuvolasra en tajuam mitä halusivat.

Lapsi kuulostaa ihan normaalilta perusadoptiotapaukselta.

Kaikilta ongelmilta olis vältytty jos olisi kuunneltu neuvonnassa, oltu realistisia ja käytetty omaa rahaa palveluihin.

Nyt tohotettiin utopistisesti, herättiin lapsiperhetodellisuuteen ja kitsasteltiin.

En vaan tajua. Ja tällainen ihminen hoitaa muita?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä olin ymmärtävinäni, että hän olisi kaivannut jonkinlaista "jatkohoitoa" tai seurantaa adoptioita järjestäviltä tahoilta.

Tämä on järjestöille varmaan rahoituskysymyskin. Mutta parastahan se olisi, että ne tutut ihmiset, joihin on prosessin aikana tutustunut, auttaisivat myös jatkossa tai ainakin ohjaisivat eteenpäin.

Tuo jatkohoito- ja tuki olisi tosi tärkeää. Adoptiomaasta riippuen ongelmat voivat olla tosi syvällä ja suomalaisten vanhempien vaikea ymmärtää niitä, kun oma vauva-aika on ollut niin erilaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olin ymmärtävinäni, että hän olisi kaivannut jonkinlaista "jatkohoitoa" tai seurantaa adoptioita järjestäviltä tahoilta.

Tämä on järjestöille varmaan rahoituskysymyskin. Mutta parastahan se olisi, että ne tutut ihmiset, joihin on prosessin aikana tutustunut, auttaisivat myös jatkossa tai ainakin ohjaisivat eteenpäin.

Tuo jatkohoito- ja tuki olisi tosi tärkeää. Adoptiomaasta riippuen ongelmat voivat olla tosi syvällä ja suomalaisten vanhempien vaikea ymmärtää niitä, kun oma vauva-aika on ollut niin erilaista.

Kaikki jauhetaan neuvonnassa jo etukäteen. Siihen pitää varautua.

Ei vaan pölähtää tyhjin käsin tilanteeseen. Helsngissä on kaikki tarjolla. Mutta ei sitä pysty paikkaamaan jos muutamassa kuukaudessa se vanhempi mureneekin terapiakuntoon tai ei tajunnutkaan mihin rupesi.

Eka vuosi on aina rankka.

Ap, kahdesti adoptoinut

Adoptioäiti ei ollut lääkäri. Tai toki voi ollakin, mutta ei hänen ammattiaan mainittu lainkaan.

Sen sijaan jutussa siteerataan lastenlääkäriä, joka oli kommentoinut adoptioon annettavia lapsia tälle äidille (hieman ikävään sävyyn).

Entäs kun poika on teini?

Mistä ap tiedät että HS:n adoptioäiti on lääkäri?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olin ymmärtävinäni, että hän olisi kaivannut jonkinlaista "jatkohoitoa" tai seurantaa adoptioita järjestäviltä tahoilta.

Tämä on järjestöille varmaan rahoituskysymyskin. Mutta parastahan se olisi, että ne tutut ihmiset, joihin on prosessin aikana tutustunut, auttaisivat myös jatkossa tai ainakin ohjaisivat eteenpäin.

Tuo jatkohoito- ja tuki olisi tosi tärkeää. Adoptiomaasta riippuen ongelmat voivat olla tosi syvällä ja suomalaisten vanhempien vaikea ymmärtää niitä, kun oma vauva-aika on ollut niin erilaista.

Kaikki jauhetaan neuvonnassa jo etukäteen. Siihen pitää varautua.

Ei vaan pölähtää tyhjin käsin tilanteeseen. Helsngissä on kaikki tarjolla. Mutta ei sitä pysty paikkaamaan jos muutamassa kuukaudessa se vanhempi mureneekin terapiakuntoon tai ei tajunnutkaan mihin rupesi.

Eka vuosi on aina rankka.

Ap, kahdesti adoptoinut

Joko olet kiillottanut kruunuasi tarpeeksi?

Tässä on ilmeisesti taisteltu jo 2.5 vuotta. Ei muutamaa kuukautta. Yhteiskunta säästäisi paljon pitkällä tähtäimellä, jos olisi mukana enemmän pikkulasten ja vanhempien tukemisessa.

Kiitos jutun referoijalle. Ihan selkeitä avunpyyntöjä. Ilmeisesti toivoi tukea kaikille, ei vain itselleen. Kaikilla ei ole varaa käydä yksityisellä.

Ei se adoptioäiti ole lääkäri, eikä jutussakaan niin sanota. Googlaamalla löytyi (sen verran harvinainen nimi, että luultavasti ainoa Suomessa), että on jonkun muovifirman myynnissä töissä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olin ymmärtävinäni, että hän olisi kaivannut jonkinlaista "jatkohoitoa" tai seurantaa adoptioita järjestäviltä tahoilta.

Tämä on järjestöille varmaan rahoituskysymyskin. Mutta parastahan se olisi, että ne tutut ihmiset, joihin on prosessin aikana tutustunut, auttaisivat myös jatkossa tai ainakin ohjaisivat eteenpäin.

Tuo jatkohoito- ja tuki olisi tosi tärkeää. Adoptiomaasta riippuen ongelmat voivat olla tosi syvällä ja suomalaisten vanhempien vaikea ymmärtää niitä, kun oma vauva-aika on ollut niin erilaista.

Kaikki jauhetaan neuvonnassa jo etukäteen. Siihen pitää varautua.

Ei vaan pölähtää tyhjin käsin tilanteeseen. Helsngissä on kaikki tarjolla. Mutta ei sitä pysty paikkaamaan jos muutamassa kuukaudessa se vanhempi mureneekin terapiakuntoon tai ei tajunnutkaan mihin rupesi.

Eka vuosi on aina rankka.

Ap, kahdesti adoptoinut

Joko olet kiillottanut kruunuasi tarpeeksi?

Tässä on ilmeisesti taisteltu jo 2.5 vuotta. Ei muutamaa kuukautta. Yhteiskunta säästäisi paljon pitkällä tähtäimellä, jos olisi mukana enemmän pikkulasten ja vanhempien tukemisessa.

Kiitos jutun referoijalle. Ihan selkeitä avunpyyntöjä. Ilmeisesti toivoi tukea kaikille, ei vain itselleen. Kaikilla ei ole varaa käydä yksityisellä.

Miksi he ovat taistelleet?

Minä olisin voinut lahjoittaa ne meidän tyhjänpäiväiset horinajälkiseurannat riemumielin tollaisille, jotka kokee ettei niitä ole tarpeeksi.

Pitää varata rahaa.

Ja Helsingissä on muuten sitten myös kouluasiat ihan päin helvettiä niin että se lienee sitten uusi rutina.