Lue keskustelun säännöt.
Kun en vaan tunne mitään syntyvää lasta kohtaan
25.01.2018 |
En usko että ne tunteet palaisi synnytyksen aikaan.
Lapsi oli pitkään toivottu, alussa pahinta mitä pelkäsin olisi voinut olla keskenmeno. Pelkäsin sitä lähes koko ajan. En halunnut menettää kun tiesin etten ehkä enää raskautuisi.
Sitten tuli todella riitaisa ero, välit ex-mieheen meni kokonaan. Häntä ei juuri ole kiinnostanut tuleva lapsi, esikoisesta kyllä huolehtii ja esikoinen asuu viikonloput hänen luona.
Tapailin myös yhtä eronnutta miestä noin raskauden puolivälissä. Hän oli kiinnostunut lapsesta ja minun hyvinvoinnista. Mutta sitten yllättäin palasikin exänsä luokse, eikä enää kiinnostanutkaan.
Tukiverkostoja minulla ei ole ollenkaan. Doulan saan kuitenkin synnytykseen.
Kyllähän se pahalta tuntuu, että itselläkin on tullut nyt välinpitämätön suhtautuminen lapseen. Niin, miksi minua kiinnostaisi kun ei ketään muutakaan. Mutta olen kuitenkin äiti ja ainoa kenet tällä lapsella on. Silti ei yhtään enää kiinnosta...
En jotenkin halua puhua neuvolassa. Voiko adoptio aikeita ottaa puheeksi vaan synnytyksen yhteydessä?
Kommentit (26)
Halusit siis lapsen saadaksesi positiivista huomiota lapsesi kautta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa sulla ollutkin siinä paljon lyhyessä ajassa! Miten oot selvinnyt noinkin hyvin- joku toinen olis jo lepäämässä osastolla? Millaista sun elämä oli ennen tätä raskautta?
Joo,adoption voit ottaa puheeksi neuvolassa mutta mä ottaisin aikalisän...ja apua.Milloin sulla on laskettu aika?
Ei kai sitä ennen syntymää mitään tunne. Eihän se tunnu edes todelliselta ennen kuin se on syntynyt. Anna vähän armoa ittelles.
Niin, voihan tietty odottaa että kun olen vauvan kanssa niin tulisi joitain tunteita. Se tuntuu vaan kaukaa haetulta nyt. Ja vaikka tulisikin, niin selviääkö ihan yksin niin pienen kanssa.
Elämä oli kyllä aivan erilaista ennen raskautta ja eroa. Nyt on kuitenkin muutto aivan erilaiseen asuntoon, pitänyt luopua autosta, rahat tällä hetkellä tosi tiukilla, juuri ja juuri saa ruoatkin ostettua.
Myös ystävien taholta on tullut hylkäämisiä. Jotenkin luulen että nuo hylkäämiset ja se kun ei ole ihan ketään vaikuttaa omiin tuntemuksiin lasta kohtaan. Kun ei tunne itseään arvokkaaksi kun kaikki hylkää = siirtää sen lapseen
Ap
Itsehän sun pitäisi aikuisena se tunne itsesi arvostamisesta hankkia.
Ei lapsen isän, tapailemasi miehen, äitisi, tai kavereiden kautta.
Elämässä tulee hylkäämisiä, ihmisiä lähtee. Ehkä sinussakin on syytä, miksi nämä ihmiset on lähteneet? Vai ajatko heidät itse pois?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä enemmän vatvot ajatusta, ettet tunne mitään lastasi kohtaan, sitä varmemmin et tunnekaan.
En minä tuntenut mitään erityisiä tunteita raskausaikana, mutta kun vauva oli, niin siihen rakastui -- pikkuhiljaa, mutta kuitenkin.
Kaikki on yhtä jauhamista nykyään...
Anna sitten molemmat lapset pois. Et sä sitä ekaa saa pidettyä jos tokan lapsen annat pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esikoinen menisi todennäköisesti isälle, koska meillä yhteishuoltajuus. Vauvaa hän tuskin haluaa itselleen.
Olen tietysti valmistautunut siihen että jos en toista lasta pidä, niin esikoinen muuttaa isänsä luokse.
Itsellä taas oli tulevaa lasta kohtaan voimakkaita tunteita alkuraskaudessa ja keskiraskaudessa. Olin huolissani ja menettämisen pelko oli kova. Tämä etten tunne mitään on tullut vasta lopussa.
Ap
Elätkö ap elämääsi miesten kautta? Jotenkin tuntuu, että miesten reagointi vaikuttaa suhun hieman liian voimakkaasti. Minkälainen isäsuhde sulla on ollut? Oletko saanut pyytentöä ja aitoa rakkautta isältäsi? Jos et, niin voipi olla, että projisoit itseäsi miesten kautta ja näin ollen heidän suhtautumisensa heijastuu myös sun suhtautumiseen vauvaan. Puhu neuvolassa ja pyydä saada jutella jonkun asiasta tietävän kanssa. Yhtä lailla, kun mielestäsi kadotit ne tunteet vauvaa kohtaan, ne voivat tulla takaisinkin. Jos vaan työstät asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole isäsuhdetta sen kummemmin kuin äitisuhdettakaan, en ole kummankaan kanssa missään tekemisissä.
Uskoisin että ex-miehen (lasten isän) tai raskausaikana tapailemani miehen hylkäämiset eivät vaikuttaisi minuun näin voimakkaasti, jos minulla olisi muuta tukiverkostoa. Ap
No miksi luulet että kaksi miestä on jo sinut hylännyt?
Ja ystävät? Ja vanhemmat? Itsessä ei mitään vikaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli molemmat lapset toivottuja ja haluttuja, mutta en tuntenut mitään niitä kohtaan raskausaikana. Toki olin huolissani, mutta kertaakaan en ole vatsaa silitellyt hymy huulilla tai kyynel silmänurkassa. Mulla ei vain ollut sellaisia tunteita. TUnneside lapseen syntyi ihan normaalisti synnytyksen jälkeen. Siihen ne hormonitkin ohjaavat. Et ole ollenkaan ainut vailla tunteita, se on yllättävän yleistä. Vauva-lehdissä ja muissa on kuitenkin ne kivat tunteet enemmän esillä.
Tai sitten ne johtuvat lapsuudesta. Eli siitä, että et ole saanut kokea rakkautta sun maailman tärkeimmältä mieheltä eli isältäsi. Näin ollen, pyrit tiedostamattasi saamaan epätoivoisesti rakkautta miehiltä ja kun ovat sut nyt "hylänneet", tunnet itsesi arvottomaksi. Ja samalla myös lapsesi.
Mene pikaisesti puhumaan asiasta. Usko mua, että lapsuus vaikuttaa niin suuresti ihmisen elämään ja suurin osa esim. psyykkisistä sairauksista olisi estettävissä onnellisella lapsuudella. Eikö syntyvä lapsesikin ansaitsisi elämän, jossa ei tarvitsisi kokea hylkäämistä ja sen jälkeen kamppailla läpi elämän sen tunteen kanssa, ettei kelpaa edes äidilleen. Sille ihmiselle, joka pitäisi rakastaa kaikkein eniten maailmassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kai sitä ennen syntymää mitään tunne. Eihän se tunnu edes todelliselta ennen kuin se on syntynyt. Anna vähän armoa ittelles.
Mulla on kaksi lasta, jo isoja. Mutta muistan hyvin esikoisen syntymän, miten ajattelin siinä vielä synnytyssalissa että tuossa se on, samapa vaikka antaisi pois.
Mutta sitten niitä tunteita alkoi tulla, omalla ajallaan. Älä yritä pakottaa itseäsi tuntemaan mitään erityistä, koska sitä ei vaan voi ennustaa.
Ensin tuli vastuuntunto, sellainen outo tunne että olen ainoa joka pystyy pitämään tämän olennon hengissä. Sitten tuli kaikenlaista, vihaa siitä miten ei saanut enää aamuteetä juoda rauhassa, toivottomuutta kun ei saanut nukkua öitään.
Ja tuli se rakkauskin. Merkillinen äidinrakkaus. Riitti sille toisellekin, joka tuli aikanaan.
Hei, sinun kannattaa kyllä puhua tuntemuksistasi ammatti-ihmiselle. Minusta vähän vaikuttaa siltä, että olet masentunut. Se latistaa tunne-elämän joskus ihan nollaan. Tsemppiä!
Pitää olla kyllä todella järkyttävän huono tilanne että antaa pois lapsensa pikkusiskon tai veljen. Voiko olla tottakaan.
Yritä löytää joku tervehenkinen seurakunta ja mene papin tai jonkun seurakuntalaisen juttusille, siellä puolestasi kyllä rukoillaan ja saat myös henkistä tukea, eikä maksa mitään, olitpa sitten ateisti tai uskis.
En tunne itseäni masentuneeksi.
Se juuri surettaakin että lapsi menettää pikkuveljen. He menettävät sisarussuhteen. Itse olen ollut ainoa lapsi ja toivonut aina sisaruksia, joten sen olisin halunnut että lapseni kokee.
Mutta kun ei ole mitään resursseja lapsen (tai lasten) pitämiseen.
Parempi lapselle ehjä koti, jossa hänestä välitetään. Lisäksi kun itse olen lapsettomuudesta kärsinyt niin tiedän kuinka paljon jotkut sijaisperheet lasta toivovat. Ap
No itselläni ensimmäisessä raskaudessa kun vauva oli mahassa niin koin tuntevani rakkautta häntä kohtaan. Järkytys olikin synnytyksen jälkeen suuri kun en tuntenutkaan mitään, paitsi sitä velvollisuuden tunnetta mitä joku täällä mainitsikin. Parin kuukauden päästä alkoi vasta rakkaus tulla kun vauvaan alkoi saada oikeasti kontaktia. Nyt tuo on 1,5v ja ei voisi olla rakkaampi!
Nyt seuraava mahassa kohta tulossa. Nyt ei ole niin kovasti tunteita vielä, ehkä johtuu siitä että tuohon esikoiseen menee niin paljon energiaa. Hieman pelottaa tunteet synnytyksen jälkeen, mutta toivottavasti heräävät heti ja jos eivät niin en säikähdä tällä kertaa niin pahasti.
Varmasti voit vielä antaa vauvan adoptioon, jos se on todella sitä mitä haluat. Mieti tarkkaan, uskon kyllä, että kun olet vauvan kanssa, kiinnyt siihen vaikkei heti siltä tuntuisikaan.