Vanhemman ahdistunut purkaus "diginatiiveista" lapsista

Kuinka monessa muussa perheessä sama taistelu päällä? Miten olette toimineet?

Ap.

Meillä lapset ovat paljon koneilla.

Toisaalta miten me olemme pärjänneet asian kanssa

- minä äitinä olen pelaillut lasten kanssa eli ei varmaan kovin eri asia pelaanko lasten kanssa kaikki yhdessä growtopiaa ja teemme siinä yhteistyötä ja opimme sosiaalisia taitoja, taloutta, englantia jne. Samalla voin jutella lasten kanssa peleistä ja pidän silmällä sitä mitä he pelaavat ja millaisessa seurassa. Iän myötä toki ovat alkaneet pelata enemmän sellaisiakin pelejä joissa en ole mukana.

- se että aikuiset ovat kiinnostuneita lapsen peleistä ja auttavat niissä menestymisessä ja kunnioittavat esim sitä että pitäisi päästä aamulla pelaamaan juuri 6.45-7.15 kun tärkeä tapahtuma pelissä on vaikuttanut millä niin että lapset sitten vuorostaan arvostavat minun asioitani ja hakevat reippaasti saunapuita tai auttavat siivouksessa jne.

- meillä haastetaan lapsia miettimään millaisia pelejä ei kannata pelata (ikärajat, pelottavat, raakuuksia sisältävät jne), eli ei pelkästään kielletä ilman perusteluita

- meillä saa pelata kohtuullisen paljon kunhan koulu ja kotityöt hoidetaan kunnialla.

- ja tehdään muutakin kuin vain pelaillaan

- parhaiten olen saanut lapset tekemään muuta kun tarjoan kivaa yhteistä tekemistä eli mennään uimaan, leivotaan jne

Lisäksi huonosta käytöksestä menettää meillä kyseisen päivän pelimahdollisuuden. Ja tätä lapset varovat tosissaan. ( jos menettää niin siitä pidetään sitten oikeasti kiinni). Jos huutaa tai puhuu tumasti aikuiselle joka pyytää lopettamaan pelin (sen erän jälkeen tai seuraavan viiden minuutin kuluessa) niin siitä tulee varoitus ja jos ei vielä usko niin pelitöntä aikaa.

Kyllä se meillä on sama ollut. Onneksi älypuhelimet tulivat lapsille yleisiksi vasta lapseni ollessa noin kymmenvuotias. Sitä ennen koukuttui dvd:ihin ja tietokoneen kautta pelaamiseen.

Ollaan yritetty pitää maksimina silloin nuorempana 2 tuntia päivässä ja ei enää klo 20 jälkeen. Kamalaa vahtimista ja ainaista riitaa. Älypuhelinten tultua mahdoton vahtia. Tulos vahtimisesta muutenkin aika huono.

Minun poikani ovat nyt kahdeksannella ja neljännellä luokalla koulussa. Kun esikoinen meni kouluun, aika ei ollut vielä niin digiä. Neljäsluokkalaisena hänellä ei ollut kännykkää ja pelaaminen rajoittui Papunetin Papupultti-lastenpeliin varmaan noin vartin viikossa. Viidennellä luokalla keksi Minecraftin ja sitten mentiin. Mikään muu ei kiinnostanut. Pojalla on Aspergerin syndrooma, mikä tekee hänestä hyvin koukuttuvan ja ylipäänsä heillä on vahvoja kiinnostuksenkohteita, joita ei saisikaan kovasti rajoittaa. Mutta se pelaaminen hallitsi meidän perheen elämää useamman vuoden! Kaikkia mahdollisia rajoittamisen ja rajoittamattomuuden keinoja kokeiltiin. Elämä oli ihan h*lvettiä. Seiskaluokalla alkoi pelata CS:ää ja koneeseen hankittiin aikalukko. No, se rajoitus sentään toki toimi, mutta elämä oli silti ankeaa, lapsi vain marisi. Kaveripiiri pelatessa oli ihan fiksua ja kun kone naksahti kiinni klo 22, pojan piti lopettaa pelaaminen jo kauan ennen tuota, jotta ei joutunut jättämään peliä kesken ja "pettämään" kavereitaan. Ylipäänsä inhoan elämässä tarkkoja, ehdottomia rajoituksia "muuten vaan", enkä ole tavannut perhettä, jossa lautapelejä pelataan minuuttikellon kanssa ("oho, Afrikan tähteä ei ehtinyt löytyä tällä kertaa, kun kello jo pirahti"), mutta en nähnyt vaihtoehtoa. Nykyisin pojalla ei ole aikalukkoa ja pelaaminen on jostain syystä vähentynyt. Ehkä aivot ovat kehittyneet nyt itsesäätelyyn. 

Kuopukselle ostettiin älypuhelin vasta vähän aikaa sitten osin juuri noiden kokemustemme takia. En todellakaan halunnut hänen koukuttuvan mihinkään pikkulapsena. No, hänellekin saa puhelimen tuijottamisesta sanoa monta kertaa päivässä, mutta ne vakavammat jutut, totaaliset jumittumiset ja raivarit, puuttuvat häneltä. Eli hänen kanssaan sanoisin, että homma sujuu. Silti kauhistelen hänen luokkakavereitaan ja kaveripiiriään, missä on seitsenvuotiaina pelattu K18-pelejä, eikä poika halua mennä kaikille synttäreille, koska siellä vain pelataan. (Poika on onnekseen aika herkkä eli raaka väkivalta ei kiinnosta.) Täysin kännykättömänä oli tietysti jonkinasteisen pilkan kohde, mutta tietysti tuokin varmaan nyt rassaa, ettei pelaa mitään hurjaa tms. 

Ylipäänsä se hyvin pienen otoksen perusteella tekemäni johtopäätös on, että ihan muutaman vuoden kuluessa lasten elämä on muuttunut täysin. Esikoiseni luokalla jaksettiin vielä keskittyä, kuopuksen kaverit jaksavat keskittyä esim. yhteisesti valittuun lautapeliin ehkä n. 2 min. Elämä on jatkuvaa hössötystä ja silmät pyörivät päässä, jos ei ole jatkuvaa virtuaalista superärsykettä nokan edessä. Ja nämä ovat niitä ns. tavallisia lapsia, eivät mitään "häiriköitä" tms.

Luulen, että lasten koukuttumisessa on aikamoisia eroja. Suhtaudun kyllä tosi epäillen tähän väitteeseen, että niillä lapsilla, joilla pelaamisesta koituu vaikeuksia, on vaikeuksia muutenkin. Kyllä se joihinkin pätee, ehkä esikoiseemmekin, mutta mielestäni nuo pelit ja somen sosiaalinen vyöry ovat sellaisia ärsykkeitä, jotka sokaisevat ns. terveenkin lapsen pään. Miksi lapsen pitäisikään kyetä hallitsemaan itseään aivan suvereenisti, oikeastihan se on taito, joka kehittyy pikku hiljaa? Voin myös kuvitella, että jotkin ihan tavalliset temperamenttipiirteet altistavat, eikä niissä ole mitään vikaa. Eli ehkä lapsi ei olekaan poikkeavaa rupusakkia, jos ei osaa hallita pelaamistaan 7-vuotiaana?

Kiitos kommenteista. Ongelma on siinä, että soisin 7-vuotiaan elämään muutakin vapaa-aikaa kuin pelaaminen. Jos tämä olisi vain yksi vapaa-ajan muoto muiden joukossa, ongelmaa ei olisi. Mutta kun poika olisi valmis luopumaan kaikesta muusta (harrastukset yms.) pelaamisen takia. Koen että vanhempana minun on kannettava vastuu myös riittävästä liikunnasta, ei vain koulunkäynnistä ja riittävästä unesta.

Pokémon go on ladattu myös vanhempien puhelimeen, eli on yritetty ottaa yhteiseksi tekemiseksi.

Ap.

Metsäkoulut. Jos saan joskus lapsia, niin laitan lapseni sellaiseen.

Ulkona oloa ja asioiden oppimista ympäristöstä. Bilsa, maantiede, historia, matikka, äikkä..

Tutkimustulosten mukaan selviävät parhaiten myöhemmillä koulutustasoilla, esim yliopistossa.

Vierailija kirjoitti:

Minun poikani ovat nyt kahdeksannella ja neljännellä luokalla koulussa. Kun esikoinen meni kouluun, aika ei ollut vielä niin digiä. Neljäsluokkalaisena hänellä ei ollut kännykkää ja pelaaminen rajoittui Papunetin Papupultti-lastenpeliin varmaan noin vartin viikossa. Viidennellä luokalla keksi Minecraftin ja sitten mentiin. Mikään muu ei kiinnostanut. Pojalla on Aspergerin syndrooma, mikä tekee hänestä hyvin koukuttuvan ja ylipäänsä heillä on vahvoja kiinnostuksenkohteita, joita ei saisikaan kovasti rajoittaa. Mutta se pelaaminen hallitsi meidän perheen elämää useamman vuoden! Kaikkia mahdollisia rajoittamisen ja rajoittamattomuuden keinoja kokeiltiin. Elämä oli ihan h*lvettiä. Seiskaluokalla alkoi pelata CS:ää ja koneeseen hankittiin aikalukko. No, se rajoitus sentään toki toimi, mutta elämä oli silti ankeaa, lapsi vain marisi. Kaveripiiri pelatessa oli ihan fiksua ja kun kone naksahti kiinni klo 22, pojan piti lopettaa pelaaminen jo kauan ennen tuota, jotta ei joutunut jättämään peliä kesken ja "pettämään" kavereitaan. Ylipäänsä inhoan elämässä tarkkoja, ehdottomia rajoituksia "muuten vaan", enkä ole tavannut perhettä, jossa lautapelejä pelataan minuuttikellon kanssa ("oho, Afrikan tähteä ei ehtinyt löytyä tällä kertaa, kun kello jo pirahti"), mutta en nähnyt vaihtoehtoa. Nykyisin pojalla ei ole aikalukkoa ja pelaaminen on jostain syystä vähentynyt. Ehkä aivot ovat kehittyneet nyt itsesäätelyyn. 

Kuopukselle ostettiin älypuhelin vasta vähän aikaa sitten osin juuri noiden kokemustemme takia. En todellakaan halunnut hänen koukuttuvan mihinkään pikkulapsena. No, hänellekin saa puhelimen tuijottamisesta sanoa monta kertaa päivässä, mutta ne vakavammat jutut, totaaliset jumittumiset ja raivarit, puuttuvat häneltä. Eli hänen kanssaan sanoisin, että homma sujuu. Silti kauhistelen hänen luokkakavereitaan ja kaveripiiriään, missä on seitsenvuotiaina pelattu K18-pelejä, eikä poika halua mennä kaikille synttäreille, koska siellä vain pelataan. (Poika on onnekseen aika herkkä eli raaka väkivalta ei kiinnosta.) Täysin kännykättömänä oli tietysti jonkinasteisen pilkan kohde, mutta tietysti tuokin varmaan nyt rassaa, ettei pelaa mitään hurjaa tms. 

Ylipäänsä se hyvin pienen otoksen perusteella tekemäni johtopäätös on, että ihan muutaman vuoden kuluessa lasten elämä on muuttunut täysin. Esikoiseni luokalla jaksettiin vielä keskittyä, kuopuksen kaverit jaksavat keskittyä esim. yhteisesti valittuun lautapeliin ehkä n. 2 min. Elämä on jatkuvaa hössötystä ja silmät pyörivät päässä, jos ei ole jatkuvaa virtuaalista superärsykettä nokan edessä. Ja nämä ovat niitä ns. tavallisia lapsia, eivät mitään "häiriköitä" tms.

Luulen, että lasten koukuttumisessa on aikamoisia eroja. Suhtaudun kyllä tosi epäillen tähän väitteeseen, että niillä lapsilla, joilla pelaamisesta koituu vaikeuksia, on vaikeuksia muutenkin. Kyllä se joihinkin pätee, ehkä esikoiseemmekin, mutta mielestäni nuo pelit ja somen sosiaalinen vyöry ovat sellaisia ärsykkeitä, jotka sokaisevat ns. terveenkin lapsen pään. Miksi lapsen pitäisikään kyetä hallitsemaan itseään aivan suvereenisti, oikeastihan se on taito, joka kehittyy pikku hiljaa? Voin myös kuvitella, että jotkin ihan tavalliset temperamenttipiirteet altistavat, eikä niissä ole mitään vikaa. Eli ehkä lapsi ei olekaan poikkeavaa rupusakkia, jos ei osaa hallita pelaamistaan 7-vuotiaana?

Minulla on sama käsitys, tämä todellisuus on muuttunut muutamassa vuodessa. Vielä 10 vuotta sitten vanhempia ohjeistettiin, ettei pöytäkonetta nuorten omaan huoneeseen, nyt 7-vuotiailla kulkee mukana oma älypuhelin, paikkaan ja aikaan sitomaton.

Lapsella ei ole epäilty aspergeria tms., mutta kyseessä on hyvin voimakastahtoinen lapsi, joka tarvitsee paljon unta ja liikuntaa. Pelaamisen jälkeen on usein sekaisin. Tässä ei paljon lohduta ohjeet siitä, että sopivassa määrin ok, koska lapsi itse ei osaa säädellä sitä, ja meidän vanhempien kokemuksen mukaan ei olisi vielä edes valmis/kypsä ruutuajalle. Eli tämä on jatkuvaa riitelyä aiheesta. Todella rasittavaa.

Ap.

Olen ymmärtänyt, että ammattipiireissä ongelman laajuuudesta ollaan tietoisia. 2010-luvun lapset ovat koekaniineina tässä digiloikassa.

Asiaa sivusta seuranneena tuntuu kovin surulliselta että sosiaalinen kulttuuri kehittyy/taantuu tähän suuntaan. Hälyttävää lasten riippuvaisuus kännyköihin. Jotainhan sekin kertoo, että monet alan kehityksen takana olevat ihmiset (Steve Jobs) ovat itse aikoinaan suhtautuneet todella varautuneesti omien lastensa ipadien ym. käyttöön.

Mulla ei ole lapsia, mutta näen todellakin kuinka huonossa jamassa nykylapset on teknologian kanssa ja se tulee todellakin vaikuttamaan ikävällä tavalla tämän sukupolven lapsiin. Olen 23v ja lapsia hankin ehkä aikaisintaan 5 vuoden päästä, mutta en halua tehdä sitä Suomessa (jossa lasta ei ehkä voi kasvattaa ilman överimääräistä teknologiaa aiheuttamatta lapselle oudon leimaa, ainakaan tällä hetkellä. Perustetaan joku kommuuni?). 

Kuten nämä teknologian parissa itse työskentelevät ja älypuhelimia ja sovelluksia kehittelevät isot nimet, haluan kasvattaa lapseni mahdollisimman vähällä teknologialla. Teknologiaan ehtii tutustua sitten myöhemmin, ei herkimmissä kehitysvaiheissa joissa lapsi on aivan eri tavalla altis kaikille haittapuolille kuin aikuinen ihminen.

"Tuoreiden tutkimusten mukaan liiallinen älypuhelimien, tablettitietokoneiden ja sosiaalisen median seuraaminen vaikuttavat tuhoisasti lasten ja teini-ikäisten aivotoimintaan. Kahdeksasluokkalaisen riski sairastua masennukseen kasvaa peräti 27 prosenttia, mikäli hän käyttää säännöllisesti sosiaalista mediaa. Jos ruutuaika ylittää päivittäin yli kolme tuntia, kasvaa myös itsemurhan riski.

Kaksi opetusalan ammattilaista, Joe Clement ja Matt Miles, ovat julkaisseet teoksen Screen Schooled: Two Veteran Teachers Expose How Technology Overuse is Making Our Kids Dumber. Teoksessa kerrotaan muun muassa, että edes teknologiayritysten johtajat Bill Gates ja Steve Jobs eivät antaneet omien lastensa käyttää älypuhelimia ennen 14 ikävuotta. Syynä on se, että digitaaliseen aineistoon ja sen kahlaamiseen voi jäädä koukkuun, mikä puolestaan vaikuttaa lapsen ja nuoren kehitykseen ja persoonallisuuteen.

Kerroimme taannoin asiantuntijoiden huolesta, jonka mukaan näyttöpäätteiden tuijottaminen lisää lasten masennusta, ahdistusta ja aggressiivisuutta. Liiallinen pelaaminen ja viihteen hyödyntäminen voi johtaa jopa psykoottisiin oireisiin, jolloin lapsi menettää kosketuksen todellisuuteen. Addiktiosta on erittäin vaikea päästä eroon ja puhutaan jopa digitaalinarkkareista.

Teknologisia laitteita työkseen kehittävät ja valmistavat ammattilaiset eivät anna omien lastensa käyttää koneita. Tämä yksin on selkeä merkki siitä, että jopa alalla työskentelevät haluavat suojella jälkikasvuaan digitaalisen sisällön liialliselta käytöltä, Independentuutisoi. Asiantuntijoiden mukaan tehokkain keino riippuvuudesta eroon pääsemiseksi on digitaalisten laitteiden täysikielto 4–6 viikon ajaksi. Tässä ajassa lapsen ylikuormitettu hermosto nollaa itsensä. Lasten tulee rakentaa Legoja, ei Minecraftia.

Lasten ja nuorten tulisi lukea kirjoja, ei iPadia. Heidän tulee leikkiä pihalla, ei tuijottaa televisiota. Alle 10-vuotiaille lapsille ei tulisi antaa lainkaan tablettitietokoneita käyttöön – osa jopa suosittelee ikärajaksi 12 vuotta. Digitaalinen riippuvuus vaikuttaa lapsen kehitykseen alentavasti.

Aikuiset näyttävät omalla esimerkillään, kuinka ruutuaikaa minimoidaan. Näyttöä tai puhelinta jatkuvasti räpeltävä vanhempi on huonoa esimerkkiä jälkikasvulle. Kännyköitä tai tabletteja ei missään nimessä kannata ottaa ruokapöytään mukaan.

Ateria on parasta nauttia koko perheen kesken ja kasvokkain keskustellen. Kun lapsi saa kehittyä ilman digitaalista heroiinia, tulee hänestä sosiaalisesti lahjakkaampi ja luovempi. Terveessä ympäristössä kasvanut lapsi osaa sitoutua todellisuuteen luonnollisesti. On tärkeää, että lapsi oppii rakastamaan aitoja asioita keinotekoisen todellisuuden sijaan."

Seurasin kerran kahta tyttöä kun he ilmeisesti koulun jälkeen menivät käymään kaupassa.

Kun sain heidät näköpiiriini molemmat käveli kohti kauppaa naamat kiinni luurissa ja kauppaan sisään mentiin naamat kiinni luurissa. He tuli ulos noin 5-10 min kuluttua kävellen naamat kiinni luurissa ja he poistui näköpiiristä naamat kiinni luurissa.

Minä en enää tiedä mitä pitäisi ajatella koko asiasta.

Mihin tämä oikein johtaa.

Se on se digiloikka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun poikani ovat nyt kahdeksannella ja neljännellä luokalla koulussa. Kun esikoinen meni kouluun, aika ei ollut vielä niin digiä. Neljäsluokkalaisena hänellä ei ollut kännykkää ja pelaaminen rajoittui Papunetin Papupultti-lastenpeliin varmaan noin vartin viikossa. Viidennellä luokalla keksi Minecraftin ja sitten mentiin. Mikään muu ei kiinnostanut. Pojalla on Aspergerin syndrooma, mikä tekee hänestä hyvin koukuttuvan ja ylipäänsä heillä on vahvoja kiinnostuksenkohteita, joita ei saisikaan kovasti rajoittaa. Mutta se pelaaminen hallitsi meidän perheen elämää useamman vuoden! Kaikkia mahdollisia rajoittamisen ja rajoittamattomuuden keinoja kokeiltiin. Elämä oli ihan h*lvettiä. Seiskaluokalla alkoi pelata CS:ää ja koneeseen hankittiin aikalukko. No, se rajoitus sentään toki toimi, mutta elämä oli silti ankeaa, lapsi vain marisi. Kaveripiiri pelatessa oli ihan fiksua ja kun kone naksahti kiinni klo 22, pojan piti lopettaa pelaaminen jo kauan ennen tuota, jotta ei joutunut jättämään peliä kesken ja "pettämään" kavereitaan. Ylipäänsä inhoan elämässä tarkkoja, ehdottomia rajoituksia "muuten vaan", enkä ole tavannut perhettä, jossa lautapelejä pelataan minuuttikellon kanssa ("oho, Afrikan tähteä ei ehtinyt löytyä tällä kertaa, kun kello jo pirahti"), mutta en nähnyt vaihtoehtoa. Nykyisin pojalla ei ole aikalukkoa ja pelaaminen on jostain syystä vähentynyt. Ehkä aivot ovat kehittyneet nyt itsesäätelyyn. 

Kuopukselle ostettiin älypuhelin vasta vähän aikaa sitten osin juuri noiden kokemustemme takia. En todellakaan halunnut hänen koukuttuvan mihinkään pikkulapsena. No, hänellekin saa puhelimen tuijottamisesta sanoa monta kertaa päivässä, mutta ne vakavammat jutut, totaaliset jumittumiset ja raivarit, puuttuvat häneltä. Eli hänen kanssaan sanoisin, että homma sujuu. Silti kauhistelen hänen luokkakavereitaan ja kaveripiiriään, missä on seitsenvuotiaina pelattu K18-pelejä, eikä poika halua mennä kaikille synttäreille, koska siellä vain pelataan. (Poika on onnekseen aika herkkä eli raaka väkivalta ei kiinnosta.) Täysin kännykättömänä oli tietysti jonkinasteisen pilkan kohde, mutta tietysti tuokin varmaan nyt rassaa, ettei pelaa mitään hurjaa tms. 

Ylipäänsä se hyvin pienen otoksen perusteella tekemäni johtopäätös on, että ihan muutaman vuoden kuluessa lasten elämä on muuttunut täysin. Esikoiseni luokalla jaksettiin vielä keskittyä, kuopuksen kaverit jaksavat keskittyä esim. yhteisesti valittuun lautapeliin ehkä n. 2 min. Elämä on jatkuvaa hössötystä ja silmät pyörivät päässä, jos ei ole jatkuvaa virtuaalista superärsykettä nokan edessä. Ja nämä ovat niitä ns. tavallisia lapsia, eivät mitään "häiriköitä" tms.

Luulen, että lasten koukuttumisessa on aikamoisia eroja. Suhtaudun kyllä tosi epäillen tähän väitteeseen, että niillä lapsilla, joilla pelaamisesta koituu vaikeuksia, on vaikeuksia muutenkin. Kyllä se joihinkin pätee, ehkä esikoiseemmekin, mutta mielestäni nuo pelit ja somen sosiaalinen vyöry ovat sellaisia ärsykkeitä, jotka sokaisevat ns. terveenkin lapsen pään. Miksi lapsen pitäisikään kyetä hallitsemaan itseään aivan suvereenisti, oikeastihan se on taito, joka kehittyy pikku hiljaa? Voin myös kuvitella, että jotkin ihan tavalliset temperamenttipiirteet altistavat, eikä niissä ole mitään vikaa. Eli ehkä lapsi ei olekaan poikkeavaa rupusakkia, jos ei osaa hallita pelaamistaan 7-vuotiaana?

Minulla on sama käsitys, tämä todellisuus on muuttunut muutamassa vuodessa. Vielä 10 vuotta sitten vanhempia ohjeistettiin, ettei pöytäkonetta nuorten omaan huoneeseen, nyt 7-vuotiailla kulkee mukana oma älypuhelin, paikkaan ja aikaan sitomaton.

Lapsella ei ole epäilty aspergeria tms., mutta kyseessä on hyvin voimakastahtoinen lapsi, joka tarvitsee paljon unta ja liikuntaa. Pelaamisen jälkeen on usein sekaisin. Tässä ei paljon lohduta ohjeet siitä, että sopivassa määrin ok, koska lapsi itse ei osaa säädellä sitä, ja meidän vanhempien kokemuksen mukaan ei olisi vielä edes valmis/kypsä ruutuajalle. Eli tämä on jatkuvaa riitelyä aiheesta. Todella rasittavaa.

Ap.

Aivan. En itsekään osaa ajatella, että vain Aspergerit tai muut "poikkeavat" koukuttuisivat, vaan niin voi käydä kenelle vain. Meidän poikamme on myös todella itsepäinen, mutta sellainenhan voi totta kai olla ilman Aspergeriäkin, ja ero kuopukseen on suuri. Siinä missä kuopusta harmittaa niin maan vietävästi hetki, esikoisemme saattoi jumiutua tunneiksi. Ei sellaista rääkkiä kestä perhe-elämä. Päivästä toiseen elämä pyöri sen ympärillä, milloin saa pelata ja millaisen kohtauksen lapsi tänään saa, kun on pakko lopettaa. Ei siinä mikään tavallinen rajojen asettaminen auta. Tai toki niitä voi asettaa ja valvoa, mutta siinä menee se koko elämä. Ilmapiiri oli meillä ihan hirveä. Ei sitä voi ymmärtää ns. helppojen lasten vanhemmat, en minäkään ymmärtäisi, jos minulla olisi vain kuopus (ja siis kyllä hänkin todella suuttua osaa, mutta se on silti eri planeeltalta se suuttumus). Oman kokemukseni ja järkeni mukaan noilla lapsilla ei auta kuin totaalikielto niin kauan kunnes se oma itsesäätely on kehittynyt. (Ja se itsesäätely kyllä kehittyy muissakin toimissa kuin pelaamisessa.)

Oma iso ongelmansa on sitten erkaantuminen kaveripiiristä, mutta sitä voi silti kokeilla. Kyllä meilläkin kuopus oli nelosluokan jouluun asti ilman kännykkää, vaikka kaverinsa olivat niiden kanssa naimisissa jo ekaluokalla. Ja silti oli kavereita. Siihen alkuun täytyy vaan laittaa sitten joku iso porkkana eli sitten oikeasti ja sitoutuneina tehdään jotain muuta lapsestakin kivaa, eikä pelkästään oteta pois ja jätetä tyhjän päälle.

Ja se toinen ongelma on koulu. Siinä missä koulusta voivotellaan lasten riippuvuutta kännyköistä, niitä myös edellytetään. Yläkoulun rehtori on manannut kutakuinkin alimpaan h*lvettiin ne vanhemmat, jotka eivät ole digi-intoilijoita (siis wilmaa täytyy seurata jatkuvalla syötöllä jne.). Opettaja syytti esikoistamme valehtelusta, kun tämä sanoi seiskaluokan alussa, ettei hänellä ole älypuhelinta, jolla tehdä tehtäviä. Alakoulussa suhtautuminen ei ole ollut yhtä kovaa, mutta kyllä se opiskelu on sielläkin digimmäksi muuttunut. No, tällainen tämä Suomi on. Mennään teknologia edellä ja järki perässä. Samahan se on työelämässäkin: tutut lääkärit sanovat, että helpompi olisi suurin piirtein paperiresepti kirjoittaa kuin taistella nykyisten ohjelmien kanssa, mutta se on niin hienoa kato ja ollaan edelläkävijöitä oli järkeä tai ei.

Hieman ot, mutta jostain luin että nykyisin jo 2-vuotiailla on todettu pahoja niska-hartiaseudun vaivoja koska viettävät niin paljon aikaa tabletin äärellä.

Up.

Meidän 4-vuotias leikkii kotona ilman ongelmia mitä mielikuvitusrikkaampia leikkejä, päiväkodissa lempijuttu on...mikäs muukaan kuin se kirottu PÄDI! Mihin tuonikäinen tarvitsee koko laitetta, kysynpähän vaan? Minusta on ihme pelleilyä esim. laittaa leikki-ikäiset ottamaan pädillä kuvia tai pelaamaan, varsinkin kun se tapahtuu päiväkodin toimesta.

Vierailija kirjoitti:

Metsäkoulut. Jos saan joskus lapsia, niin laitan lapseni sellaiseen.

Ulkona oloa ja asioiden oppimista ympäristöstä. Bilsa, maantiede, historia, matikka, äikkä..

Tutkimustulosten mukaan selviävät parhaiten myöhemmillä koulutustasoilla, esim yliopistossa.

Metsäkoulut on vaan hiljalleen ajettu alas. Itse sain sellaisen käydä ja oli elämän parasta aikaa. Itsestäni ei silti tullut kovin kummoinen, mutta koulukavereista tullut luusereita, tohtoreita ja kaikkea siltä väliltä.

Vierailija kirjoitti:

Meidän 4-vuotias leikkii kotona ilman ongelmia mitä mielikuvitusrikkaampia leikkejä, päiväkodissa lempijuttu on...mikäs muukaan kuin se kirottu PÄDI! Mihin tuonikäinen tarvitsee koko laitetta, kysynpähän vaan? Minusta on ihme pelleilyä esim. laittaa leikki-ikäiset ottamaan pädillä kuvia tai pelaamaan, varsinkin kun se tapahtuu päiväkodin toimesta.

Niin no päiväkodin vikahan se ei suoranaisesti ole, koska tuohon älylaitteiden käyttöön velvoitetaan uusimmassa opetussuunnitelmassa ja se on opetusväline. Toki, mitä vähemmän sitä käytettäisiin, sen parempi eli käytettäisiin vain pakollisiin opetustuokioihin, mihin se on tarkoitettukin. Opetus- ja varhaiskasvatussuunnitelmat ja niiden piirteet kuitenkin määritellään opetusministeriössä, eli oikea valitussuunta olisi sitten sinne. 

Muuten keskustelun aiheeseen kantaa ottaen, itsekin olen huolissani näistä teknologian lieve-ilmiöistä ja vaikutuksista kehittyviin lapsiin ja nuoriin. 

Ja sitten ihmetellään, ettei nykylapset ja -nuoret pääse kyykkyyn tai jaksa lukea muutamia lauseita pitempiä tekstejä.

Pelit ja kännykät kokonaan pois, ja tilalle terveellisiä (urheilullisia) harrastuksia. Muuten olet tosiaan tekemisissä peliaddiktin kanssa seuraavat 10 vuotta, kunnes poika muuttaa kotoaan pois. Peliaddiktion rinnalle voi helposti tulla myös muita addiktioita (energiajuomat, tupakka, alkoholi, huumeet). Ei ole pelleilyn asia tämä asia. Mutta todennäköisesti et osaa olla tarpeeksi luja äiti. Tuollaisen kanssa ei väännetä, vaan vedetään lapselle KUNNON rajat. Kaveripiirin vaihtaminen on myös suositeltavaa.