Hiljaiset

On ihan ok ettei ole jatkuvasti suuna päänä.

Kailottaminen ja päällepuliseminen luo niin ihan tunnelman, pääsee tosi lähelle toista ihmistä...

Olen nyt 33-vuotias ja saanut kuulla hiljaisuudestani noin 33 vuotta. Alkaa jo tympäistä. En ole mikään täysin mykkä ja puhun PALJON enemmän kuin vaikka 10 tai 5 vuotta sitten. 10 vuotta sitten en puhunut todella sanaakaan ja nyökkäsin vain. Juttelen työkavereiden kanssa, vaikka en olekaan kahvipöydän äänekkäin. Olen kärsinyt vaikeasta paniikkihäiriöstä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta ja rohkaistunut pahimmista ajoista aika paljon. Sen takia aina jotenkin lannistaa kuulla ujoudestaan ja hiljaisuudestaan. Tulee tunne, etten koskaan tule kelpaamaan kenellekään.

Itse olen jo hyväksynyt hiljaisen luonteeni. Psykologikin on kannustanut minua tähän ajatukseen. Elämäni on helpottanut sen oivaltamisen jälkeen todella paljon. Ei kaikkien tarvitse olla joukon äänekkäimpiä. Jos on synnynnäiseltä temperamentiltaan rauhallisempi, tuskin koskaan tulee muuttumaan oikein räväkäksi ja puheliaaksi. Sen takia on parempi hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on.

Itse olin koulukiusattu juuri tuosta syystä. Nykyään ei kiinnosta mitä muut ajattelee hiljaisuudestani, olen itse itseni hyväksynyt tällaisena. Suustani ei kummempia kuulu mutta mieleni on sitäkin äänekkäämpi.

Elämässäni on vain 2 ihmistä joille höpöttelen koska luotan heihin.

Joo en ymmärrä miksi jonkun hiljaisuudesta pitää erikseen tehdä numeroa? Ei sen pitäisi olla sen ihmeellisempi ominaisuus kuin puheliaisuuskaan. Ehkä he joita hiljaisuus vaivaa ovat itse niitä puheliaimpia, joiden täytyy olla kommentoimassa kaikkea mahdollista ja kertomassa omia mielipiteitään joka väliin. Eikä asia edes välttämättä heitä varsinaisesti vaivaa, kunhan vaan täytyy jostain kommentoida. Tuskin he ehtivät edes ajatella miltä toisen persoonaan kohdistuva arviointi saattaa tuntua toisesta. Kunhan puhua pälpättävät kun eivät muuta osaa.

Arvostan itse enemmän hiljaisten seuraa ja koen todella rasittavina ja voimia kuluttavina henkilöt jotka eivät ole juuri hiljaa toisten seurassa. Ei kuitenkaan tulisi mieleenkään alkaa arvostelemaan heitä vaan pidän mielipiteeni omanani. Eiköhän me kaikki toimeen tulla kun arvostamme toisiamme juuri niinä persoonina joita olemme.

Saan kuulla sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat itse kokoajan äänessä ja höpöttämässä omia turhanpäiväisiä juttujaan. Kun ei tee mieli huutaa päälle ja jos on tunne, ettei toinen kuuntele ja keskustelut vedetään kuitenkin aina takaisin heihin, niin miksi vaivautua? Puhun kyllä paljon ihmisten kanssa joista pidän ja harvemmin pidän itsekeskeisistä hölöttäjistä tai ainakaan en tykkää käydä heidän kanssaan "keskusteluja".

Toinen mikä vetää myös aika usein hiljaiseksi on se seuran tyhmyys, mielummin olen sitten hiljaa kuin että lähden väittelemään idiootin kanssa.

Mitä enemmän tulee ikää sitä vähemmän on tarvetta miellyttää muita, joten nuo kommentit menee aikalailla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.