Onko muita jotka kokevat, että vaikka olette ihan normaaleja, niin teiltä puuttuu jotain, minkä "avulla" ketään kiinnostaisi olla kanssanne parisuhteessa?

En oikein ymmärrä kysymystä.

Minusta tuntuu, että ei ole hirveästi annettavaa parisuhteeseen, koska viihdyn niin paljon omien kiinnostuksen kohteideni parissa. Sellainen, joka olisi tosi kiinnostunut keskustelemaan (ja lähinnä niistä asioista jotka mua kiinnostaa) ja joka olisi suurin piirtein yhtä älykäs tai minua älykkäämpi, olisi oikeastaan ainoan tyylinen ihminen, joka voisi viihtyä suhteessa kanssani. Sitten pitäisi vielä olla sellainen, että ei haittaa jos ei ole hirveästi aktiivisia harrastuksia yhdessä, koska mun fyysinen sairaus rajoittaa enkä jaksa kuitenkaan tehdä paljon mitään.

Musta taas tuntuu että mulla olisi paljon annettavaa parisuhteelle (olen esim. hyvä kokki, seikkailunhalunen luonne, miellyttäväkäytöksinen, fiksu, keskusteleva, toisille tilaa antava, innokas seksiin, ihan ok näköinen ja kokoinen jne) mutta en ole oikein pitempiaikaiseksi kumppaniksi koskaan kenellekään kuitenkaan kelvannut.

Kaikki 6 kpl poikaystäviäni olen aktiivisesti itse iskenyt ja nykyään vaan miehet tuijottaa kaukaa mutta kukaan ei lähesty.

Miehet ovat siitä yksinkertaisia otuksia, että heille pitää laittaa pallo jalkaan ja pitää kurissa ja nuhteessa. Ei ole olemassa sellaista parisuhdetta, kuin kuvittelette, että vapaaehtoisesti ollaan ja hauskaa on.

Minussa on joku sellainen ominaisuus, ikään kuin annan sen kuvan että riitän itselleni enkä tarvitse miestä. Sitä on vaikea selittää enkä ymmärrä sitä itsekään koska kovasti olisin halunnut parisuhteeseen. Se vahvistuu vanhemmiten ja siihen liittyy minusta se että on ollut paljon vaikeita asioita joista olen selvinnyt lähinnä yksin. Vanhemmat ovat olleet hieman heikkoja enkä ole halunnut rasittaa heitä ongelmillani, enkä ystäviänikään. En ole oppinut olemaan täysin toisen ihmisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Minussa on joku sellainen ominaisuus, ikään kuin annan sen kuvan että riitän itselleni enkä tarvitse miestä. Sitä on vaikea selittää enkä ymmärrä sitä itsekään koska kovasti olisin halunnut parisuhteeseen. Se vahvistuu vanhemmiten ja siihen liittyy minusta se että on ollut paljon vaikeita asioita joista olen selvinnyt lähinnä yksin. Vanhemmat ovat olleet hieman heikkoja enkä ole halunnut rasittaa heitä ongelmillani, enkä ystäviänikään. En ole oppinut olemaan täysin toisen ihmisen kanssa.

Sun pitää saada toinen, yhtä vahva ihminen, joka auttaa ja vähän ehkä vaatiikin sua jakamaan asioita jotka ennen on olleet yksityisiä.

Jos olet niin itsenäinen, niin osaat varmaan opetella sopivasti avuttomuutta (niin että mies saa tuntea itsensä maskuliiniseksi). Ja osaat tehdä hyvän ilmoituksen seurustelusuhteen hakuun, sillä livenä sopivaa kumppania voi ollut vaikea löytää tuossa tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Miehet ovat siitä yksinkertaisia otuksia, että heille pitää laittaa pallo jalkaan ja pitää kurissa ja nuhteessa. Ei ole olemassa sellaista parisuhdetta, kuin kuvittelette, että vapaaehtoisesti ollaan ja hauskaa on.

Jaa, kyllä meillä on.

Minä oon just tuollainen. Puuttuu se jokin, mikä kiinnostaisi ketään tarpeeksi.

Tosin vaikuttaa myös se, etten osaa ilmaista minkäänlaista syvempää kiinnostusta ketään kohtaan. Puuttuu siis myös se jokin, millä ihmiset noin yleensäkkään pariutuu.

En ole koskaan seurustellut. Enkä varmaan koskaan seurustelekkaan. Omat kiinnostuksenkohteet vie niin paljon aikaa, että ei tähän ketään mahtuisikaan. En myöskään koe tarvetta avautua sillä lailla kellekkään. Joskus ajattelen, etten haluakkaan avata elämääni kenellekkään toiselle.

Erityisesti miehet pidän aina tietyn välimatkan päässä itsestäni. En pelkää tai vihaa, mutta jännitän. Oikeastaan kaikkien seurassa.

Tietyllä tapaa pelkään ihmisiä ja varon, ettei kukaan pääse satuttamaan tai puhumaan selän takana. Joskus luin, että ei voi rakastaa toista jos ei ensin rakasta itseään. Tässä on siis paljon tekemistä. Varsinkin näin naisena. Ulkonäköpaineet on jo pelkästään niin kovat, että itsensä rakastaminen minun näköisenäni on vaativa saavutus. Sitten pitäisi löytää joku mies ja vielä hyväksyä se, että joku voi minuakin rakastaa. Liian raskasta ajatella näitä juttuja.

N20

Judt ajattelin aamuyöllä viimeksi tuota ap:n ajatusta. Tuntuu, että jotain on jäänyt elämässä tekemättä ja hankkimatta 'sosiaalista markkina-arvoa', jotta itseäni kiinnostavat miehet voisivat minusta kiinnostua.

Hyvin sanottu tuo

"he eivät ole oikeasti merkinneet minulle sitä, mitä kumppanin pitäisi, että sitä parisuhdetta jaksaisi."

Niinpä.