En saa silmiä hetkeksikään irti vauvasta...
Sain vuosien lapsettomuuden jälkeen maailman ihanimman tyttären.
Mutta nyt en saa katsettani hetkeksikään irti hänestä, yritän suojella häntä kaikelta ja lähes kasvattaa pumpulissa. Pidän häntä koko ajan sylissäni ja mukanani, en uskalla antaa muiden pitää häntä tai mennä hänen lähelleen yhtään nuhaisena tmv. Ja aina kun hän nukkuu tarkistan vähintään 10 min välein että hän hengittää ja on elossa, yölläkin herään jatkuvasti tarkistamaan että kaikki on okei.
Muille kokemuksia tällaisesta? Helpottaako tilanne kun pikkuinen kasvaa?
Kommentit (4)
Menee kyllä ohi. Mulla oli esikoisesta samanlaisia "oireita" kuin sulla. Mulla oli takana vaikea synnytys ja siitä aiheutui mulle jonkinlainen menettämisen pelko. Olin myös jotenkin ahdistunut synnytyksen jälkeen. Meni ohi muutamassa kuukaudessa ja lapsi on nyt ihan normaami taapero. Äitikin käyttäytyy jo normaalisti. Mutta kyllä mä silti rohkaisisin sua hakemaan apua. Tuollainen on itselle tosi raskasta.
Olin itse samankaltainen kun lapsi oli (pieni) vauva. Jälkiviisaana (lapsi nyt 4v) lähinnä pudistelen päätäni ja mietin, kuinka neuroottinen olinkaan - ja kuinka paljon itseaiheutetusta stressistä kärsinkään.
Olin superneuroottinen, vauva oli koliikkivauva ja päivisinkin nukkui max tunnin pätkiä, laskin joskus minuutilleen nukuttuja pätkiä... Tai vahdin kuin haukka, äitinikin sanoi että ihan ahdistaa ottaa vauva syliin kun vahdin (miettikääpä isäparkaa, jonka kanssa olimme eronneet ja hän kävi kolmesti viikossa meillä, huh mitä hulluutta minulta kokoajan vahtia).
Kyllä, se helpotti. Luojan kiitos. Ja jos voisin jotain muuttaa, muuttaisin varmaan sen ylihysteerisyyden ja nauttisin enemmän.
EN tarkoita että rakkaus, välittäminen ja "vauvakupla" olisi huono, mutta liika on liikaa. Rakastan julmetusti tuota nelivuotiasta, vaikka välillä jyrähdänkin "nyt ota leikki omassa huoneessa, äiti haluaa hetken levätä rauhassa" ;)
No ihan lapsenkin takia, toivottavasti menee ohi.
Teet vain vahinkoa kun olet noin takertuva.