Erilleen kasvaminen ystävistä

Minä lähdin heti ylppäreiden jälkeen maailmalle ja kävin yo:lla vaihdossa ja kun valmistuin niin lähdin ulkomaille töihin. Siellä meni muutama vuosi ja sitten Helsinkiin töihin ja tapasin mieheni. Tuli perhettä ja muutimme kotiseudulle koska turvaverkot ovat täällä. Minulla on tasa-arvoinen suhde vanhempiini,olen ollut vuosia sinkkuna maailmalla eli on todellakin kasvettu aikuiseksi ja itsenäiseksi. En odota että äitini pitää lapsillemme lastenhoitopalvelua 24/7 ja että isäni on kuski ja tempoa automaatti. He ovat jääneet terveinä eläkkeelle ja voivat toteuttaa unelmiaan. Ovatkin talvisin innokkaita reissaajia lämpöiseen. Mutta nämä nuoruuden aikaiset kaverit joita tapaan esim lasten harrastuksissa jne. Ollaan jääty siihen lapsuudenkodin lähelle ja koulut käyty lähellä,siis koko elämä pyörinyt samassa ympyrässä. Aluksi oli pienoinen shokki että noin 40v aikuiset ihmiset saattaa kiukutella vanhemmilleen teinin tavoin kun lastenhoito keikat ei onnistu joka kerta,oletetaan että isä ja veljet ovat ilman muuta rakentamassa terassia,pihasaunaa jne ja hämmästellään kun mieheni tilasi remppafirman,kiukutella vanhemmille jos ovat 3 vkon reissulla Espanjassa You name IT " pitääkö mun olla ilman apua kolme viikkoa!!!! " kaikui yhdestäkin suusta ja totta kai ne yli 70v maksaa kaikki lasten harrastukset. Mun piti todella miettiä kun paluumuutin että eikö nämä tyypit ole itsenäistyneet? Hoitamaan raha ja remontti asioitaan? Minä ja mieheni ollaan niin eri planeetalta ja eri ajatusmaailma. Ymmärrän AP sua hyvin.

tempoa automaatti = remppa automaatti

Onneksi kavereistani ei ole tullut tylsiä aikuisia vaan kiinnostaa samat jutut mitkä aikaisemminkin

Naurattaa oikein kuinka joka mamma palstalla kertoo kuinka korkeasti koulutettu on.

Aloituksesta saa oikein sellasen kuvan, että susta on tullut tylsä akuinen. Noh jokainen tyylilläsä.

Siinä vaiheessa, kun kaverin työura/sen puute, asumismuoto ja juttujen taso alkavat ärsyttää niin paljon että niistä on avauduttava mammapalstalla, niin on aika pistää se kaveruus pakettiin. Ei se ole sille kaverillesikaan reilua, jos ystävänä on tyyppi, joka selkeästi ei kykene arvostamaan häntä ihmisenä.

Jotkut pysyy ja jotkut jää. Mutta jotenkin tulee vaikutelma että jos tuo kaveri muuttaisi omaan asuntoon ja saisi kokopäivätyön, hän "kelpaisikin" taas ystäväksesi

Vierailija kirjoitti:

Aloituksesta saa oikein sellasen kuvan, että susta on tullut tylsä akuinen. Noh jokainen tyylilläsä.

Oon aina ollut tylsä kotihiiri. :D En nuorempanakaan hirveästi välittänyt kovasta bilettämisestä ym. ja nyt vielä vähemmän. Mutta luonnollisesti ajatusmaailma muuttuu, mitä vanhemmaksi tulee. Harva kolmekymppinen kokee luontevaksi kaveerata 18-vuotiaan tai sen ikäisen ajatusmaailman omaavan kanssa.

- ap

Olin pikkusiskoni kanssa aiemmin paljon, mutta hän on aikuistunut hyvin eri tavalla kuin minä: ok-talo, aviomies, kaikki ystävät myös naimisissa olevia, pitää tupperkutsuja ym. Itse asun vuokralla kaupungissa, olen yhä kiinnostunut musiikista ja tieteestä, en seurustele vakituisesti, en kerää omaisuutta - ainoastaan en pysty enää juhlimaan samoin kuin nuorena. Mun mielestä kyse on vaan erilaisesta luonteesta ja elämäntavasta, sillä kaikki kaverinikin ovat tällaisia samanlaisia.

En koe, että olisin jotenkin alikehittynyt siskooni verraten, itseäni olisi todella ahdistanut tuollainen elämä, mikä hänelle on ihan unelmaa.

Eikähän tämä ole yksi yleisimmistä syistä erota parisuhteissakin, jos on menty yhteen teini-iässä. N.16 vuotiaana maailma ja odotukset ovat useinmiten ihan muuta, kuin vaikka 30v. Miksei tämä pätisi myös ystävyyssuhteisiin?

Voin samaistua aloittajaan! Pitkään aikaan ei oo ollut mitään yhteistä lapsuuden ystävän kanssa ja ite koittanut vähentää yhteydenpitoa vuosien varrella. Kaveri ei kuitenkaan tajua, vaan laittelee somessa viestejä ja yrittää aika ajoin sopia tapaamisia, vaikka ite oon passiivinen. Välillä koittaa tuppautua puoliväkisin kylään. Ihan suoraankaan ei kehtais sanoa, että seura ei vaan kiinnosta. Itellä tosi hektinen elämäntilanne ja vähän vapaa-aikaa kun taas hän on työtön ja aikaa on vaikka kuinka. Kiirettä aina käytänkin (teko)syynä, mutta silti pommittelee viesteillä. Ihmisessä itessään ei oo mitään vikaa, mutta...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksesta saa oikein sellasen kuvan, että susta on tullut tylsä akuinen. Noh jokainen tyylilläsä.

Oon aina ollut tylsä kotihiiri. :D En nuorempanakaan hirveästi välittänyt kovasta bilettämisestä ym. ja nyt vielä vähemmän. Mutta luonnollisesti ajatusmaailma muuttuu, mitä vanhemmaksi tulee. Harva kolmekymppinen kokee luontevaksi kaveerata 18-vuotiaan tai sen ikäisen ajatusmaailman omaavan kanssa.

- ap

Tylsyys ei ole sama asia kuin että biletys ei kiinnosta.

Tylsyys on mm. jäykkiä ajattelutapoja, suvaitsemattomuutta, vain tiettyihin asioihin keskittymistä ja kiinnostuksen puutetta muuhun maailmaan, jämähtämistä ja normeihin pyrkimistä vain normien takia, itsensä ylentämistä ja omassa kuplassa elämistä, leikkisyyden ja intohimon menettämistä, suorittamista. Pelkoa elää itselleen.

Vierailija kirjoitti:

Voin samaistua aloittajaan! Pitkään aikaan ei oo ollut mitään yhteistä lapsuuden ystävän kanssa ja ite koittanut vähentää yhteydenpitoa vuosien varrella. Kaveri ei kuitenkaan tajua, vaan laittelee somessa viestejä ja yrittää aika ajoin sopia tapaamisia, vaikka ite oon passiivinen. Välillä koittaa tuppautua puoliväkisin kylään. Ihan suoraankaan ei kehtais sanoa, että seura ei vaan kiinnosta. Itellä tosi hektinen elämäntilanne ja vähän vapaa-aikaa kun taas hän on työtön ja aikaa on vaikka kuinka. Kiirettä aina käytänkin (teko)syynä, mutta silti pommittelee viesteillä. Ihmisessä itessään ei oo mitään vikaa, mutta...

Olisi ihan vastuullista sanoa nätisti suoraan, mutta yleensä ihmisillä ei ole pokkaa.

Jos sulla on varaa feidata ihmisiä elämästäsi (varsinkin sellaisia joissa ei ole edes vikaa, vaan elämäntilanne vaan eri) niin tee se edes suoraselkäisesti. Minusta ystäviä/tuttavia ei voi koskaan olla liikaa. Ei se tarkoita, että pitäisi väkisin aikaa viettää, mut en ymmärrä tuollaista kyräilyä.

Voi myös koittaa päivä, kun oma elämäntilanteesi muuttuu ja kaipaisitkin ihmisiä elämääsi.

Minulla on vähän sama tilanne kuin aloittajalla. Itse hommasin FM-koulutuksen, koulutusta vastaavan vakityön, miehen ja lapsen, omakotitalon lainoineen jne. Lapsuusajan paras kaverini taas jäi vanhempien nurkkiin, ei saanut yhtäkään koulutusta yo:n tai amiksen puolella loppuun, vaikka aloitti monenlaista, ei ole töissä, eleli isovanhempien pienillä rahoilla.

Minä en kuitenkaan ollut se, joka katkaisi välit. Tämä ystävä oli minulle rakas, mutta ehkä hän ei sitten vain kestänyt sitä, että minä menin elämässä eteenpäin ja hän jäi paikoilleen. En koskaan millään tavalla ilmaissut, että olisin jotenkin paheksunut hänen elämänpolkuaan. Silti hän jättäytyi vuosia sitten pois elämästäni, ei enää vastannut soittoihin tai tekstiviesteihin, ei halunnut tavata. En tiedä edes, missä hän asuu nykyään tai onko hän opiskelemassa tai työssä.

Joskus ikävä viiltää syvältä, kun yhtäkkiä tulee vaikka telkusta joku juttu, jota olisimme yhdessä nauraneet makeasti. Meillä oli niin hauskoja ja hulluja sisäpiirivitsejä. Toivoisin, että hän ottaisi minuun uudelleen yhteyttä, jotta saisimme yhteyden ja ystävyyden palaamaan, mutta ehkä hän on nyt onnellinen ja löytänyt uusia ystäviä. On minullakin uusia ystäviä, mutta kukaan ei voi korvata tuota lapsuudenystävääni. Olen joskus aina nähnyt ystäväni äitiä ja sanonut hänelle, että kaipaan ystävääni ja toivoisin hänen soittavan, mutta mitään ei tapahdu.